Arvostelu: Downton Abbey (elokuva)

Paluu Downton Abbeyyn oli juuri niin ihana kuin vain saattoi odottaa. Se tuntui kuin sarjan tekijöiden viimeiseltä kiitokselta uskollisille faneille, jotka ovat tehneet Downton Abbeysta niin suositun ja rakastetun. Itsekin pelkäsin, että pystyykö elokuva enää saamaan kiinni siitä televisiosarjan taiasta ja tutusta hengestä. Osaltaan elokuva tuntuu kuin vain uudelta jaksolta televisiosarjan jatkeeksi, mutta osaltaan elokuva tuntuu jopa vielä maagisemmalta. Kuin kaikki se, mikä teki televisiosarjasta niin hyvän, olisi koottu tiivistettyyn kahden tunnin elokuvaelämykseen.

Kaikki tutut hahmot tekevät paluun, Dowton Abbeyn eläkkeelle jäänyttä hovimestaria, herra Carsonia (Jim Carter) myöden. Britannian kuningasperhe ilmoittaa tulevansa Downton Abbeyyn ja se pakottaa kaikkien tulevan yhteen vielä yhtä ikimuistoista ja tärkeää iltaa varten, mutta myös vanhat tutut juonittelut pakostakin pursuilevat rakojen välistä, kun tunnelma tiivistyy kartanon ollessa taas täynnä vilskettä, kuin ennen vanhaan. Kaiken näkevä ja kaikesta huolta pitävä perheen isoäiti Violet (Maggie Smith) suunnittelee taas omia metkujaan perheen siunaukseksi ja kiroukseksi. Lady Mary (Michelle Dockery) toimii nyt jonkinlaisena Downton Abbeyn hallitsevana valtijattarena ja pohtii Downton Abbeyn merkitystä tulevaisuudessa. Sarjan puolella leskeksi jäänyt Tom Branson (Allen Leech) on ehkä viimeinkin valmis löytämään uutta rakkautta. Markiisitar Edith (Laura Carmichael) tuskailee oman perheen perustamisen kanssa viereisessä kartanossa ja Downton Abbeyn palvelusväki (mm. Joanne Froggart, Lesley Nicol, Rob James-Collier) kehittävät suunnitelman, jotta saisivat itsekin jotain osaa kuningasperheen palvelemisessa heidän paikalle lähettämien omien palvelijoiden sijaan.

Ainoastaan elokuva voisi tuottaa pettymyksen niille, jotka odottivat elokuvan ylittävän sarjan lainalaisuudet. Mutta en usko, että kovin moni olisi niin pettynyt sarjaan että toivoisi elokuvalta jotain enemmän tai jos tällaisia henkilöitä löytyy, niin epäilen heidän etsiytyvän elokuvankaan pariin. Jos joku miettii, että tarviiko sarja olla katsottuna ennen elokuvan katsomista, niin sanoisin että ei tarvitse, mutta miksi ihmeessä et katsoisi sarjaa? Kyllä se lisää elokuvan katsomisellekin antaa, kun tietää kaikki hahmot ja heidän historiansa.

Mutta kaikille muille, meille sarjan faneille, elokuva antaa niin paljon ja vielä enemmän. Sen parissa sai kunnolla nauraa ja myös kunnolla itkeä. Eiköhän meistä jokainen tiennyt sen väjäämättömän tulevan. En paljasta enempää, mutta sanon vain sen, että elokuva pitää päätään asian suhteen korkealla niin elegantisti kuin vain yläluokkaiset englantiset osaavat. Ylipäänsä koko käsikirjoitus ja elokuvan tarina ja tarinallisuus sekä sukeltelu taas Crawleyn perheen kiemuroissa oli toteutettu niin kovin loistokkaasti.

Pakko antaa myös paljon taputuksia elokuvan teknisten osaajien puoleen. Jokainen hienon hieno yksityiskohta elokuvan lavaisteissa, kuvauksessa, puvustuksessa ja niin edespäin, on pieteetillä mietitty ja paikalleen asetettu. Tässä elokuva onnistuu nostamaan sarjan tuotantoarvon aivan uusiin korkeuksiin. Katsoja suorastaan syöstään tähän Downton Abbeyn historialliseen maailmaan. Ehkä osansa näyttelee myös laajentunut medium, valkokangas. Ihan jo senkin näyn takia suosittelen elokuvateatterissa käymistä.

Ei enempää, ei vähempää kuin sitä täyteläistä, rikasta, pulppuavaa, jännittävää, sykähdyttävää, mielenkiintoista, hauskaa, surullista, tunteellista Downton Abbeyta, jota me olemme niin kaivanneet. Oli hienoa nähdä hahmot vielä kerran ja todeta, että sama taika on onnistuttu säilyttämään myös elokuvan puolella.

Elokuva sai sinänsä paljonkin lisäsyvyyttä, sillä hahmot olivat tulleet tutuiksi sarjan kuuden tuotantokauden ajan. Ja jos on vielä tällainen Downton Abbey fanittaja kuin itse olen, niin on saattanut nähdä tuotantokaudet useampaan kertaan. Hahmot ovat kuin vanhoja tuttuja, joiden pariin palata viettämään aikaa kerrasta toiseen.

Sarjasta kirjoittamani arvostelu on noussut yhdeksi blogin suosituimmista teksteistä, joten en liene yksin rakkauteni kanssa Downton Abbeya kohtaan. Jos tämä jää viimeiseksi kerraksi kun pääsemme palaamaan Downton Abbeyyn, niin en tule olemaan surullinen. Sillä tämä oli hienompi encore kuin olisin osannut toivoakaan. Mutta jos jatkoa on vielä joku päivä luvassa, minut löytää ensimmäisten joukossa istumasta eturivistä.

Arvostelu: The Wife

Millainen on hyvä tarina? The Wife tuntuu olevan tästä kysymyksestä kiinnostunut. Se kertoo kirjailija Joe Castlemanista (Jonathan Pryce), jonka vaimo Joan (Glen Close) on haamukirjoittanut läpitulkoon koko tuotannon. Kun Joe palkitaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla, nousee Joanin vuosikymmenien aikana patoutunut viha ja katumus pintaan.

Elokuvassa on kohtaus, jossa takauman kautta tarkastelemme tilannetta, jossa pariskunta ensin päätyi vääristyneeseen asetelmaansa, jossa mies ottaa vaimonsa tarinasta kunnian. Vaimo on juuri lukenut miehen kirjoittaman tarinan ja antaa miehelleen palautetta. Kutsuu sitä huonoksi. Kutsuu hahmoja puisiksi. Kutsuu dialogia tylsäksi. Sitten vaimo sanoo miehelleen pystyvänsä tekemään siitä paremman. Tämän kohtauksen katsottuani, elokuvalta putosi minulle pohja.

Mielestäni tällä yksittäisellä kohtauksella elokuva avaa ovet katsojalle myös poimia elokuvan itsensä tarina pieniksi osasiksi ja purkaa se analyysiksi. Jos tässä kerran nimittäin ollaan kiinnostuneita siitä, mitä hyvä kirjoittaminen on, kaiken logiikan mukaan elokuvan itsensä pitäisi myös olla sille tarkastelulle avoin.

No, minä otan haasteen vastaan. Nimittäin The Wife ei ole hyvää kirjoittamista nähnytkään. Ensinnäkään en uskonut sitä. En uskonut päähenkilöä. Nainen, joka ei ole mentaalisesti laiska - jotain, mikä demonstroidaan kyseissä kohtauksessa, jossa hän on täysin kykenevä purkamaan huonon tarinan osiin ja kertomaan, mikä siinä on vialla. Miksi se ei toimi. Tällainen nainen mukamas kuvittelee, että maailmassa ei ole mahdollisuuksia naiskirjailijoille. Tällainen nainen antaa narsistisen aviomiehensä ottaa omista kirjoituksistaan kunnian. Tällainen nainen pysyy vuosikymmeniä hiljaa ja vasta kun hänen kirjoituksensa saavat validifioinnin Nobel-akatemialta, hän ymmärtää avata silmänsä. En usko.

Ja vaikka uskoisin, elokuva menettää viimeisenkin uskottavuuden hivenensä, kun se pyrkii kohtaus kaupalla selittelemään, miksi nainen on mukamas leikkinyt tätä leikkiä koko tämän ajan. Annetaan syitä, että nainen on ujo. Selitellään, että nainen ei uskonut, että naiskirjailjia otettaisiin tosissaan. Puhutaan kohtaus kohtauksen perään, että miehen ideoiden pohjalta nainen lähti kirjoittamaan.

Tässä vaiheessa kaikki nämä perustelut tuntuvat tuulesta temmatuilta sekä päälleliimatuilta. Ockhamin partaveitsellä olisi muutama perustelut karsittavana. Jos et voi yksinkertaisesti selittää asiaa, niin turha lähteä ämpärikaupalla asiaa selittelemään. Syyt syövät toinen toistensa uskottavuuden pois. Eikä suurin osa niistä päde alun alkaenkaan. Jane Austenit, Colettet ja Virginia Woolfit kirjoittivat ja mursivat kirjallisuuden ovia jo kauan aikaa sitten. Ja vaikka eivät olisikaan, niin näin älykkään naisen luulisi tietävän, että muurit on tehty rikottaviksi.

Jos puhutaan tarinan muista ansioista, ei nekään kestä tarkastelua päivänvalossa. Ensinnäkin kuka tahansa kokeneempi kirjailija osaisi välttää näin typerien takaumaratkaisujen käyttämistä. Toiseksi minulla paloi hermo sen kanssa, että tarinassa ei noudatettu kirjoittamisen ensimmäistä ja pyhintä sääntöä: "Show, don't tell". The Wife selitteli selittämistään. Ei näyttänyt yhtään mitään. Hahmojen jopa annetaan kuvailla itse itsensä. Läpi elokuvan joku sattumanvarainen sivuhahmo tungetaan otoksen keskelle, jotta tämä voisi kysyä päättömiä ja varsin paksuja kysymyksiä, kuten "Tell me about yourself" vain, jotta hahmo voi itse kuvailla millainen on. Jotta kirjoittajan ei tarvitsisi kirjoittaa kohtauksia, joista katsoja voisi itse tarkastella ja päätellä millainen hahmo on.

Että siinä. Se siitä älyllisestä lahjakkuudesta. Hyvästä tarinasta. Taitavasta kirjoittajasta. Olen pahoillani, mutta jos elokuva itse päättää lähteä tällaiseen leikkiin, niin tulisi myös olla tarpeeksi älykäs, että huomaisi omat virheensä. Minä en niitä jaksaisi osoitella.

Mutta kun tähän leikkiin lähdettiin, niin käytetäänpäs tämän kirjoittajan älyllisiä lahjakkuuksia ja puretaan osiin ne viimeisetkin elokuvan osa-alueet. Mutta hei, älyllistä laiskuuttahan emme halua, vai mitä?

Elokuvalliset ansiot. Ovat myös teillä tietämättömillä. Tunsin melkein raivonpuuskan sisälläni, joka kerta kun ne silmittömän ärsyttävät viulun vingutukset lähtivät soimaan, joka saakelin kerta, kun elokuva halusi ottaa lähikuvaa hahmosta. Tämän oli ilmeisesti tarkoitus ilmentää, että nyt hahmo käsittelee syvällisiä asioita mielessään. Siksi lähikuva. Siksi viulusäestys kohtauksen taustalla. Mutta mielestäni tämä olisi kuin iso, vaahtomuovisormea käyttävä maskotti olisi osoittanut näyttelijää päin ja huutanut, että nyt tämä näyttelijä näyttelee. Onko imelämpää kuin draamaelokuvan lähikuvakohtaukset ja viulukonsertot säestämässä.

Ja Glenn Close oikein kylpee lähikuvissaan. Ainoa, mitä hän ei tehnyt oli sanonut katsojalle suoraan, että minä olen vakava näyttelijä. Että minä näyttelen tosissani. Että nyt kannattaa katsoa minun silmiäni. Minä näyttelen niillä niin vakavissani. Teidän on pakko ottaa minut tosissani. Kaikki muut pelikirjan temput hän käyttääkin. Epätoivo oikein paistaa hänen roolisuorituksensa takaa. Puistattaa vieläkin oikein ajatella, kuinka teennäinen ja ylidramaattisen teatraalinen hänen koko hahmonsa on.

Jonathan Pryce on vieläpä oikein luvattoman huono. Itkee kuin olisi ensimmäistä vuottaan teatterikorkeakoulussa eikä ole koskaan kuullut, miltä ihminen kuulostaa kun hän oikeasti itkee. Lausuu kaikki repliikkinsä kuin olisi kesäteatterin lavalla, jossa äänentoisto on niin huono, että jos katsomon takana sattuu kulkemaan elokuun viimeisiä viljoja puimurillaan puimaan lähtenyt maanviljelijä, niin takarivi ei kuule mitä näyttelijä sanoo, jos tämä ei huuda!

Kaiken lisäksi naurettavin valaistus, mitä olen elokuvissa nähnyt vähään aikaan, oikein sytyttää spotit näyttelijöiden naamaan joka kerta, kun kohtauksen tulisi olla jotenkin kutenkin syvällinen. Lopputuloksena kohtaukset ovat surkuhupaisan säälittäviä. Realismi, aitous, hengittävyys sekä puhdas elokuvallinen ilmaisu ovat juosseet kauas karkuun tämän tekeleen luota ja jäljelle on jäänyt yliampuvuus, tekodramaattisuus sekä kiiltokuvamaisuus.

- Sidenote: Olin katsomassa tämän ruotsalaisen ohjaajan, Ruotsiin sijoittuvan elokuvan oikein Ruotsissa, mikä oli sinänsä hauska kokemus. Suomen ensi-ilta on 21.12.2018. -