Tälläisiä elokuvia ajatellessa todella tärkeään rooliin nousee olotila, joka sinulla oli elokuvaa katsoessa. Toisenlaisia teoksia pystyy purkamaan osiin ja osoittamaan, mitkä kaikki tekijät tekivät siitä niin hienon kokemuksen. Tämä ei ole sellainen elokuva. Paperilla tämä elokuva on täysin järjetön eikä tee kovinkaan suurta vaikutusta.
Steven (Colin Farrell) on kirurgi, jonka kuolettava virhe tappaa teini-ikäisen Martinin (Barry Keoghan) isän. Steven säälii ongelmaista ja omituista poikaa ja alkaa viettämään aikaa tämän kanssa. Martin haluaisi Stevenista tulevan isäpuolensa ja aviomiehen äidilleen (Alicia Silverstone), mutta Steven on naimisissa Annan (Nicole Kidman) kanssa ja heillä on kaksi lasta (Raffey Cassidy, Sunny Suljic). Alla makaa kuitenkin jännite, että Martin janoaisikin kostoa.
Sitten puolestaan elokuvaa katsoessa tunnelma, äänimaailma, visuaalisuus, rytmi kaikki tunkevat mitä väkevimmällä voimalla ihosi alle, vaikka se rypistyisi ja hajoaisi. Yorgos Lanthimos on ohjaaja-käsikirjoittaja, joka muistuttaa visionäärisellä voimallaan esimerkiksi Xavier Dolania, Darren Aronofskya tai Michael Hanekea siinä mielessä, että hänen elokuvansa ovat ilman epäilykseen häivää, hänen. Ne ovat hänen kynästään, hänen mielestään, hänen sydämestään. Jokainen solu elokuvassa muistuttaa hänestä.
Täten elokuvan analysoimisesta paperille tulee toissijaista, sillä elokuvan yksittäiset osatekijät tuntuvat vain ohjaajan jatkeelta. Jopa näyttelijäsuoritukset. Ne ovat kaikki loistavia, mutta niitä on vaikea arvostaa erillisenä osa-alueena elokuvasta. Ne ovat symbioosi. Jokin skitsofreninen yhdistelmä kliinistä symbolismia, fanaattista surrealismia ja abstraktia absurdismia. Tässä ei kuulukaan tietää, mitä tapahtuu, vaan vain elää mukana. Heittäytyä elokuvan uhriksi. Haastaa itseään taiteen avulla.
Siksi haluankin puhua kokemuksesta elokuvan katsomisesta. Se on nimittäin jotain täysin poikkeuksellista. Taisin itse istua suu auki koko elokuvan keston ajan ja se jo itsessään oikeuttaa kutsumaan teosta aivan huipuksi. Jo niinkin yksinkertainen asia, kuin se, että ohjaaja osaa pidellä käsissään kameraa. Elokuvalla on kuvaaja, mutta en usko, että yhtäkään elokuvan otosta päätettiin ilman Lanthimoksen hyväksyntää. Hän nimittäin hallitsee katsojan haltuunoton. On niin taivaallisen poikkeuksellista, että ohjaaja tietää, mitä tekee; ottaa tilanteen ja katsojan haltuun. Elokuvan jokainen kuvakulma on poikkeuksellinen ja herättää miljoona lisäkysymystä - miksi tämä kohtaus kuvattiin näin, mitä tällä otoksella haluttaan viestittää, miksi kamera liikkuu noin...?
Koska elokuva ei ole kuvattu geneerisesti, syntyy siitä aidosti hengittävää, sielukasta taidetta. Sen lisäksi kohtausten omintakeisuus on jotain, mihin takerruin kiinni kuin Titanicin matkustaja pelastusrenkaaseen. Kohtausten tunnelma, mikä syntyy jostain oudosta yhdistelmästä äänimaailmaa, visuaalisia kamerakulmia ja käsikirjoituksen eksentrisyyttä, muistuttaa katsojaa millaista on olla hyvän elokuvan uhri. Kerrankin jotain, mikä on taiteellista, rohkeaa ja rajoja rikkovaa. Tässsä on Lanthimoksella ollut visio ja se on tehty. Yhtäkään katsojaa ei holhota eikä pidetä kädestä kiinni. Lanthimokselle on varmasti ihan se ja sama miten katsoja reagoi elokuvaan, kunhan saa viestinsä vältettyä.
Perinteiseksi elokuvaa nimittäin ei voi kutsua. Katsoja ei tiedä, miten reagoida kohtauksiin. Ne ovat toinen toistaan oudompia ja jättää katsojan täysin rannalle raapimaan päätään. Ja rakastin niistä jokaista. Pidän ihan mahdottomasti siitä, että uskalletaan kääntää nupit kaakkoon ja leikitellä sillä, mitä elokuva voi tehdä ja mitä se voi saada aikaan. Todella lähellä täydellistä psykologista kauhua, mitä se olisi, jos se olisi sitä pelkästään, mutta kun ei ole. Elokuvan ahdistavuus leikittelee myös syvällisellä draamalla - erityisen painopisteen tematiikassa saa karma, mikä jo itsessään on poikkeuksellisen virkistävä aihealue, sillä tässä leffassa pysytellään oikeussalin, poliisin ja tavallisen yhteiskunnan kankeiden raamien ulkopuolella ja täten tulkinta saa ihan uudet sfäärit. Mielenkiintoista porautua niin syvälle ihmisen eläimellisyyteen, luonnonvaraisuuteen ja villiyteen. Jopa siihen pisteeseen asti, että elokuva tunkeutuu sinun mieleesi ja uniisi eikä päästä otteestaan irti pitkän aikaa elokuvan katsottuasi. Loppua kohden kohtaukset vain porautuvat syvemmälle ja syvemmälle ihmisyyden perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, selviytymisestä, oikeudenmukaisuudesta, kostosta ja inhimillisyydestä.
Niin hyytävän täydellistä elokuvaa, että etsiä saisi vastaavaa vaikka ajan loppuun asti. Yorgos Lanthimos on yksi aikamme parhaista, omalaatuisimmista ja luovimmista ohjaajaneroista. Harvaanpa elokuvataitelijaan voi yhtäkään näistä kuvauksista soveltaa. Voisin jatkaa elokuvasta puhumista monen tunnin ajan, mutta pikkuhiljaa ehkä lopetan selostukseni tähän. Sen vain haluan jättää ilmoille, että toivoisin, että tämä inspiroisi minun lisäkseni jotain muuta. Ja kirjoittamisen sijaan esimerkiksi tarttumaan elokuvakameraan samalla vimmalla, mitä tässä. Ja studiot rahoittakaa näitä elokuvia, minä kaipaan niitä kuollakseni.
...=)
Tälläisiä elokuvia ajatellessa todella tärkeään rooliin nousee olotila, joka sinulla oli elokuvaa katsoessa. Toisenlaisia teoksia pystyy purkamaan osiin ja osoittamaan, mitkä kaikki tekijät tekivät siitä niin hienon kokemuksen. Tämä ei ole sellainen elokuva. Paperilla tämä elokuva on täysin järjetön eikä tee kovinkaan suurta vaikutusta.
