Arvostelu: The Two Popes

Minä satuin opiskelemaan vuoden 2012 ja 2013 vaihteessa sattumoisin kirkkohistoriaa, samaan aikaan kun Vatikaanissa tapahtui jotain historiallista. Paavi Benedictus (Hopkins) erosi ensimmäisenä paavina vuosisatoihin ja tilalle valittiin katolista kirkkoa uudistamaan lähtenyt Franciscus (Pryce).

Pidin kirkkohistoriasta. Se oli mielenkiintoista. Samaa ei voi sanoa tästä elokuvasta. Saavutus sekin, että on tylsempi kuin kirkkohistorian oppitunnit. Mutta tämän elokuvan kautta tajusin, etten oikeastaan kaipaa paavi-insituution henkilöllistämistä. Ainoa syy, miksi pidän uskontoa, kirkkoa ja uskonnollisia traditioita mielenkiintoisina, johtuu siitä, että niissä on tietty mystiikka, tietty etäisyys, tietty arvokkuus, tietty juhlallisuus, tietty aura. Kun tämä kaikki riisutaan pois, jää jäljelle ja nyt tulee juonipaljastus; vain tavallinen mies. Kuin kuka tahansa kuolevainen. Koko elokuva on siis äärimmäisen antiklimaattinen.

Jos minä olisin ollut käsikirjoittaja olisin ainakin syöttänyt en vain yhden, vaan kahden paavin suuhun vähän mielekkäämpiäkin vuorosanoja. Jotain syvällisempiä helmiä. Älykkäämpiä anekdootteja. Edes kipeitä lauseita, jotka olisivat paljastaneet miehistä syvän kaikupohjan, eletyn elämän virren. Sen sijaan tässä istutetaan kaksi aikamme tunnetuinta henkilöä television eteen sohvalle katsomaan jalkapalloa.

Kaiken kukkuraksi keskustelu uskonnosta on äärettömän yksinkertaista. Olen itse käynyt monta kertaa syvällisempiä keskusteluja uskonnosta ja uskosta, enkä minä edes usko. Miten voi olla sitten, että kaksi maailman suurinta uskonnollista johtajaa typistävät oman hengellisen maailmansa niin typeriin vuorosanoihin, mitä The Two Popes haluaisi meidän uskovan kahden paavin oikeasti keskustelevan. En uskonut.

Lisäksi petyin Hopkinsiin ja Pryceen. Luulisi, että kaksi näyttelytaiteen kiistatonta veteraania olisi pystynyt parempaan. Mutta he olivat jopa mitäänsanomattomia. Pakko myöntää, etten ole koskaan oikein ollut Prycen suurin fani, mutta Hopkinsilta sentään odotin enemmän.

Arvostelu: The Wife

Millainen on hyvä tarina? The Wife tuntuu olevan tästä kysymyksestä kiinnostunut. Se kertoo kirjailija Joe Castlemanista (Jonathan Pryce), jonka vaimo Joan (Glen Close) on haamukirjoittanut läpitulkoon koko tuotannon. Kun Joe palkitaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla, nousee Joanin vuosikymmenien aikana patoutunut viha ja katumus pintaan.

Elokuvassa on kohtaus, jossa takauman kautta tarkastelemme tilannetta, jossa pariskunta ensin päätyi vääristyneeseen asetelmaansa, jossa mies ottaa vaimonsa tarinasta kunnian. Vaimo on juuri lukenut miehen kirjoittaman tarinan ja antaa miehelleen palautetta. Kutsuu sitä huonoksi. Kutsuu hahmoja puisiksi. Kutsuu dialogia tylsäksi. Sitten vaimo sanoo miehelleen pystyvänsä tekemään siitä paremman. Tämän kohtauksen katsottuani, elokuvalta putosi minulle pohja.

Mielestäni tällä yksittäisellä kohtauksella elokuva avaa ovet katsojalle myös poimia elokuvan itsensä tarina pieniksi osasiksi ja purkaa se analyysiksi. Jos tässä kerran nimittäin ollaan kiinnostuneita siitä, mitä hyvä kirjoittaminen on, kaiken logiikan mukaan elokuvan itsensä pitäisi myös olla sille tarkastelulle avoin.

No, minä otan haasteen vastaan. Nimittäin The Wife ei ole hyvää kirjoittamista nähnytkään. Ensinnäkään en uskonut sitä. En uskonut päähenkilöä. Nainen, joka ei ole mentaalisesti laiska - jotain, mikä demonstroidaan kyseissä kohtauksessa, jossa hän on täysin kykenevä purkamaan huonon tarinan osiin ja kertomaan, mikä siinä on vialla. Miksi se ei toimi. Tällainen nainen mukamas kuvittelee, että maailmassa ei ole mahdollisuuksia naiskirjailijoille. Tällainen nainen antaa narsistisen aviomiehensä ottaa omista kirjoituksistaan kunnian. Tällainen nainen pysyy vuosikymmeniä hiljaa ja vasta kun hänen kirjoituksensa saavat validifioinnin Nobel-akatemialta, hän ymmärtää avata silmänsä. En usko.

Ja vaikka uskoisin, elokuva menettää viimeisenkin uskottavuuden hivenensä, kun se pyrkii kohtaus kaupalla selittelemään, miksi nainen on mukamas leikkinyt tätä leikkiä koko tämän ajan. Annetaan syitä, että nainen on ujo. Selitellään, että nainen ei uskonut, että naiskirjailjia otettaisiin tosissaan. Puhutaan kohtaus kohtauksen perään, että miehen ideoiden pohjalta nainen lähti kirjoittamaan.

Tässä vaiheessa kaikki nämä perustelut tuntuvat tuulesta temmatuilta sekä päälleliimatuilta. Ockhamin partaveitsellä olisi muutama perustelut karsittavana. Jos et voi yksinkertaisesti selittää asiaa, niin turha lähteä ämpärikaupalla asiaa selittelemään. Syyt syövät toinen toistensa uskottavuuden pois. Eikä suurin osa niistä päde alun alkaenkaan. Jane Austenit, Colettet ja Virginia Woolfit kirjoittivat ja mursivat kirjallisuuden ovia jo kauan aikaa sitten. Ja vaikka eivät olisikaan, niin näin älykkään naisen luulisi tietävän, että muurit on tehty rikottaviksi.

Jos puhutaan tarinan muista ansioista, ei nekään kestä tarkastelua päivänvalossa. Ensinnäkin kuka tahansa kokeneempi kirjailija osaisi välttää näin typerien takaumaratkaisujen käyttämistä. Toiseksi minulla paloi hermo sen kanssa, että tarinassa ei noudatettu kirjoittamisen ensimmäistä ja pyhintä sääntöä: "Show, don't tell". The Wife selitteli selittämistään. Ei näyttänyt yhtään mitään. Hahmojen jopa annetaan kuvailla itse itsensä. Läpi elokuvan joku sattumanvarainen sivuhahmo tungetaan otoksen keskelle, jotta tämä voisi kysyä päättömiä ja varsin paksuja kysymyksiä, kuten "Tell me about yourself" vain, jotta hahmo voi itse kuvailla millainen on. Jotta kirjoittajan ei tarvitsisi kirjoittaa kohtauksia, joista katsoja voisi itse tarkastella ja päätellä millainen hahmo on.

Että siinä. Se siitä älyllisestä lahjakkuudesta. Hyvästä tarinasta. Taitavasta kirjoittajasta. Olen pahoillani, mutta jos elokuva itse päättää lähteä tällaiseen leikkiin, niin tulisi myös olla tarpeeksi älykäs, että huomaisi omat virheensä. Minä en niitä jaksaisi osoitella.

Mutta kun tähän leikkiin lähdettiin, niin käytetäänpäs tämän kirjoittajan älyllisiä lahjakkuuksia ja puretaan osiin ne viimeisetkin elokuvan osa-alueet. Mutta hei, älyllistä laiskuuttahan emme halua, vai mitä?

Elokuvalliset ansiot. Ovat myös teillä tietämättömillä. Tunsin melkein raivonpuuskan sisälläni, joka kerta kun ne silmittömän ärsyttävät viulun vingutukset lähtivät soimaan, joka saakelin kerta, kun elokuva halusi ottaa lähikuvaa hahmosta. Tämän oli ilmeisesti tarkoitus ilmentää, että nyt hahmo käsittelee syvällisiä asioita mielessään. Siksi lähikuva. Siksi viulusäestys kohtauksen taustalla. Mutta mielestäni tämä olisi kuin iso, vaahtomuovisormea käyttävä maskotti olisi osoittanut näyttelijää päin ja huutanut, että nyt tämä näyttelijä näyttelee. Onko imelämpää kuin draamaelokuvan lähikuvakohtaukset ja viulukonsertot säestämässä.

Ja Glenn Close oikein kylpee lähikuvissaan. Ainoa, mitä hän ei tehnyt oli sanonut katsojalle suoraan, että minä olen vakava näyttelijä. Että minä näyttelen tosissani. Että nyt kannattaa katsoa minun silmiäni. Minä näyttelen niillä niin vakavissani. Teidän on pakko ottaa minut tosissani. Kaikki muut pelikirjan temput hän käyttääkin. Epätoivo oikein paistaa hänen roolisuorituksensa takaa. Puistattaa vieläkin oikein ajatella, kuinka teennäinen ja ylidramaattisen teatraalinen hänen koko hahmonsa on.

Jonathan Pryce on vieläpä oikein luvattoman huono. Itkee kuin olisi ensimmäistä vuottaan teatterikorkeakoulussa eikä ole koskaan kuullut, miltä ihminen kuulostaa kun hän oikeasti itkee. Lausuu kaikki repliikkinsä kuin olisi kesäteatterin lavalla, jossa äänentoisto on niin huono, että jos katsomon takana sattuu kulkemaan elokuun viimeisiä viljoja puimurillaan puimaan lähtenyt maanviljelijä, niin takarivi ei kuule mitä näyttelijä sanoo, jos tämä ei huuda!

Kaiken lisäksi naurettavin valaistus, mitä olen elokuvissa nähnyt vähään aikaan, oikein sytyttää spotit näyttelijöiden naamaan joka kerta, kun kohtauksen tulisi olla jotenkin kutenkin syvällinen. Lopputuloksena kohtaukset ovat surkuhupaisan säälittäviä. Realismi, aitous, hengittävyys sekä puhdas elokuvallinen ilmaisu ovat juosseet kauas karkuun tämän tekeleen luota ja jäljelle on jäänyt yliampuvuus, tekodramaattisuus sekä kiiltokuvamaisuus.

- Sidenote: Olin katsomassa tämän ruotsalaisen ohjaajan, Ruotsiin sijoittuvan elokuvan oikein Ruotsissa, mikä oli sinänsä hauska kokemus. Suomen ensi-ilta on 21.12.2018. -