Arvostelu: The Shape of Water

Elisa (Sally Hawkins) on 60-luvulla töissä paikallisen tutkimuslaitoksen siivojana. Yhdessä kollegansa Zeldan (Octavia Spencer) kanssa, hän törmää laitokseen vangittuun merenmieheen (Doug Jones), jonka Yhdysvaltojen armeija uskoo olevan jonkinlainen ase Kylmässä sodassa ja kilpavarustelussa Neuvostoliiton kanssa. Elisa kuitenkin rakastuu mysteeriseen olentoon ja kehittää sille pakosuunnitelman yhdessä naapurinsa (Richard Jenkins) ja tutkimuslaitoksen tohtorin (Michael Stuhlbarg) kanssa.

13 Oscar-ehdokkuuden The Shape of Water on hyvin kaunis elokuva. Lavastuksen Oscarin voisi samantien jo nakata leffan suuntaan. Samaten Alexander Desplatin elokuvasävellys tulee voittamaan. Päähenkilö Elisa on mykkä, joten sanojen puuttuessa, elokuvan ranskalaishenkinen musiikki alkaa puhumaan päähenkilön puolesta ja tekee sen niin koskettavasti.

Ymmärrän täysin syyt rakastua elokuvaan. Se on tulinen hymni erilaisuudesta, altavastaajan asemasta ja inhimillisyydestä. Se on myös koskettava kuvaus rajoja rikkovasta rakkaudesta. Ajankuva on nautinnollinen ja kerronta huokuu elokuvallisuutta. Tämän teoksen on veistänyt mies, joka rakastaa elokuvaa.

Pidin elokuvaa mahdottoman mielikuvituksellisena, herkkää kauneutta vaalivana ja jopa jossain määrin yllättävänä. Hahmot eivät olleet loppupeleissä aivan sitä, mitä he sanoivat olevansa, mikä sinänsä pelasti paljon elokuvassa, sillä jossain kohtaa näytti jo siltä, että elokuvasta tulisi liiaksi asti satu, jossa on pelkät hyvät ja pahat puolet. Jopa pääpahiksen hahmolle annettiin lisämotivaattoreita.

Erityisen kauniina pidin Octavia Spencerin roolityötä. Hänen taholtaan tulee elokuvan vaikuttavin hetki, kun hän todistaa, että koviten huutava ei ole aina oikeassa, vaan hiljaisuudessa on jotain opittavaa: kuuntelemisen taito. Hawkins on tietysti hypnoottinen maalatessaan hahmoaan ilman ääntä, mutta jollain oudolla tapaa suurinta vaikutusta ei tee hänen kasvot ja ilmeet vaan hänen näyttelemisen fyysisyys. Erittäin puhdasta elokuvanäyttelemistä ja Jenkinsin hunajaisen kertojaäänen haluaisin joka elokuvaan.

Rakastin myös sitä, että elokuva ei häpeillyt näyttää kunniaa elokuvantekemisen konservatiivisuudelle. Elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin ja asuupa päähenkilö elokuvateatterin yläpuolellakin. Mutta sen lisäksi elokuva on rakennettu kuin vanhaa arkkia noudattaen, klassisia linjoja mukaillen. Tämä tekee elokuvasta jokseenkin määrin ennalta-arvattavan, mutta sitäkin suloisemman seurata.

...=)

Arvostelu: Kong: Skull Island

Kaksi asiaa: Netflix ja Oscar-ehdokkuus. Välillä sitä ajautuu elokuvia katsomaan, vaikka ei todellakaan olisi millään tasolla kiinnostunut itse elokuvasta. Taas miljoonannes Kong-filmatisointi on mielestäni jopa vähän turha. Ajattelin pistäväni elokuvan vain taustalle pyörimään, kun tein itse jotain muuta, mutta se oli alusta lähtien niin mukaansatempaava, että oli ihan pakko laskea läppäri pois sylistä ja antaa kaikki huomio tv-ruutua kohtaan. Että sinänsä positiivinen yllätys.

Tämän version pääosassa on Tom Hiddleston, Brie Larson, Grace & Frankie-näyttelijä Eugene Cordero, ihana Richard Jenkins, John C. Reilly, John Goodman ja Samuel L. Jackson, josta on viimeaikoina tullut yksi iso punainen varoitusmerkki. Se on nykyään nopea päätös jättää elokuva katsomatta, jos siinä on herra Jackson. Mutta tässä hän vetää aika hyvän roolin jopa. Hänet on roolitettu juuri oikein - kunnon pahikseksi, jota haluaa inhota jokaisella solullaan kehossaan.

Brie Larson oli täysi statisti ja yllätyin, että näinkin äänekäs naisten aseman puolesta puhuja ja feminismin lipun heiluttaja on ottanut näin kliseisen damsel-in-distress-roolin. Tom Hiddlestonkaan ei erityisemmin avannut roolihahmoaan. Parhaimman roolisuorituksen vetää viidakossa 28 vuotta eleskellyt John C. Reilly ja se on elokuvalta melkoinen riman alitus, että parhaimman roolin vetää juuri tämä seinäryijy.

En avaa juonta sen enempää, koska oikeasti - tarvitseeko minun edes? Mutta yksi asia juonessa häiritsi todella paljon. Kun tämä tyypillinen tutkijakavalkaadi lentää isolla armeijasaattueella Kongin valtakuntaan, niin ne kaikki helikopterit jäävät pyörimään sen valtavan gorillan ympärille. Yksikään ei tajua ottaa nokkasuunnaksi, niin kuin sellaista, kuin... enpä tiedä, pois päin!? Arvata saattaa, että jokaikinen kopteri sitten putoaa alas ja taas ollaan niin eristyksissä Kongin armoilla.

Mutta eipä elokuva juuri uskottavuudella korttipeliä pelaakaan. Tässä mennään täysin viihdearvot edellä. Ja ne ovatkin kyllä huipussaan. Erikoistehoisteista pläjähtänyttä Oscar-ehdokkuutta en ihmettele ollenkaan. Sen verran hypnoottinen on tämä fantasiamaailma. Lisäksi nautin suunnattomasti siitä, että elokuva ei ottanut itseään liian tosissaan. Välillä sitä saattoi hahmo jos toinenkin yht-äkkiä jäädä jättiläisolennon liiskaamaksi, ja nämä hetket olivat vähintäänkin koomisia.

Myös jännitystä elokuvassa on ja paljon. Ihan sai penkin reunalla olla hengittämättä. Parin jump scare-kohtauksen olisin itse jättänyt pois katsojaa kiusaamasta, mutta onneksi kukaan ei saanut sydäriä - vaikka lähellä oli. Lisäksi elokuva on todella mukaansatempaava. Itse rakastan tälläisiä klassisia seikkailuelokuvia, joita katsoessa tuntuu oikeasti seuraavan elokuvaa, jolla on joku tarkoitus. Tässä ei hahmot vain eleskele ja katsoja ei joudu raapimaan päätään, että mitäs sain irti tämn leffan katsomisesta. Todella hyvin tehty siis, viihdyttävä seikkailuelokuva, juuri oikeat arvot edellä.

 ...=)

The Hollars (The Hollars)

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen elokuva, jossa niin sanottu tuhlaajapoika palaa suurkaupungista kotiiin pienelle paikkakunnalle pitämään huolta vakavasti sairastuneesta vanhemmastaan, eikä suinkaan varmasti viimeinenkään. Omaan makuun tämä sopii loistavasti. Rakastan kunnon perhedraamoja ja The Hollars ei ehkä ole niistä vahvin, mutta tässä on muita loistavia tekijöitä.

Margo Martindale. Yksi parhaista aikamme näyttelijöistä. Tekee uransa ehkä hienoimman roolityön. Elokuvan loppua kohden en pystynyt enää estämään kyyneleiden virtaa. Siinä oli jotain sanoin kuvaamattoman koskettavaa, kun niinkin vahvan olemuksen omaava Martindale antaa hahmonsa mennä täysin murtumispisteeseen asti. Ennen kaikkea ihailen näyttelijöitä, jotka eivät tee liikaa. Martindale tuntuu olevan aina hahmonsa keskiössä. Hän ei pyri elvistelemään roolisuorituksensa kanssa, vaan päin vastoin pyrkii kohti armotonta totuudenmukaisuutta. Ja se on aina paljon vaikuttavampaa. 

En saanut kovinkaan älykästä vaikutelmaa elokuvan käsikirjoittajasta. Jotenkin vuorosanojen takaa paistoi kirjoittajan pelkistetty katsanta maailmaan. En halua kuulostaa Social Justice Warriorilta tai vastaavalta, mutta katsomatta kuka käsikirjoittaja on, voisin veikata hänen olevan valkoihoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole juuri kohdannut vaikeuksia elämässään. Ja valitettavasti se paistaa läpi hänen tekstistään. Hänen hahmonsa puhuvat kuin he olisivat 15-vuotiaita ja ajoittaisia vivahteita johonkin syvempään vain kiusoitellaan, mutta koskaan ei päästä aitoon tulkintaan. Myös maailma, jossa he elävät on pinnallinen. Sellaisia teemoja kuten vakava sairaus, taloudelliset vaikeudet, avioero ja vanhemmuus vain käytetään näön vuoksi. Emme saa aitoa kokemusta siitä, mitä hahmot kokevat. Asiaa ei auta John Krasinskin olematon tulkinta. Se, että hän murjottaa ja katsoo alaspäin muutamassa kohtauksessa ei vakuuta minua kovinkaan monitahoisesta tulkinnasta. 

Krasinski myös ohjasi elokuvan ja en välttämättä pidä hänen tekemistä valinnoista siinäkään. Hän ei hallitse kuvallista kerrontaa. Monissa kohtauksissa jopa minulle tuli sellainen olo, että kameran tulisi olla jossain muussa kohdassa kuin missä se oli. Nyt vaikutus oli vähän heppoinen, kun kamera pysytteli liian etäällä tai huonossa kulmassa. Jos kamera olisi rajannut kuvan oikein, olisi hahmojen vaikutus kohtauksessa ollut huomattavasti paljon suurempi. Erityisesti tämä näkyy sivuhahmojen käytössä. Esimerkiksi Josh Grobanin hahmoa olisi pystynyt käyttämään paljon paremmin hyväksi tarinassa, mutta hän jää auttamattoman etäiseksi. Samoin Mary Elizabeth Winstead.

Myös musiikkivalinnat hylkivät katsojaa pois elokuvasta. Elokuvan ääniraita koostuu kokonaan akustisesta indie-musiikista, mitä rakastan sinällään, mutta niiden armoton loopitus jokaisen kohtauksen päällä loi kohisevan vaikutuksen. Jos välillä olisi kuullut muutakin musiikkia, yksittäisen hyvän indie-kappaleen vaikutus olisi ollut suurempi. Vielä kun ohjaaja olisi malttanut antaa kohtauksen käydä yhden kappaleen taustalla eikä toisin päin. Nyt nimittäin sama kappale venyi useamman kohtauksen päälle, jättäen sekä hutaistun että epätasapainoisen vaikutuksen erityisesti siinä suhteessa, että kappale tuntui jääneen vain vahingossa päälle ja se teki seuraavan kohtauksen katsomisesta erittäin hämäävää.

Mutta vaikka annankin näin paljon kritiikkiä, se kertoo lähinnä siitä, että koin elokuvan arvokkaaksi ja välitin siitä - eli olisin halunnut sen olevan vieläkin parempi. Mahdollisuuksia tässä oli. Tai ehkä pidin vain Martindalen roolisuoritusta niin vahvana, että hän nosti koko elokuvan tasoa. 

 ...=)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

Saanko luvan? (Shall We Dance?)

Saanko luvan? on vuonna 2004 valmistunut elokuva, jonka pääosissa on Richard Gere, Oscar-voittaja Susan Sarandon, Jennifer Lopez ja Oscar-ehdokas Stanley Tucci. Yli 150 miljoonaa dollaria tuottaneen elokuvan ohjasi Peter Chelsom ja käsikirjoitti Audrey Wells.
      Elokuva kertoo John Clarkista, tavallisesta Chicagolaisesta lakimiehestä, joka ylpeilee perheellään. Joka ilta ajaessaan kotiin metrolla hän katsoo Neiti Mitzin tanssistudion ikkunaan, jossa hän näkee tanssinopettaja Paulinan. Eräänä iltana hän jää pois metrosta ja liittyy mukaan tanssitunneille. Hän ei päätä kertoa uudesta harrastuksestaan vaimolleen. Pian hän on ihan tanssin lumoissa.
      Saanko luvan? on typerä elokuva. Pääsee ehdottomasti eniten naurettavia virheitä elokuvien listaan. Elokuva on kuin kliseisyyksien juhlaa. Ohjaus on perusvarmaa ja tylsää. Se ei innosta saati luo mitään uutta. Ohjaajalla ei tunnu olevan minkään näköistä intoa ja omaperäisyyttä ja on kuin ohjausta ei edes olisi. Todella huteraa... Käsikirjoitus on kamala. Se on teennäinen, kuorrutettu, epäuskottava ja tylsä. Elokuva ei onnistu tavoitteessaan yhtään. Se jättää päähenkilön motiivit aivan tyhjiksi ja katsoja joutuu koko ajan pinnistelemään löytääkseen vähän ihmisyyttä tai edes realistisuutta elokuvasta. Kuluneet juonenkäänteet ja mielikuvitukseton rytmi ovat kauheaa katsottavaa ja koko elokuvasta tulee helposti unohdettava, massamainen ja auttamattoman virheellinen. Jopa lavastus on teennäinen.

     Richard Gere on jälleen kerran tylsä. Hänestä ei löydy energiaa. Hän on laiska ja liian itsevarma. Hänessä ei ole paloa ja hän ei osaa näytellä. Ainoa hetki, jolloin hänen roolisuoritus on vähän siedettävä on tanssikilpailun Cha Cha Cha-tanssi. Gere on lähellä surkuhupaisaa ja on kuin hän yrittäisi tahallaan tuodan kliseisyyttä esiin, sen piilottamisen sijaan. Hän on aivan ulalla ja roolisuoritus on ehdottomasti hänen uransa huonoimpia.
     Jennifer Lopez ei näyttelemisestä ole varmaan kuullutkaan. Hän turvautuu ainoastaan ulkonäköönsä ja ei vaivaudu nostamaan tikkua ristiin. Hän on epäselvä ja huolimaton. Hänessä on hieman paloa ja tunnetta, mutta hän ei pääse lähellekään uskottavuutta ja realistisuutta.
     Ei edes Susan Sarandon pysty pelastamaan tätä fiaskoa. Hän seilailee läpi elokuvan ja ei näytä paljoa kiinnostusta projektia kohtaan. Hän on varsin sympaattinen näyttelijä ja on kuin kotonaan valkokankaalla, mutta selvästi ampuu ohi.
     Saanko luvan? on naurettavuuden ja kliseisyyden juhlaa. Uskottavuus, tunne ja sulavuus ovat sanoja kuin vieraalta planeetalta elokuvan tekijöille ja kaikkien kannalta olisi hyvä jos elokuva vain unohdettaisiin. Edes Susan Sarandon ei pysty pelastamaan tätä ennalta-arvattavaa, tylsää elokuvaa.

4+

...=)

North Country (North Country)

Niki Caro ohjasi Michael Seitzmanin käsikirjoittaman elokuvan, jonka pääosassa on Oscar-voittaja Charlize Theron vuodeksi 2005. Sivurooleissa on Oscar-voittaja Frances McDormand, Sean Bean, Oscar-ehdokas Richard Jenkins, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Oscar-ehdokas Jeremy Renner, Michelle Monaghan ja Oscar-voittaja Sissy Spacek.
     North Country kertoo Josey Aimesista, joka jättää väkivaltaisen aviomiehensä ja muuttaa takaisin vanhempiensa luokse omien kahden lapsensa kanssa. Hänen isänsä on perinteinen ja ei oikein hyväksi Joseyn uutta työtä hiilikaivoksella, jossa on itsekin töissä. Työt hiilikaivoksella tuottavat kuusinkertaisesti enemmän palkkaa kuin esimerkiksi parturin työ. Uudessa työssään Josey joutuu kestämään kaivosmiesten töykeää käytöstä häntä ja muita naistyöntekijöitä kohtaan. Kun eräs työntekijä nimeltä Bobby Sharp seksuaalisesti häiritsee häntä, hän nostaa syytteen Bill White-nimisen asianajajan avustuksella. Bill Whitea esittää Woody Harrelson. Joseyn äitiä esittää Sissy Spacek ja kollegoita Frances McDormand ja Michelle Monaghan.
      North Country perustuu Lois Jensonin oikeaan haasteeseen, jonka hän nosti vuonna 1991. Elokuva on dramatisoitu ja oikea Josey Aimes (Jenson) on oikeasti erilainen kuin Theronin tulkitsema versio. North Country on tunteita nostattava elokuva. Se saa veren kiehumaan ja antaa visuaalisen ilmeen, surkeille oloille, joista on kyllä totuttu kuulemaan. Naisten asema miesvaltaisessa ammatissa, etenkin maaseudulla perinteisten arvojen velloessa ei ole hyvä. Elokuva on suuresti kantaa ottava ja Niki Caron ohjaus on hyvin voimakasta ja hyvin ulottuvaa. Se saa viestin perille. Pysäyttävä on hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. Käsikirjoitus on muuten hyvä, mutta hienoista kliseisyyttä ja ennalta-arvattavuutta esiintyy.
    Charlize Theron on upea näyttelijä. Jälleen kerran hän tulkitsee vahvaa naista, jota yhteiskunta kaltoin kohtelee ja tässä tapauksessa miesyhteiskunta. Theron on vahva, aito, virheetön ja dramaattinen. Hän hallitsee hyvin hahmonsa ja saa hyvin johdateltua elokuvaa. Hän on hyvin monipuolinen tulkitsija ja tässäkin elokuvassa tekee ikimuistoisen roolisuorituksen.
     Frances McDormand on elokuvan sydän. Mieleenpainuvassa sivuroolissa ja hän valloittaa valkokankaan ja luo syvällisen, dramaattisen, pysäyttävän ja uskollisen roolisuorituksen, joka on juuri oikea sivurooli. McDormand on luotettava näyttelijä ja peloton niin monessa suhteessa. Hän tarttuu hahmoon ja julistaa sen sanoman.
     Muut näyttelijät seuraavat Theronin ja McDormandin jalanjäljissä, kuitenkin Richard Jenkins erottuu myös edukseen. Hän on vahva, aito ja sydäntäriistävä. Hän osaa luoda elokuvaan henkeäsalpaavaa jännitettä ja upeita kohtauksia ja hän osaa todella ottaa parhaat irti dialogista ja vastanäytellä ehkä parhaiten kuin kukaan muu.
    North Country on varmaa laatua. Theron ja McDormand ovat elokuvan avain menestykseen ja vahva, pysäyttävä elokuva on hieno.

8+

...=)