To the Bone (To the Bone)

Netflix on saanut paljon kritiikkiä viime aikoina, miten se on tehnyt vain haittaa sarjallaan 13 Reasons Why ja nyt tällä elokuvalla To the Bone. Ja ymmärrän kritiikin hyvin. Koska ollaanpas nyt rehellisiä - tälläiset teinipehmoilut eivät ole lähelläkään niitä oikeita ongelmia, joita nämä teokset teeskentelevät käsittelevänsä. Toisin sanoen tässä otetaan ihmisten tuskasta kiinni ja yritetään tehdä siitä jotain kertakäyttöistä viihdettä 16-vuotiaille teineille.

Ellen (Lily Collins) on parikymppinen yliopistosta pihalle lentänyt taiteilija, joka sairastaa anoreksia -syömishäiriötä. Hänen vanhempansa on eronneet ja hän asuu nyt työn takia poissaoleilevan isänsä ja äitipuolensa (Carrie Preston) luona. Kun kaikki muut keinot ollaan käytetty Ellenin sairauden voittamiseksi, passittaa äitipuoli tytön Keanu Reevesin esittämän lääkärin luokse, joka on pistänyt pystyyn tälläisen tukitalon, jossa muutkin syömishäiriön kanssa kamppailevat nuoret asuvat.

Ensimmäinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se ennalta-arvattava kaavamainen arkki. Alussa tapaus tuntuu ylitsepääsemättömältä, kaikki keinot käytetty, ollaan köyden lopussa. Sitten melko pian esitellään ratkaisu. Jumala saapuu, sankari, pelastaja, Keanu Reeves. Hänen metodinsa ovat erilaiset ja tuntuvat ainakin jotenkin muuttavan tilannetta. Asiat tuntuvat liikkuvan oikeaan suuntaan, mutta ähäkutti! Eipäs sittenkään! Kaikki on kuten ennenkin ja samat ongelmat löytyvät joka nurkan takaa. Sitten päähenkilö vähän tutkailee itseään, kasvaa aikuiseksi ja päättää ottaa elämänsä haltuun. Satu.

Paitsi että. Syömishäiriö ei todellakaan on niin pehmoinen ja puuvillainen aihe, että makaamalla yön jossain pirun aavikolla ja uneksivan jostain ihanaisesta pojasta, joka antaa pusun poskelle, ratkaisisi kaikki ongelmat.

Toinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se iänkaikkinen pikkuvanha, näsäviisas protagonisti, jolla on näppärä pikku vastaus joka. ikiseen. vuorosanaan. elokuvassa. Hän on aivan liian käsikirjoitettu, eikä Lily Collinsin ontto tulkinta auta asiaa yhtään. Kolmatta tekijää sivusinkin jo, mutta se on ehkä kaikkein ontuvin juttu elokuvassa - kuinka tämä meidän neiti ongelmainen vain pistetään tähän taloon ja yks kaks yllättäin hän pyjamapartyissa nauraa kavereidensa kanssa ja pusuttelee poikaystäväänsä puutarhassa ja oi, elämä on niin ihanaa.

Okei tämä oli hienoinen kärjistys, sillä elokuva kuitenkin pitää taka-alalla koko ajan Ellenin masentunutta luonnetta ja taipumusta reagoida yllättäviin tilanteisiin angstilla ja turvautumalla vanhoihin syömishäiriötaktiikoihinsa. Ajoittain elokuvassa myös käydään ihan oikeaakin keskustelua syömishäiriön ja masennuksen suhteesta yksilön elämään. Keanu Reevesin lääkäri sanoo varsin totuudenmukaisesti, että mitään ulkopuolelta tulevia ratkaisuja ei ole. Missään ei välttämättä ole mitään järkeä, kaikkein vähiten elämässä.

Mutta tästäpä päästään juuri siihen ongelmaan, miksi näitä teoksia kritisoidaan niin kärkkäästi. Syy on sama kuin pseudotieteessä. Ne teeskentelevät olevan jotain, mihin niillä ei ole mitään kytköstä. To the Bone on loppujen lopuksi täyttä fantasiaa ja se ottaa suuria vapauksia tuodakseen katsojille elokuvallisuutta elokuvakokemukseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että lopussa on mieltäylentävä päätös päähenkilön ongelmille ja kaikki asiat vain maagisesti järjestyvät paikoilleen. Kun totuus on täysin erilainen.

...=)

Henry's Crime (Henry's Crime)

Henry (Keanu Reeves) on elänyt elämäänsä aina muiden ehdoilla. Ei ole koskaan päättänyt mitään itse, ei ole haaveillut omia unelmiaan eikä suunnitellut elämäänsä oman näköisekseen. Hän ei osaa sanoa ei. Kun hänet tuomitaan syyttömänä vankilaan, päättää hän muuttaa elämänsä. Uutta suuntaa näyttävät James Caan ja Vera Farmiga.

Jossain määrin samaistuinkin Henryn heräämiseen. Aiemmin itselläkin ollut vaikeuksia noudattaa omaa tahtoa ja kuunnella omaa sydäntä, vaan pikemminkin aina totellut kiltisti muiden suunnitelmia. Lopulta siinä kyllä tajuaa, että jos ei pian opi tekemään niin kuin itse näkee parhaaksi, tulee haaskanneeksi koko elämänsä hyysäten muiden perässä. Ehkä tärkein neuvo, minkä voisikin antaa on, että oikeasti kuuntelee sydäntään ja luottaa omaan fiilikseen asioista. Miltä sinusta tuntuu, on oikein, täytyy vaan opetella luottamaan itseensä ja omiin päätöksiinsä. Vaikka ne olisivatkin vääriä polkuja elämässä, ainakin riski oli sen arvoinen. Jos aina seuraa eniten kuljettuja polkuja, niin elämästä tulee aika tarpeetonta.

Oma kokemukseni on myös se, että muiden silmissä sinä et tule koskaan olemaan täydellinen, jos sitä et ole jo alkujaltaan. Voit toki yrittää koko elämäsi elää muiden takia ja yrittää olla heille täydellinen, mutta vahva veikkaukseni on, että turhaksi yritykseksi jää.

Sinänsä siis elokuvan viesti on voimaannuttava, kuinka yksi mies ottaa oman elämänsä haltuun ja vähät välittää muista. Valitettavasti toteutus uupuu täysin ja elokuva on loppujen lopuksi jopa todella ärsyttävä.

...=)

The Neon Demon (The Neon Demon)

Elle Fanningin mystisyydessä kiehtoo eritoten hänen anteeksipyytelemättömyys. Hän on aito. En yhtään ihmettele visionäärisen ohjaajan Nicholas Winding Refnin päätöstä pestata tämä nuori lupaus uusimman ohjauksensa, The Neon Demonin pääosaan. Fanning on 16-vuotias Jesse, joka saapuu Los Angelesiin tavoittelemaan mallin uraa. Matkalla häntä auttavat Karl Glusmanin esittämä valokuvaaja, Christina Hendricksin esittämä mallitoimiston johtaja ja Jena Malonen esittämä meikkitaiteilija. Kaikki tuntuvat olevan lumoissaan Jessen ennennäkemättömästä kauneudesta ja tämä pakostakin nostaa esille kateuden teeman.

Ulkonäöllä elämisen tuska oli hyvin saatu verestettyä juoneen. Oikeastaan koko Los Angelesilainen kauneusmaailma oli niin saturoitu ulkonäköihinsä keskittyneillä ihmisillä, että oli ihan mielenkiintoista nähdä heidän vääristynyt todellisuutensa, jossa kaikki oikeasti on vain pintaa ja yksikään hahmo ei kykene olemaan empaattinen, inhimillinen tai edes läsnä. Erityisen kalvavia oli zombienomaiset vuoropuhelut näiden tyhjien kuorien välillä, jolloin he eivät pysty muusta puhumaan kuin huulipunien nimistä. Jokainen on niin keskittynyt itseensä, että ei näe toista oikeasti, vain miltä tämä näyttää.

Elokuvan visuaalinen vertauskuvallisuus on tietenkin mitä mainiointa. Senhän takia tälläisiä taide-elokuvia katsotaan. Oma suosikkini oli pantterin länsäolo päähenkilön halvassa motellihuoneessa. Tulkitsin sen kuvaamaan vaaran tuntua. Myös se, että hahmon koti ja ainoa henkilökohtainen tila on vain niin hääppöinen huone kaupungin laidalta symboloi riskiä, jonka päähenkilö on ottanut eläessään yksin ja yrittäen saavuttaa unelmiaan. Sama kehä toistuu myös juonessa ja siinä kuinka aluksi turvalliset ja ystävälliset ihmiset päähenkilön ympärillä, juonen eskaloitua syvemmälle nämä ovatkin poissa tai eivät olekaan miltä näyttävät.

Elokuvan hienoin kohtaus oli eittämättä se muotinäytös, joka on niin ilmaiseva ja hypnoottinen, että siitä ei malta katsettaan nostaa. Pidän siitä, että tässä ei pelätä ottaa täysillä kantaa pinnallisen maailman kolkkouteen ja autioituneisuuteen. Omalla laillaan elokuva kulkee myös mielenkiintoisilla metatasoilla, tarjoten hienoa, kaunista ja täyteläistä kuvaa, mutta ollen käsikirjoitukseltaan ja juonikaareltaan miltei olematon. Muotinäytöskin muuttuu vain kauniiden valojen välkkeeksi ja päähenkilön oman lähikuvan nuolemiseksi.

Se, että jopa kuolleita ruumiita palvotaan seksuaalisina esineinä, puhuu hyytävää vertauskuvaa siitä kauhusta, mitä on olla ilman kytköstä ihmisen luonnollisuuteen ja elollisuuteen. The Neon Demon on kuvaus pinnallisesta maailmasta ja hahmoista, joiden ainoa linkki ihmisyyteen on eläimellisyys - raakuus, moraalittomuus ja se nimenomainen kauneus.

#elokuvahaaste2016 (20. Elokuva, jonka valitset pelkästään kannen perusteella)

Elokuvan upea julistetaide on jo näky sinänsä:

...=)

Matkalla Idahoon (My Own Private Idaho)

Elokuvaa arvostellessa tulisi olla tunteeton. Arvostelijan pitäisi puolueettomasti osata erottaa elokuvan hyvät ja huonot puolet ja näistä vetää johtopäätöksen, onko elokuva hyvä vai ei? Elokuvakriitikon tulisi olla analyyttinen ja selkeä. En pysty siihen. Etenkään, koska Matkalla Idahoon on koskettava ja hyvin epäselkeä elokuva. En voi kritioida elokuvaa sen huonoista puolista, sillä Matkalla Idahoon on kokemus ja sitä minä arvostan elokuvassa eniten. Vuonna 1991 valmistunut draama nousee luultavasti yhdeksi parhaimmaksi elokuvaksi, jonka olen nähnyt. River Phoenix ja Keanu Reeves ovat Gus Van Santin ainutlaatuisen elokuvan, Matkalla Idahoon pääosissa.
      Matkalla Idahoon kertoo Mike Waterista (River Phoenix), joka asuu Portlandissa, myyden itseään rahaa vastaan. Hän sairastaa narkolepsiaa. Eräs vanhempi rouva ottaa hänet kyytiinsä ja vie talolleen, jossa kaksi muuta naisen palkkaamaa prostioitua. Toinen heistä on Scott Favor (Keanu Reeves), joka on varakkaasta perheestä, mutta harjoittaa silti ammattiaan ja elää kadulla. Mike saa narkolepsia-kohtauksen ja herää seuraavana päivänä Scottin seurasta. He ystävystyvät ja Mike toivoisi, että heidän välilleen kehittyisi jotain muutakin. Scott on heteroseksuaali. Mike ikävöi äitiään ja he matkustavat Idahoon häntä etsimään, josta heidän matkansa johtaa Italiaan. Sinne päästyään he kuulevat Mike äidin palanneen kuitenkin takaisin Yhdysvaltoihin. Scott tapaa italialaisen naisen, johon rakastuu ja Mike palaa Yhdysvaltoihin yksin. Scott ja Carmella palaavat noutamaan Scottin perintöä ja kun Scottin entiset kaverit kadulta yrittävät saada kontaktia tähän, hän torjuu heidät. Scott on jättänyt katuelämänsä taakseen.
     Elokuvassa on niin paljon hyviä puolia. Van Santin ohjaus on ennen näkemätöntä. Koko elokuvan tunnelma ja tyyli ovat taidetta. Van Sant ohjaa visiolla. Hän on luova ja ennalta-arvaamaton ja edustaa neroutta. Elokuva on mielenkiintoinen. Se tutkii erilaisella tavalla hahmojen motiiveja ja antaa katsojan kokea jotain ainutlaatuista. Elokuva on jo niin upea, että siitä ei pysty puhumaan, se täytyy katsoa. Minun silmiini se loistaa virheettömänä. Jokainen osa elokuvaa on tarkaan harkittu ja jokainen osa sopii yhteen. Kliseisyydestä ja teennäisyydestä ei ole tietoakaan. Elokuvaa ei voi olla ylistämättä tarpeeksi. Se on surullinen, koskettava mestariteos, jossa riittää ihailtavaa ikuisuuksiksi. Elokuva on ehkä hienoin, jonka olen nähnyt.
     River Phoenix on komeetta. Hän loistaa kirkaammin kuin kukaan näyttelijä häntä ennen tai hänen jälkeensä. Hänen roolisuorituksensa on puhdasta laatua. Se sisältää uskottavaa luontaisuutta ja hän heittäytyy paremmin rooliinsa kuin kukaan muu näyttelijä. Hänen upea karismansa tekee elokuvasta unohtumattoman. Phoenix paljastaa hahmostaan niin paljon niin täydellisesti. Hän tulkitsee hahmoa kuin parhaaksi katsoo ja tekee roolisuorituksesta oman näköisensä. Hän on realistinen, tarkka ja koskettava. Hän tekee roolisuorituksesta parhaan mitä siitä voisi tehdä. Phoenix luo uusia tasoja näyttelemiseen. Hän on varma ja roolsuoritus ainutlaatuinen. Hänestä ei voi kirjoittaa tarpeeksi, sillä hän on niin täsmällinen ja samalla luova. Hän ottaa hahmon syvälliseen käsittelyyn ja hioo hahmosta taidetta. Yksi parhaista roolisuorituksista koskaan, ehdottomasti. Hän ymmärtää loistavasti sekä elokuvan että hahmon ja saa siihen aikaan niin paljon vaihtelua. Hän näyttelee tunteella.
     Keanu Reeves jää todella Phoenixin jalkoihin. Hän on uskottava ja persoonallinen ja eläytyy rooliinsa hyvin. Hänen intohimonsa näkyy ja hänestä huokuu selvää kunnioitus elokuvaa kohtaan. Reeves on syvällinen ja mielenkiintoinen sekä myös karismaattinen. Hän pelaa hyvin yhteen Phoenixin kanssa ja yrittää parhaansa pysyä hänen vauhdissa.
     Matkalla Idahoon on ainutlaatuinen, täydellinen, koskettava kokemus. Gus Van Sant ja River Phoenix tarjoavat meille unohtumattoman mestariteoksen, joka jokaisen tulee nähdä itse.

10

...=)