Arvostelu: If Beale Street Could Talk

If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä, jotka vaikeuksien kohdatessa rukoilevat. Koska he eivät voi muuta. If Beale Street Could Talk kertoo yhteiskunnasta, jonka rakennuspalikat on kasattu niin, että toiset saavat enemmän kuin toiset. If Beale Street Could Talk kertoo tunteista, jotka ovat välittömiä. Sillä ihmisen kohdatessa epäinhimillisyyttä, ei voi kuin olla tuntematta. If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä.

Tish ja Fonny (KiKi Layne ja Stephan James) ovat nuoria rakastavaisia 1970-luvun alun New Yorkissa. Heillä ei ole paljon rahaa. Ei vaikutusvaltaa. Ei mahdollisuuksia. Koulupolut ovat olleet heiltä suljettuja. Tish on tavaratalon hajuvesiosaston myyjä. Fonny puunveistäjä sydämeltään, palkkatyössä kokkina. He yrittävät löytää itselleen omaa asuntoa, mutta ison kaupungin vuokrajärjestelmä on saman rakenteellisen rasismin vanki, kuin mikä tahansa muukin järjestelmä.

Heillä on kuitenkin toisensa, ja se heille riittää. Asiat mutkistuvat, kun eräs nainen syyttää Fonnya raiskaamisestaan. Fonny joutuu tutkintavankeuteen juuri kun Tish saa tietää olevansa raskaana. Alkaa kilpajuoksu, jossa yritetään todistaa Fonnyn syyttömyys ennen kuin vauva ehtii syntymään maailmaan ilman isäänsä.

Omaääninen on sana, jota käytetään nykyään kaikkialla, kun ei keksitä oikeaa analyysia taideteoksesta. Omaääniseksi voi tituleerata mitä tahansa joutumatta juuri selittämään, mitä tarkoittaa. Mutta If Beale Street Could Talk on omaääninen. Ja minä selitän, mitä tarkoitan.

Barry Jenkins. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Moonlightin ohjaajalla on omintakeinen tyyli. Katsojana tuntuu, että hän tietää, mitä tekee. Esimerkiksi tapa, jolla hän käyttää kameran linssiä. Välillä sumentaen kuvan. Hyvin usein linssi tarkentaa kuvan kohtauksen etualalle, ja välillä tarkennus osuukin taustalla tapahtuvaan, jättäen etualan sumeaksi. Tämä luo kuvasta hyvin hypnoottisen. Kuplamaisen. Myös valo tanssii Jenkinsin kameraa kohti lumoavasti.

Kuva heijastaa myös kokemusta ihmisyydestä. Ihmisen katse ei ole tarkka. Unohdamme sen usein. Ihminen on väsynyt, halujensa vietävä, omiin pilvilinnoihinsa pakeneva, valikoiva, huomionsa jakava. Maalaamme asioiden päälle merkitykset. Subjektiiviset ja omamme. Niitä ei löydä katseemme ulkopuolelta.

En ole aikaisemmin nähnyt samanlaista elokuvallista tulkintaa. Joka uskaltaisi niin rohkeasti sanoa, että tämä on minun tapani katsoa tätä maailmaa ja maalata se katsojilleni. Luoda rakastuneen pääparin ympärille vaaleanpunaisen, pehmeän pilven, koska sitä on rakkaus minulle. Ja katsoja ymmärtää. Haluamme sen kosketuksen toiseen ihmiseen. Ymmärrämme toisiamme jaetun kokemuksemme avulla. Ja Barry Jenkins jakaa sen.

Halusin jäädä asumaan siihen tunnelmalliseen pehmeyteen, jolla tätä romanssia käsitettiin. Se oli niin ihanaa. Kohtauksissa oli sanoinkuvaamatonta lämpöä, hellyyttä, ne eivät iskeytyneet katsojan tajuntaan vaan soljuivat sinne. Pyörähtelivät.

Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ahdistavammaksi katsojan olo käy. Alun euforia vaihtuu sydämen tykytykseen. Maailman seinämät uhkaavat kaatua päälle. Ja katsojana sitä välittää elokuvasta, sillä alkupuolisko elokuvaa käytettiin maailman rakentamiseen huolella, ja käytettiin aikaa katsojan siihen istuttamiseksi. Mihinkään ei hötkyilty. Annettiin elokuvan tehdä oman tehtävänsä. Luotettiin katsojaan.

Elokuvan rakenne on siis onnistunut. Olin syvästi vaikuttunut. Elin elokuvan mukana. Ja loppua kohden jopa ratkesin kyyneliin. Ei olekaan osunut näin tunteisiin elokuva vähään aikaan. Mutta elokuva ei ollut koskettava siksi, koska elokuva olisi halunnut katsojan reagoivan millään lailla. Surullisuutta ei alleviivattu. Mutta se oli surullista siksi, koska se oli niin aitoa. Katsoja tunnisti sen kokemuksen, joka hahmoilla oli elokuvan päätyttyä. Tunnemme kaikki mitä se on, kun hyväksyy elämän pelikortit. Ja elää sen elämän hyvät ja huonot puolet. Ja silloin ei voi kuin hengittää.

Vavisuttavan elokuvakokemuksesta tekee tieto siitä, että elokuvan kuvaama todellisuus on raastavan totta niin monelle. Epäoikeudenmukaisuudesta kärsitään yhä. Ja elokuva keskittää fokuksensa siihen rasismin keskiöön, joka kirjaimellisesti tuhoaa elämiä.

Elokuvan ääniraidalla käytetään hyväksi muun muassa Nina Simonea, John Coltranea, Miles Davisia. Heidän musiikilliset juuret makaavat mustan Amerikan kärsimyksessä. Ja tämä ulottuvuus kaikuu myöskin Beale Streetin seinämissä. Se sekä kunnioittaa että luo uutta mustaa amerikkalaista kulttuuria.

Jenkins on 2010-luvun visionääri. Tämän ajan elokuvaohjaaja. Ensin Moonlightilla, sitten Beale Streetilla. Itse olen kiitollinen siitä, että hän on valinnut tuoda romantiikan uudelle aikakaudelle, sisällyttämällä siihen rakenteellisen rasismin, vähemmistöjen oikeuksien, intersektionalisuuden teemat. Toivottavasti yhä useammat ohjaajat käyttäisivät romantiikan genreä hyväkseen tutkiakseen tämän ajan ilmiöitä.

Regina King on täysin saamansa Oscar-voiton arvoinen. Mutta silti minun mielestäni huomion varastaa pääpari Stephan James ja KiKi Layne. He vangitsevat katsojan katseen, joka kerta kun kamera kääntyy heitä kohti. Layne esimerkiksi tekee hyytävän hienon arkin hahmolleen. Tytöstä, joka kasvaa vaikeuksien takia naiseksi. James on sielukas kauttaaltaan elokuvan.

Järisyttävän uskottava. Karkean realistinen. Tunteita maalaava. Voimakas, yhteiskunnallisesti ja elokuvallisesti. Jenkinsin visionäärinen taiteilijuus puskee läpi jokaisesta sekunnista. Myös esimerkiksi Nicholas Britellin sävellys tai James Laxtonin kuvaus tukevat kokonaisuutta. Sävellys on kuin kukkiva, kupliva, mutta kuitenkin melankolinen. Hämäävä yhdistelmä, joka iskee suoraan sydämeen. Laxtonin kameratyö kulkee käsi kädessä ohjaajan vision kanssa. Kiiltokuvankaunis elokuva.

American Crime, 1. tuotantokausi

En usko, että liioittelen, kun sanon, että American Crime on paras tv-sarja, jota olen katsonut. Sain kylmiä väreitä, kun näin sarjan rakenteen avautuvan edessäni. Tv-sarjoissa yleensä on se onglema, että ne eivät muodosta kunnollista tarinan arkkia. Elokuvissa on vain rajattu aika kertoa tarina, joten siihen pakostakin muodostuu jonkinlainen rakenne. Kronologisuudessaan tv-sarjat voisivat periaatteessa jatkua ikuisuuteen ja jokaisen jakson myötä esitettäisiin uusi juonenkäänne. American Crime 1. tuontokaudellaan antaa yhden tapahtuman, esittelee siihen liittyvät hahmot ja antaa heille jonkinlaisen päätöksen kauden loputtua, tapahtumat selvittyä. Periaatteessa se on kuin yksi pitkä elokuva. Seuraava tuotantokausi kertoo ihan eri tapahtumasta ja eri hahmoista. Tällöin hahmoihin ja heidän tilanteeseen samaistuminen on helpompaa. American Crime onkin tv-viihteenä erittäin rankkaa, riipivää ja synkkää, mutta täydellisen syvällistä, koskettavaa ja ajatuksia herättävää.

Sarja alkaa siitä, kun Timothy Huttonin esittämä Russ Stokie saa puhelinsoiton, että hänen poikansa Matt on murhattu kotonaan ja hänen vaimonsa Gwen kamppailee vielä hengestään sairaalassa. Uhrin lähiomaisiin kuuluu myös Russin ex-vaimo Barb (Felicity Huffman), Russin toinen poika Mark sekä hänen kihlattunsa Richelle sekä Gwenin vanhemmat Tom ja Eve. Murhaan liittyy heroiiniriippuvainen nuori pariskunta Aubry ja Carter, joita epäillään osallisuudesta murhaan, sekä silminnäkijä Hector sekä avunannosta murhaan syytetty nuori Tony Gutiérrez ja hänen perheensä, jonka maine tuhoutuu Tonyn joutuessa nuorisovankilaan.

Sarja kertoo kattavasti jokaisen murhaan liittyvän näkökulman, mikä on poikkeuksellista. Rakastin sitä. Kuinka ihanaa on seurata perinpohjaista draamaa, joka ei ota yhtä tiettyä näkökulmaa, joka ei osoita sormeaan edes murhaajalle. Kaikelle tapahtuneelle annetaan syy, jokaiselle teolle, jokaiselle sanalle, jokaiselle syytökselle, jokaiselle ystävälle ja jokaiselle vihamiehelle. Kaikki saavat sanottavansa. Sitä voisi kuvitella, että kun jokaisen puolelle asetutaan, niin katsojan olisi vaikea tuntea sympatiaa ketään kohtaan, mutta käykin päin vastoin. Kun tunnemme jokaisen henkilön tarinan, samaistumme syvästi jokaisen tarinan henkilöön ja jokaiseen aspektiin tästä kamalasta kohtalosta, jonka hahmot, kukin, joutuvat kohtaamaan.

1. tuotantokaudella on 11 melkein tunnin mittaista jaksoa. Itse en pystynyt tavalliseen tapaani bingewatchaamaan kaikkia jaksoja putkeen. Tätä sarjaa ei voi hotkaista kerralla. Jokainen jakso on niin koskettava ja niin dramaattinen ja synkkä, että vaatii oman aikansa käsitellä jaksoissa esitettyjä tunteita ja teemoja. Kipu on kuitenkin niin universaali tunne, että en usko, että kukaan pystyy ottamaan tätä sarjaa kevyesti.

Kaikki sarjan näyttelijät ovat henkeäsalpaavan täydellisiä, mutta huomion varastaa yksinoikeudella Felicity Huffman. USA Today-lehden tv-kriitikko Robert Bianco yltyi jopa kehumaan häntä tämän hetken parhaimmaksi näyttelijäksi, mutta se saattoi olla jo vähän liioittelua. Mutta en yhtään ihmettele miksi hän näin sanoi. Huffman saa ladattua jokaiseen kohtaukseensa järkyttävän suuren määrän tunnetta, patoutunutta vihaa poikansa murhan takia sekä menneisyyden käsittelemättömiä tunteita, jotka hallitsevat vielä tätä naista tänä päivänkin ja tekevät hänen nykyisestä elämästä rankkaa elettävää. Ymmärrämme, miksi hänellä saattaa olla rasistisia ennakkoajatuksia, kun käy ilmim, että hänen poikansa murhannutta epäillään mustaihoiseksi ja ymmärrämme hänen epätoivonsa ja turhautumisensa kun murhatutkinta ja sitä seurannut oikeudenkäynti hoidetaan huonosti. Heti ensimmäisestä hetkestä kun näemme Huffmanin Barb Hanlonin tiedämme millainen hahmo hän on. Hän on elämänkovettama, määrätietoinen nainen. Ja silti kauden kuluessa odotamme aina saavamme tietää, mitä Barb kokee seuraavaksi ja miten hän käsittelee häntä kohdanneet asiat ja pystyykö hän vielä joskus olemaan rehellinen itselleen ja ennen kaikkea hyväksymään itsensä ja sitä kautta ympärillään tapahtuvat asiat.

Miten Huffman puristaa nahkaisen käsilaukkunsa remmiä, tai miten Huffmanin käyttämät tummanruskeat piilolinssit kertovat hahmosta paljon olennsta ovat esimerkkejä Huffmanin että sarjan nerokkuudesta. Jokainen yksityiskohta on osa kokonaisuutta. Jokainen pala sopii tähän palapeliin täydellisesti. Jokaisella kohtauksella on tarkoitus ja jokaisella koetulla tunteella osa loppuratkaisussa. Sarja on täydellinen, koska koemme sen tapahtumat kuin omanamme, se on inhimillinen, syvällinen sekä vaikuttava. Pidin erityisesti siitä, kuinka paljon sarjan ohjaajat saivat kerrottua pelkillä kuvakulmilla.

...=)