American Crime, 1. tuotantokausi

En usko, että liioittelen, kun sanon, että American Crime on paras tv-sarja, jota olen katsonut. Sain kylmiä väreitä, kun näin sarjan rakenteen avautuvan edessäni. Tv-sarjoissa yleensä on se onglema, että ne eivät muodosta kunnollista tarinan arkkia. Elokuvissa on vain rajattu aika kertoa tarina, joten siihen pakostakin muodostuu jonkinlainen rakenne. Kronologisuudessaan tv-sarjat voisivat periaatteessa jatkua ikuisuuteen ja jokaisen jakson myötä esitettäisiin uusi juonenkäänne. American Crime 1. tuontokaudellaan antaa yhden tapahtuman, esittelee siihen liittyvät hahmot ja antaa heille jonkinlaisen päätöksen kauden loputtua, tapahtumat selvittyä. Periaatteessa se on kuin yksi pitkä elokuva. Seuraava tuotantokausi kertoo ihan eri tapahtumasta ja eri hahmoista. Tällöin hahmoihin ja heidän tilanteeseen samaistuminen on helpompaa. American Crime onkin tv-viihteenä erittäin rankkaa, riipivää ja synkkää, mutta täydellisen syvällistä, koskettavaa ja ajatuksia herättävää.

Sarja alkaa siitä, kun Timothy Huttonin esittämä Russ Stokie saa puhelinsoiton, että hänen poikansa Matt on murhattu kotonaan ja hänen vaimonsa Gwen kamppailee vielä hengestään sairaalassa. Uhrin lähiomaisiin kuuluu myös Russin ex-vaimo Barb (Felicity Huffman), Russin toinen poika Mark sekä hänen kihlattunsa Richelle sekä Gwenin vanhemmat Tom ja Eve. Murhaan liittyy heroiiniriippuvainen nuori pariskunta Aubry ja Carter, joita epäillään osallisuudesta murhaan, sekä silminnäkijä Hector sekä avunannosta murhaan syytetty nuori Tony Gutiérrez ja hänen perheensä, jonka maine tuhoutuu Tonyn joutuessa nuorisovankilaan.

Sarja kertoo kattavasti jokaisen murhaan liittyvän näkökulman, mikä on poikkeuksellista. Rakastin sitä. Kuinka ihanaa on seurata perinpohjaista draamaa, joka ei ota yhtä tiettyä näkökulmaa, joka ei osoita sormeaan edes murhaajalle. Kaikelle tapahtuneelle annetaan syy, jokaiselle teolle, jokaiselle sanalle, jokaiselle syytökselle, jokaiselle ystävälle ja jokaiselle vihamiehelle. Kaikki saavat sanottavansa. Sitä voisi kuvitella, että kun jokaisen puolelle asetutaan, niin katsojan olisi vaikea tuntea sympatiaa ketään kohtaan, mutta käykin päin vastoin. Kun tunnemme jokaisen henkilön tarinan, samaistumme syvästi jokaisen tarinan henkilöön ja jokaiseen aspektiin tästä kamalasta kohtalosta, jonka hahmot, kukin, joutuvat kohtaamaan.

1. tuotantokaudella on 11 melkein tunnin mittaista jaksoa. Itse en pystynyt tavalliseen tapaani bingewatchaamaan kaikkia jaksoja putkeen. Tätä sarjaa ei voi hotkaista kerralla. Jokainen jakso on niin koskettava ja niin dramaattinen ja synkkä, että vaatii oman aikansa käsitellä jaksoissa esitettyjä tunteita ja teemoja. Kipu on kuitenkin niin universaali tunne, että en usko, että kukaan pystyy ottamaan tätä sarjaa kevyesti.

Kaikki sarjan näyttelijät ovat henkeäsalpaavan täydellisiä, mutta huomion varastaa yksinoikeudella Felicity Huffman. USA Today-lehden tv-kriitikko Robert Bianco yltyi jopa kehumaan häntä tämän hetken parhaimmaksi näyttelijäksi, mutta se saattoi olla jo vähän liioittelua. Mutta en yhtään ihmettele miksi hän näin sanoi. Huffman saa ladattua jokaiseen kohtaukseensa järkyttävän suuren määrän tunnetta, patoutunutta vihaa poikansa murhan takia sekä menneisyyden käsittelemättömiä tunteita, jotka hallitsevat vielä tätä naista tänä päivänkin ja tekevät hänen nykyisestä elämästä rankkaa elettävää. Ymmärrämme, miksi hänellä saattaa olla rasistisia ennakkoajatuksia, kun käy ilmim, että hänen poikansa murhannutta epäillään mustaihoiseksi ja ymmärrämme hänen epätoivonsa ja turhautumisensa kun murhatutkinta ja sitä seurannut oikeudenkäynti hoidetaan huonosti. Heti ensimmäisestä hetkestä kun näemme Huffmanin Barb Hanlonin tiedämme millainen hahmo hän on. Hän on elämänkovettama, määrätietoinen nainen. Ja silti kauden kuluessa odotamme aina saavamme tietää, mitä Barb kokee seuraavaksi ja miten hän käsittelee häntä kohdanneet asiat ja pystyykö hän vielä joskus olemaan rehellinen itselleen ja ennen kaikkea hyväksymään itsensä ja sitä kautta ympärillään tapahtuvat asiat.

Miten Huffman puristaa nahkaisen käsilaukkunsa remmiä, tai miten Huffmanin käyttämät tummanruskeat piilolinssit kertovat hahmosta paljon olennsta ovat esimerkkejä Huffmanin että sarjan nerokkuudesta. Jokainen yksityiskohta on osa kokonaisuutta. Jokainen pala sopii tähän palapeliin täydellisesti. Jokaisella kohtauksella on tarkoitus ja jokaisella koetulla tunteella osa loppuratkaisussa. Sarja on täydellinen, koska koemme sen tapahtumat kuin omanamme, se on inhimillinen, syvällinen sekä vaikuttava. Pidin erityisesti siitä, kuinka paljon sarjan ohjaajat saivat kerrottua pelkillä kuvakulmilla.

...=)

Big Game (Big Game)

Suomalaiset tunnetusti rakastavat sitä, kun meidät mainitaan maailmalla. Renny Harlin on noussut oikein suomalaisten ylpeydenaiheeksi, vaikka hänellä ei ole ollut menestynyttä elokuvaa sitten 90-luvun ja silloinkin hänellä alkoi niitä floppeja olla. Joten luonnollisesti kun suomalainen ohjaaja Jalmari Helander sai ohjattavakseen ja Onni Tommila sai vastanäyttelijäkseen oikein Samuel L. Jacksonin, toitotettiin sitä sitten joka tuutissa.

Täytyy kyllä myöntää, että on aika hemmetin siistiä, että Onni Tommila on saanut nimensä samaan elokuvajulisteeseen Jacksonin kanssa ja siis toisen pääroolin. Jos minä olisi Tommilan ikäinen nuori mies, olisin kateudesta vihreä.

Eipä tätä elokuvaa siis juuri voi ohittaa, kun tulee tilaisuus se nähdä. Se kertoo nuoresta suomalaisesta pojasta, Oskarista (Tommila), joka on suorittamassa jonkinlaista miehuusriittiä, menemällä yhdeksi yöksi metsään ja metsästämään riistaa. Samaan aikaan Yhdysvaltain presidentti Samuel L. Jacksonin kone räjähtää Suomen yllä ja vain Oskari voi hänet pelastaa.

Elokuvan pituus on juuri täydellinen (noin puolitoistatuntia). Nykyinen trendi toimintaelokuvissa (lue: Fast & Furious -elokuvissa) on tehdä kaikesta niin yliampuvaa ja niin vaarallista ja niin räjähtävää, että jossain vaiheessa siihen jatkuvaan kliimaksiuteen oikein turtuu. Big Game on tätä vastoin täydellisesti rakennettu. Siinä on alku ja keskikohta ja niin edespäin ja asiat kohdentuvat kohti kliimaksia, joka on tietenkin räjähtävä ja hulppea, mutta siinä vaiheessa sitä on ehditty odottamaan, jolloin se ei käy rasittamaan katsojaa liikaa.

Tämän kuitenkin sanottuani, on todettava, että uskottavuus on tästäkin toimintapläjäyksestä aika kaukana. Toisaalta tuntuu myös siltä, että näitä kliseitä on tarkoituksella haeuttukin. Kohtaukset ovat NIIIN epäuskottavia, että ne toimivat huumorina. Tätä edesauttaa taustalla jyskyttävä fanfaarimusiikki joka. ikisessä. kohtauksessa. Eli toisinsanoen sellaista seikkailu-, toiminta-, huumoripläjäystä kaikkinen erikoistehosteineen ja läpänheittoineen. Tätä vielä eritoten koristaa kohtauksien tietty imelyys ja kornius, joka taas tuntuu oikein haetulta. Elokuva pakostakin pistää pienen virneen itse kunkin suupieliin, kun Tommilan esittämä Oskari tokaisee mitä kammottavimmalla suomalaisella aksentilla Yhdysvaltain presidenttille todistamaan henkilöllisyytensä: "pruuvit!"

Ja onhan se tietty suomalaisena ihan erilaista katsoa tätä elokuvaa kuin sitä olisi mistä tahansa muusta maasta. Tietyt sisäpiirinvitsit toistuvat elokuvassa, jotka eivät takuuvarmana aukea esimerkiksi amerikkalaisille. En usko, että elokuva nousee miksikään hitiksi rapakon toisella puolella, vaan tulee ehkä enemmän säilymään suomalaisessa kulttuurissa, hauskana, ehkä valitettavasti kertaluonteisena kokeiluna, että mitä sitä suomalaisvoimin saataisiin aikaan tyyliin a la America. ... vaikka niitä vuoria saa täältä Suomesta kyllä sitten ihan etsiä, jos niitä halajaa (elokuva kuvattiin Saksassa...)