Arvostelu: A Quiet Place

Arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia

Äänen avulla metsästävät hirviöt ovat valloittaneet maan. Muuten sokeat, uhrinsa välittömästi tappavat örkit kuulevat pienimmänkin äänen. Tässä uudessa maailmanjärjestyksessä yrittävät pärjätä John Krasinskin ja Emily Bluntin esittämän avioparin perhe. Kolmen aikaisemman lapsen lisäksi, Emily Bluntin esittämä nainen on raskaana ja synnyttämässä pienen, itkevän vauvan hiljaiseen maailmaan.

Yhtäläisyydet Bird Boxiin ovat ilmeiset ja välittömät. Siinä missä A Quiet Placessa blokataan äänet pois jokapäiväisestä elämästä, Bird Boxissa tehdään sama näköaistille. Sinänsä A Quiet Placen uhkaava voima on jotenkin järkevämpi. Sen vielä uskoo jotenkin mahdolliseksi, että joku yliluonnollinen hirviö voisi kuulla todella hiljaisenkin äänen ja löytää siten uhrinsa. Bird Boxin uhkaava voima jää kysymysmerkiksi. Mikä se on ja miten sen näkeminen vaikuttaa mihinkään. Mutta valitettavasti molemmissa elokuvissa hienoiset loogiset aukot tulevat juonen kehityksen tielle.

Mutta ymmärtäähän sen tosin, että niitä ei saa jäädä liiaksi miettimään, sillä muuten koko elokuva ei voisi olla olemassa. Koko elokuvan premissi on jo lähtökohtaisesti epälooginen, joten ajoittain kömpelöt aukot juonessa voitaneen anteeksiantaa sen eteen, että elokuvataide voi hengittää. Englannin kielessä tälle on termi: "Suspension of disbelief."

Mutta mistä en kuitenkaan pitänyt oli, että elokuvan kauhutematiikka perustuu fundamentaalisesti jump scare-elementtien pyörittämiseen. Tämä hiljainen maailma on omiaan oikein vahvistamaan jump scare-kohtausten tehoja, kun katsojan hiljaisuuteen tottuneissa korvissa oikein paukahtaa pienestä rasahduksestakin, puhumattakaan isommasta pamauksesta. Ja kun itse en ole mikään jump scare-elementtien ystävä. Mielestäni se ei ole hyvää elokuvan tekemistä. Haluaisin, että kauhu perustuu johonkin muuhunkin kuin tällaisiin kikkoihin.

Sinänsä A Quiet Place jääkin kauhuelokuvana vain tälle jump scare-asteelle. Mielestäni tässä siis Bird Box oli uhkaavampi elokuva. Siinä näköaistin blokkaamisessa ja siinä mystisessä voimassakin oli jotain creepynpää, kuin siinä, että hyssytellään koko ajan, mutta monsterin kuitenkin näkee juoksevan kohti.

Mutta siinä, missä Bird Box oli henkilökohtaisesti kauhuna toimivampi, on A Quiet Place muuten elokuvana onnistuneempi. Maailma on jotenkin kompaktimpi ja hallitumpi. Näyttelijäsuoritukset ovat keskimäärin parempia. Kuvaus on harmonisempaa. Sekä juonen syvällisyydet ovat mielestäni täsmällisemmät.

Pidinkin siitä, miten kauhuelokuvan lisäksi, tässä pyöri taustalla toinenkin tematiikka; perheestä ja lasten kasvattamisesta. Erityisesti pidin siitä, miten alussa John Krasinskin esittämä isä yrittää kasvattaa pojasta perheen seuraavaa suojelijaa, mutta lopussa se onkin perheen tytär ja Emily Bluntin esittämä äiti, jotka ottavat ohjakset omiin käsiinsä ja perheen poika ottaa huolehtijan roolin. Ihanaa, että heteronormatiivisuutta uhmataan. Jos poika luontaisesti gravitoituu huolehtijan roolia kohtaan ja tyttö puolestaan rohkean suojelijan roolia, niin miksi tätä ei saisi sallia?

Etenkin elokuvan lopetus oli mielestäni herkullinen. Täydellisen feministinen voimanjulistus. Emily Blunt ja oikeassakin elämässä kuuro - hienoa, että hänelle löytyy Hollywoodista rooleja - Millicent Simmonds tekevät hienot roolityöt. Etenkin Blunt. Jotenkin hämmästyttävää, miten hienovaraisena hän saa pidettyä näinkin dramaattisen roolin. John Krasinski on aluksi kankea, mutta loppua kohden pystyy onneksi murtamaan kotelonsa.

The Hollars (The Hollars)

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen elokuva, jossa niin sanottu tuhlaajapoika palaa suurkaupungista kotiiin pienelle paikkakunnalle pitämään huolta vakavasti sairastuneesta vanhemmastaan, eikä suinkaan varmasti viimeinenkään. Omaan makuun tämä sopii loistavasti. Rakastan kunnon perhedraamoja ja The Hollars ei ehkä ole niistä vahvin, mutta tässä on muita loistavia tekijöitä.

Margo Martindale. Yksi parhaista aikamme näyttelijöistä. Tekee uransa ehkä hienoimman roolityön. Elokuvan loppua kohden en pystynyt enää estämään kyyneleiden virtaa. Siinä oli jotain sanoin kuvaamattoman koskettavaa, kun niinkin vahvan olemuksen omaava Martindale antaa hahmonsa mennä täysin murtumispisteeseen asti. Ennen kaikkea ihailen näyttelijöitä, jotka eivät tee liikaa. Martindale tuntuu olevan aina hahmonsa keskiössä. Hän ei pyri elvistelemään roolisuorituksensa kanssa, vaan päin vastoin pyrkii kohti armotonta totuudenmukaisuutta. Ja se on aina paljon vaikuttavampaa. 

En saanut kovinkaan älykästä vaikutelmaa elokuvan käsikirjoittajasta. Jotenkin vuorosanojen takaa paistoi kirjoittajan pelkistetty katsanta maailmaan. En halua kuulostaa Social Justice Warriorilta tai vastaavalta, mutta katsomatta kuka käsikirjoittaja on, voisin veikata hänen olevan valkoihoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole juuri kohdannut vaikeuksia elämässään. Ja valitettavasti se paistaa läpi hänen tekstistään. Hänen hahmonsa puhuvat kuin he olisivat 15-vuotiaita ja ajoittaisia vivahteita johonkin syvempään vain kiusoitellaan, mutta koskaan ei päästä aitoon tulkintaan. Myös maailma, jossa he elävät on pinnallinen. Sellaisia teemoja kuten vakava sairaus, taloudelliset vaikeudet, avioero ja vanhemmuus vain käytetään näön vuoksi. Emme saa aitoa kokemusta siitä, mitä hahmot kokevat. Asiaa ei auta John Krasinskin olematon tulkinta. Se, että hän murjottaa ja katsoo alaspäin muutamassa kohtauksessa ei vakuuta minua kovinkaan monitahoisesta tulkinnasta. 

Krasinski myös ohjasi elokuvan ja en välttämättä pidä hänen tekemistä valinnoista siinäkään. Hän ei hallitse kuvallista kerrontaa. Monissa kohtauksissa jopa minulle tuli sellainen olo, että kameran tulisi olla jossain muussa kohdassa kuin missä se oli. Nyt vaikutus oli vähän heppoinen, kun kamera pysytteli liian etäällä tai huonossa kulmassa. Jos kamera olisi rajannut kuvan oikein, olisi hahmojen vaikutus kohtauksessa ollut huomattavasti paljon suurempi. Erityisesti tämä näkyy sivuhahmojen käytössä. Esimerkiksi Josh Grobanin hahmoa olisi pystynyt käyttämään paljon paremmin hyväksi tarinassa, mutta hän jää auttamattoman etäiseksi. Samoin Mary Elizabeth Winstead.

Myös musiikkivalinnat hylkivät katsojaa pois elokuvasta. Elokuvan ääniraita koostuu kokonaan akustisesta indie-musiikista, mitä rakastan sinällään, mutta niiden armoton loopitus jokaisen kohtauksen päällä loi kohisevan vaikutuksen. Jos välillä olisi kuullut muutakin musiikkia, yksittäisen hyvän indie-kappaleen vaikutus olisi ollut suurempi. Vielä kun ohjaaja olisi malttanut antaa kohtauksen käydä yhden kappaleen taustalla eikä toisin päin. Nyt nimittäin sama kappale venyi useamman kohtauksen päälle, jättäen sekä hutaistun että epätasapainoisen vaikutuksen erityisesti siinä suhteessa, että kappale tuntui jääneen vain vahingossa päälle ja se teki seuraavan kohtauksen katsomisesta erittäin hämäävää.

Mutta vaikka annankin näin paljon kritiikkiä, se kertoo lähinnä siitä, että koin elokuvan arvokkaaksi ja välitin siitä - eli olisin halunnut sen olevan vieläkin parempi. Mahdollisuuksia tässä oli. Tai ehkä pidin vain Martindalen roolisuoritusta niin vahvana, että hän nosti koko elokuvan tasoa. 

 ...=)