The Good Fight, 1. tuotantokausi

Kyllä minulla oli hyvän aikaa ihan selkeät sävelet. Aion odottaa, kunnes saisivat koko sarjan filmattua purkkiin. Sitten vasta soisin heille kunnian suvaita minun silmäparini heidän tekeleensä arvioiseksi. En halunnut taas tuskastua siihen, että vetäisin koko kauden läpi parissa päivässä ja sitten joutuisin odottamaan lisää. Arvata saattaa kuinka siinä sitten kävi. Ja nyt odotellaan sitten seuraavaa kautta. Pallo on heidän nurkassaan.

Pelkäsin klikata ensimmäisen jakson päälle. En nimittäin pitänyt Ygrittestä, Rose Leslien hahmosta Game of Thronesissa. Luonnollisesti, kuten kuuluu tehdä, päättelin, että näyttelijässä täytyy olla jotain inhottavaa. Puolessa väliä tätä pilottikautta kuitenkin havahduin siihen, että en ollut inhonnut tätä hahmoa yhdessäkään kohtaa. En oikeastaan enää osannut edes yhdistää Leslieta Game of Thrones-hahmoonsa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kyseessä saattaa jopa olla oikeasti todella hyvä näyttelijä - sillä niin erilaiset roolit kuitenkin kyseessä.

The Good Fight sijoittuu siis samaan maailmaan, kuin Julianna Margulies'n tähdittämä The Good Wife, joka menestyksekkäästi jatkui seitsemän tuotantokauden ajan ja voitti kasan Emmyjä. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuosi tulevaisuuteen The Good Wife-sarjan finaalista. Mitä siinä ajassa on tapahtunut? Trump on voittanut ja Chicagon liberaalissa lakiyhteisössä kuplaan ajautunut Diane Lockhart (Christine Baranski) herää taas todellisuuteen.

Alan varmaan kuulostamaan vanhalta kellolta, kun aina jaksan toistaa näitä samoja virsiä, mutta hyvillä henkilöhahmoilla pääsee niin pitkälle. Ne ovat ehdottomasti tämänkin spinoffin suola, kuten oli myös The Good Wifessa. Uskaltaisin jopa nyt jo väittää, että The Good Fight peittoaa The Good Wifen, sillä en koskaan oikein pitänyt The Good Wifen sivujuonista siinä kohtaa, kun katsojan olisi pitänyt keskittyä Alician (Margulies) aviomiehen kampanjakamppailuihin.

Monet samat hahmot pyörivät The Good Fightissa kuin The Good Wifessa, tietenkin siis Diane Lockhart, mutta myös David Lee (Zach Grenier), Elsbeth Tascioni (Carrie Preston), tuomari Abernathy (Denis O'Hare) ja monet muut fanisuosikit (lue: minun suosikkini) näyttäytyvät sarjassa. Muutama inhokki myös. En ole koskaan halunnut tintata ketään päin näköä niin paljon kuin haluaisin Mike Krestevaa (Matthew Perry). Ja se on hyvän sarjan merkki, että saa minut niin investoituneeksi sarjan maailmaan, että otan täysin henkilökohtaisesti kaiken.

Baranskin näyttelijäntyö oli minusta jo alkuperäisen sarjan puolella yksi sen vahvuustekijöitä. En ollut saada henkeä, kun kuulin, että hänen hahmon ympärille kirjoitettaisiin koko jatko-osasarja. Ja loistavia Diane Lockhart-hetkiä saamme tässäkin. Cush Jumbo on toinen The Good Wifesta jatkava päähenkilö ja olen siitäkin ihan iloinen. Pidän hänen salamannopeasta älykkyydestä sekä sellaisesta räväkästä asenteesta, jopa oikeussalissa.

Toivon vielä, että Julianna Margulies tekisi tulevilla kausilla cameon, mutta todennäköisesti aika epätodennäköistä. Pidin kuitenkin siitä, että jo nyt tässä useat tutut hahmot näyttäytyivät ja sen lisäksi myös uusia hahmoja tuotiin mukaan, mikä oli todella virkistävä ratkaisu esim. kun Diane Lockhartin annettiin viimeinkin vaihtaa lakirfirmaa ja se vanha "Lockhart - Gardner & Associates" firma uskallettiin viimein jättää pois. Sen firman sisäiset sotkut ovat läpikotoisin jo koluttu. Kuvaavaa on juuri se, että firman nimi vielä tässä ensimmäisessä jaksossa oli jo Lockhart, Deckler, Gussman, Lee, Lyman, Gilbert-Lurie, Kagan, Tannebaum, & Associates.

...=)

To the Bone (To the Bone)

Netflix on saanut paljon kritiikkiä viime aikoina, miten se on tehnyt vain haittaa sarjallaan 13 Reasons Why ja nyt tällä elokuvalla To the Bone. Ja ymmärrän kritiikin hyvin. Koska ollaanpas nyt rehellisiä - tälläiset teinipehmoilut eivät ole lähelläkään niitä oikeita ongelmia, joita nämä teokset teeskentelevät käsittelevänsä. Toisin sanoen tässä otetaan ihmisten tuskasta kiinni ja yritetään tehdä siitä jotain kertakäyttöistä viihdettä 16-vuotiaille teineille.

Ellen (Lily Collins) on parikymppinen yliopistosta pihalle lentänyt taiteilija, joka sairastaa anoreksia -syömishäiriötä. Hänen vanhempansa on eronneet ja hän asuu nyt työn takia poissaoleilevan isänsä ja äitipuolensa (Carrie Preston) luona. Kun kaikki muut keinot ollaan käytetty Ellenin sairauden voittamiseksi, passittaa äitipuoli tytön Keanu Reevesin esittämän lääkärin luokse, joka on pistänyt pystyyn tälläisen tukitalon, jossa muutkin syömishäiriön kanssa kamppailevat nuoret asuvat.

Ensimmäinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se ennalta-arvattava kaavamainen arkki. Alussa tapaus tuntuu ylitsepääsemättömältä, kaikki keinot käytetty, ollaan köyden lopussa. Sitten melko pian esitellään ratkaisu. Jumala saapuu, sankari, pelastaja, Keanu Reeves. Hänen metodinsa ovat erilaiset ja tuntuvat ainakin jotenkin muuttavan tilannetta. Asiat tuntuvat liikkuvan oikeaan suuntaan, mutta ähäkutti! Eipäs sittenkään! Kaikki on kuten ennenkin ja samat ongelmat löytyvät joka nurkan takaa. Sitten päähenkilö vähän tutkailee itseään, kasvaa aikuiseksi ja päättää ottaa elämänsä haltuun. Satu.

Paitsi että. Syömishäiriö ei todellakaan on niin pehmoinen ja puuvillainen aihe, että makaamalla yön jossain pirun aavikolla ja uneksivan jostain ihanaisesta pojasta, joka antaa pusun poskelle, ratkaisisi kaikki ongelmat.

Toinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se iänkaikkinen pikkuvanha, näsäviisas protagonisti, jolla on näppärä pikku vastaus joka. ikiseen. vuorosanaan. elokuvassa. Hän on aivan liian käsikirjoitettu, eikä Lily Collinsin ontto tulkinta auta asiaa yhtään. Kolmatta tekijää sivusinkin jo, mutta se on ehkä kaikkein ontuvin juttu elokuvassa - kuinka tämä meidän neiti ongelmainen vain pistetään tähän taloon ja yks kaks yllättäin hän pyjamapartyissa nauraa kavereidensa kanssa ja pusuttelee poikaystäväänsä puutarhassa ja oi, elämä on niin ihanaa.

Okei tämä oli hienoinen kärjistys, sillä elokuva kuitenkin pitää taka-alalla koko ajan Ellenin masentunutta luonnetta ja taipumusta reagoida yllättäviin tilanteisiin angstilla ja turvautumalla vanhoihin syömishäiriötaktiikoihinsa. Ajoittain elokuvassa myös käydään ihan oikeaakin keskustelua syömishäiriön ja masennuksen suhteesta yksilön elämään. Keanu Reevesin lääkäri sanoo varsin totuudenmukaisesti, että mitään ulkopuolelta tulevia ratkaisuja ei ole. Missään ei välttämättä ole mitään järkeä, kaikkein vähiten elämässä.

Mutta tästäpä päästään juuri siihen ongelmaan, miksi näitä teoksia kritisoidaan niin kärkkäästi. Syy on sama kuin pseudotieteessä. Ne teeskentelevät olevan jotain, mihin niillä ei ole mitään kytköstä. To the Bone on loppujen lopuksi täyttä fantasiaa ja se ottaa suuria vapauksia tuodakseen katsojille elokuvallisuutta elokuvakokemukseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että lopussa on mieltäylentävä päätös päähenkilön ongelmille ja kaikki asiat vain maagisesti järjestyvät paikoilleen. Kun totuus on täysin erilainen.

...=)