Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 

Arvostelu: The Two Popes

Minä satuin opiskelemaan vuoden 2012 ja 2013 vaihteessa sattumoisin kirkkohistoriaa, samaan aikaan kun Vatikaanissa tapahtui jotain historiallista. Paavi Benedictus (Hopkins) erosi ensimmäisenä paavina vuosisatoihin ja tilalle valittiin katolista kirkkoa uudistamaan lähtenyt Franciscus (Pryce).

Pidin kirkkohistoriasta. Se oli mielenkiintoista. Samaa ei voi sanoa tästä elokuvasta. Saavutus sekin, että on tylsempi kuin kirkkohistorian oppitunnit. Mutta tämän elokuvan kautta tajusin, etten oikeastaan kaipaa paavi-insituution henkilöllistämistä. Ainoa syy, miksi pidän uskontoa, kirkkoa ja uskonnollisia traditioita mielenkiintoisina, johtuu siitä, että niissä on tietty mystiikka, tietty etäisyys, tietty arvokkuus, tietty juhlallisuus, tietty aura. Kun tämä kaikki riisutaan pois, jää jäljelle ja nyt tulee juonipaljastus; vain tavallinen mies. Kuin kuka tahansa kuolevainen. Koko elokuva on siis äärimmäisen antiklimaattinen.

Jos minä olisin ollut käsikirjoittaja olisin ainakin syöttänyt en vain yhden, vaan kahden paavin suuhun vähän mielekkäämpiäkin vuorosanoja. Jotain syvällisempiä helmiä. Älykkäämpiä anekdootteja. Edes kipeitä lauseita, jotka olisivat paljastaneet miehistä syvän kaikupohjan, eletyn elämän virren. Sen sijaan tässä istutetaan kaksi aikamme tunnetuinta henkilöä television eteen sohvalle katsomaan jalkapalloa.

Kaiken kukkuraksi keskustelu uskonnosta on äärettömän yksinkertaista. Olen itse käynyt monta kertaa syvällisempiä keskusteluja uskonnosta ja uskosta, enkä minä edes usko. Miten voi olla sitten, että kaksi maailman suurinta uskonnollista johtajaa typistävät oman hengellisen maailmansa niin typeriin vuorosanoihin, mitä The Two Popes haluaisi meidän uskovan kahden paavin oikeasti keskustelevan. En uskonut.

Lisäksi petyin Hopkinsiin ja Pryceen. Luulisi, että kaksi näyttelytaiteen kiistatonta veteraania olisi pystynyt parempaan. Mutta he olivat jopa mitäänsanomattomia. Pakko myöntää, etten ole koskaan oikein ollut Prycen suurin fani, mutta Hopkinsilta sentään odotin enemmän.

Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.

...=)

Westworld, 1. tuotantokausi

Westworldia on verrattu Game of Thronesiin. Siksi minulla ei alun alkaen ollutkaan juuri kiinnostusta sarjaa kohtaan, kun olen vähän väsynyt Game of Thronesiinkin. Mutta kun HBO Nordicin ilmaisen kuukauden päätin käyttää hyväksi, niin ajattelin ottaa kaiken hyödyn irti. Jos olisin vain tiennyt, että Westworld on kaikkea, mitä Game of Thrones ei ole, olisin katsonut tämän jo paljon aikaisemmin.

Westworldissa on yhdeksän tunnin mittaista jaksoa ja puolentoista tunnin finaalijakso eli mikään kevyt rupeama tämä ei ollut katsoa. Mutta luultavasti sinulle käy kuten allekirjoittaneelle, että on niin sarjan pauloissa, että katsoo koko kauden putkeen. Erityisesti sarjan loppua kohden, en vain pystynyt lopettamaan jaksojen katsomista, kun halusin niin paljon päästä loppuun ja saada selville palapelin viimeisen palasen. Westworld on yksi kaikkien aikojen kryptisimmistä sarjoista, joka punoo itsensä sellaiseen labyrinttiin, että katsoja alkaa jo epäillä, että päästänkö sieltä koskaan pois. Mutta finaalin viimeiset hetket ovat todellakin odotuksen arvoiset. Kuva selkenee ja kaikki käy järkeen. Hatunnosto tekijöille, että ovat näin pieteetillä hioneet niin monitahoisen juonen, että katsoja pakostakin uppoutuu sarjaan sisälle.

Westworld pähkinänkuoressa kertoo tulevaisuuden teemapuistosta, johon turistit menevät elämään tekoälyjen keskelle. Teema puistossa on villi länsi ja käytännössä he voivat tehdä tässä todellisuudessa mitä vaan: tappaa, raiskata, olla sankari tai roisto. Teemapuistoa pyörittää salaperäinen yritys, jossa on myös omat mysteerinsä ja juonenkulkunsa. Esimerkiksi Evan Rachel Wood, Thandie Newton, James Marsden ovat robottitekoälyjä sidottu elämään teemapuiston todellisuudessa vain turistien mielihaluja tyydyttääkseen ja Anthony Hopkins, Luke Hemsworth, Jeffrey Wright ovat teemapuiston taustatyöntekijöitä vetelemässä marionettien naruja.

Jo ensimmäinen jakso teki selväksi, että tässä haetaan jotain enemmän, mitä Game of Thrones voi esimerkiksi antaa. Ja puhun vain Game of Thronesista tässä yhteydessä siksi, että se on looginen vertailukohta. Maailmat ovat jokseenkin samankaltaiset. Vaikka kuinka ihailen Game of Thronesin laajaa ja kattavaa universumia, on se jättänyt minut jokseenkin kylmäksi, kun olen tajunnut, että sielläkin vain pyörä pieni pyörii, eikä mikään koskaan ratkea. Westworld puolestaan paljastaa kaikelle syvemmän merkityksen. Tämän maailman taustalla on mysteeri jos toinenkin, kaikilla salattu taka-ajatus tai piilotettu suunnitelma tulevaisuuden varalle. Jokainen hahmo yrittää selvittää jotain maailmastaan tai itsestään. Tavallaan Westworld on kuin Game of Thrones kohtaisi Ex Machinan, mutta ei sinne päinkään. Westworld on yksi kokonaisvaltaisimmista sarjoista, mitä olen nähnyt.

Tavallaan on harmikin, että tässä on päädytty televisiosarja formaattiin. Se avittaa tarinankerrontaa, kun sille uhrataan paljon aikaa, jopa 10,5 tuntia, mutta jos sarja olisi typistetty vaikka kolmen tunnin elokuvaan, olisi se ollut hitonmoinen elokuva. Sarja nimittäin on aika elokuvallinen. Sillä on hieno juoniarkki ja kaunis tematiikka, jonka varaan kaikki rakentuu sarjassa. Ensimmäiset jaksot eivät vielä tarjoa juurikaan cliffhangereita, mutta sanoisin, että ainakin kolmannesta jaksosta eteenpäin, jokaisessa jaksossa paljastetaan syvempi tarinan taso, joka vain aiheuttaa halun tietää enemmän ja päästä syvemmälle tarinaan... rakastan, rakastan, rakastan näin huolella tehtyä tarinankerrontaa!

Ironista, että sarjassa puhutaan niin paljon jumalista, sillä sellaisiksi haluaisin kutsua sarjan tekijöitä. Kaikki yksityiskohdat aina visuaalisesta maailmasta, hahmoista, tarinan syvemmästä merkityksestä, tarinan piilotetuista kerroksista aina dialogiin asti on niin hemmetin hienoa. Sarjassa on useita kohtauksia läpi kaikkien jaksojen, joista voisi mistä tahansa kehystää mietelausetaulun. Oma suosikkini on:


"Ah, my father used to say that only boring people get bored."
"Mine, too. I used to think it's only boring people who don't feel boredom, so cannot conceive of it in others."

Heti alusta alkaen suosikkihahmokseni nousi Maeve, jota esittää niin suurella intohimolla taianomainen Thandie Newton. Antakaa tälle naiselle kaikki maailman palkinnot. Hän on samalla aikaa mahdottoman karismaattinen, raaka sekä kykenevä niin puhtaaseen emootioon, että hän vetää jalat pois alta. Myös Anthony Hopkins muistuttaa, miksi on aikanaan noussut jollain Hannibal Lectereillä niin mestarilliseksi näyttelijäksi. Jeffrey Wright oikeastaan avautui minulle tämän sarjan myötä. Sarjassa on monta näyttelijää, josta en niin välitä, kuten Evan Rachel Wood, Ben Barnes, Tessa Thompson ja Jimmi Simpson, mutta ei heidänkään ontohko näytteleminen haittaa. Ed Harris, Luke Hemsworth ja James Marsden ovat suhteellisen vähänpuhuvissa rooleissa, ainakaan minua ei hirveästi heidän hahmonsa kiinnostanut. Mutta ihailen kyllä tätä kattavaa maailmaa, mikä hahmoilla on luotu. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta sarjan juonen perille pääseminen on todella vaivatonta, mutta kuitenkin mielenkiintoista.

En tiedä, kuinka kykenevä olen edes jaksamaan ylistää tätä sarjaa. Sen saavutusten luetteleminen on jo uuvuttavaa. Tälläiset mestariteokset ovat tarkoitettu kaikkien nähtäväksi. Ajoittain sarjan graafinen väkivalta kävi vähän liiaksi ainakin minulle, mutta muuta valitettavaa en sarjasta keksi. Jonathan Nolanin kynästähän tämä sarja on käsittääkseni syntynyt, eli sekin toiminne suosituksena joillekin, ketä Nolanien töitä on joskus ihailleet. Mitä minä kuitenkin aina etsin elokuvista ja tv-sarjoista on jokin alla makaava jännite tai dramatiikka, josta saisi sitä syvällisyyttä narratiivisen juonen tapahtumille. Westworldissa sitä syvyyttä on vaikka muille jakaa. Ihan konkreettisestikin tämän villin lännen maailman alla tapahtuu yhtä sun toista. Mutta jos etsit älyllistä viihdettä, jossa pohditaan ihan kaikkea aina yksilön identiteetistä, olemassaolosta, elämän merkityksestä ja sen lisäksi jotain, minkä parissa voi viettää aikaa ja uppoutua viihteeseen antaumuksetta, Westworld on sarja sinulle. Toisin sanoen Westworld on sarja kaikille.

...=)

RED 2 (RED 2)

>RED (ensimmäinen osa)
Tämä leffa on ollut katsontalistallani jo varmaan kaksi vuotta. Nyt viimein sain aikaiseksi/mahdolliseksi sen katsoa ja eihän se pettänyt.

RED 2 on siis jatkoa vuoden 2010 menestyelokuvalle RED. Samat näyttelijät Bruce Willis, John Malkovich, Mary-Louise Parker ja Helen Mirren palaavat jatko-osaan muutaman uuden tulokkaan Catherine Zeta-Jonesin, Anthony Hopkinsin ja Byung-hun Leen kanssa. Molemmat elokuvat kertovat palkkamurhaajista, entisistä sellaisista; Bruce Willisin Frank Moses ja John Malkovichin Marvin Boggs ja nykyisistä; Helen Mirrenin Victoria, Zeta-Jonesin Katja ja Leen Han. Elokuvasarjan alkuasetelma on se, että Willisin Frank Moses on ikään kuin eläkkeellä, mutta hänet halutaan jatkuvasti tappaa.

Monta kertaa jatko-osissa on se pelko, että ovatko ne yhtä nautittavia kuin jatko-osat. Tässä ei ole sitä pelkoa, sillä RED 2 on melkein kuin katsoisi RED (ykkösosan) uudelleen. Juonen rakenne, yliampuvat toimintakohtaukset ja kieli poskessa-tehty huumori jatkuvat täysin samanlaisina kakkososassa. Ottaen huomioon, että ykkösosa ei ole mitään Shakespearea, en tiedä voiko kakkososan älylliseltä simulaatiolta paljon odottaakaan. Päin vastoin, on jopa täysin suotavaa, että elokuvat ovat niin samanlaisia, sillä kyseessä ei olekaan mikään Shakespeare-wannabe-teos. Tämä on nautittavaa viihdettä ja annetaan sen siis olla sellaista.

Kuten sanottu, nautin tästä konseptista suunnattomasti. Tällälailla kuuluu toimintakomediat toteuttaa. Kaikki kohtaukset ovat todella siistejä ja saavat haukkomaan henkeä, hahmot ovat todella badasseja ja huumori on tarpeeksi kevyttä pitämään tunnelman soljuvana. Mikäs tässä siis, nautinnollinen leffa, hyvät näyttelijät, jopa minulle entuudestaan tuntematon Byung-hun Lee yllätti positiivisesti, Helen Mirren on tietysti aina yhtä herkullinen ja Catherine Zeta-Jones yksi lemppareitani. Ja vaikka en henkilökohtaisesti ymmärrä John Malkovichin näyttelijän uraa (minusta hän on yksi mieleenpainumattomimmista kasvoista, joita tiedän) ei hänkään tässä varsinaisesti petä. Tämä on myös laatuesimerkki siitä, että elokuva ei yritä olla muuta kuin se on. Hyväksyy oman tyylilajinsa ja kohdeyleisönsä ja antaa palaa, anteeksipyytelemättä. Siksi: yllätän ehkä itsenikin, näin positiivisella arvostelulla:

...=)

Thor: The Dark World (Thor: The Dark World)

>Avengers-elokuvat
Thor: The Dark World on jatko-osa vuoden 2011 Thor-elokuvalle ja sitä kautta liittyy Marvelin elokuvauniversumiin. Thor: The Dark World on toisen vaiheen elokuva (, johon kuuluu mm. Iron Man 3 ja Avengers: Age of Ultron), kun taas Thor ja Avengers olivat ensimmäisen vaiheen elokuvia.

Tässä elokuvassa, Thorin (Chris Hemsworth) tyttöystävä, tiedemies Jane Foster (Natalie Portman) löytää Aetherina tunnetun pimeän voiman. Musta haltia Malekith haluaa tämän pimeän voiman, jotta voi muuttaa koko maailmankaikkeuden taas pimeydeksi. Samaan aikaan, kun Thor yrittää suojella sekä Janea että universumia tuhoutumiselta, joutuu hän taistelemaan jälleen omien arvojensa kanssa ja kysymään itseltään kysymystä, että onko valmis nousemaan isänsä paikalle Asgardin hallitsijaksi.

En hirveästi välitä näistä Thor-elokuvista tässä Marvelin elokuvauniversumissa. Nämä ovat vähän liikaa sci-fistelyä ja näissä käytetty eeppinen musiikki vain lisää sitä vaikutelmaa, että nyt rymistellään vähän liikaa. Tämä jatko-osa on kuitenkin parempi kuin ykkönen, sillä tähän on tuotu (ainakin loppua kohden) myös osuvaa huumoria kaiken eeppisen taistelukliimaksin lomaan. Eikä tämäkään leffa tuonut juuri kokonaisvaltaisen juonen kannalta juuri mitään tähän Marvelin elokuvauniversumiin lisää. Alkaa tulla sellainen fiilis, että nämä kakkos-vaiheen leffat tästä sarjasta ovat tälläisiä väliosia.

Tämäkin supersankarielokuva eteni tyypillisesti vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on ensimmäinen välienselkkaus, jolloin jokin menee pieleen. Toinen vaihe on toinen taistelu, jossa yritetään korjata ensimmäisen taistelun virheitä, mutta epäonnistutaan. Kolmas vaihe on sitten se, mikä tuntuu mahdottomalta, mutta josta lopussa kävellään pois voittajina. Että sinällään tätä oli vähän tylsä seurata, kun kaikki oli niin ennalta-arvattavaa ja kyllä niihin erikoistehosteilla kikkailuihin ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin turtuu aina tietyssä vaiheessa elokuvaa. Kuten, se, että Thorilla on tämä vaikuttava vasaransa lyömäaseena, mutta aina silloin kun pahis on niskan päällä kuristamassa Thoria, niin hups vaan, se vasara onkin jossain muualla, jumissa. As if.

Sitten kun vielä leffa ottaa suurelta osin tapahtumapaikakseen jonkun kaukaisen universumin tästä puuttuu kaikki se arkirealismi, joka suurelta osin pelastaa Marvelin elokuvauniversumin muut osat (Avengers, Captain America ja no, ehkä Iron Mankin). Ja siksi tämä ei ole näistä leffoista, ainakaan minulle, miellyttävin. Ai niin ja sen verran sanon, että tämän leffan puvustus on umpisurkeaa. Kuka lie päättänyt tehdä avaruusolennoista teletappien näköisiä...

...=)

Thor (Thor)

>Avengers-elokuvat
Thor on todella viihdyttävää. Tämä on ehkä Avengers-elokuvien Avengerien omista sooloelokuva sarjista (muut ovat siis Captain America ja Iron Man), viihdyttävin. Thorilla on ehdottomasti siisteimmät voimat ja Thor (elokuvat) ei pelkää ampua vähän yli (, ennemmin kuin pelata varman päälle). Näemme jopa hänen kotiplaneettansa ja siten siis kokonaan uuden maailman sekä maailmojen välisen portaalin. Todella luovaa. Supersankarielokuvat saavat olla ihan niin epäuskottavia kuin tahansa, kunhan ne eivät ole tylsiä, vaan viihdyttäviä.

Thor siis kertoo Thorista (Chris Hemsworth) ja hänen veljestään Lokista (Tom Hiddleston), jotka ovat Asgardilaisia jumalia. He kilpailevat isänsä perinnöstä eli valtaistuimesta, jonka Thor on saamassa. Thor kuitenkin uhkarohkeasti uhkaa isänsä tahtoa ja hyökkää Jotunheimin jääjättiläisiä ja heidän johtajaansa Laufeya vastaan, koska he ovat varastaneet Muinaisten talvien lippaan. Thorin isä raivostuu, kun Thor menee vastoin hänen tahtoaan rikkomaan satoja vuosia kestäneen rauhan tämän lippaan takia ja karkottaa rangaistukseksi poikansa maahan. Maassa Thor rakastuu ihmiseen, nimeltä Jane (Natalie Portman). Sillä välin, kun Thor kärsii rangaistustaan maassa, Loki kaappaa vallan isältään. Thorin ystävät lähtevät maahan kertomaan tästä Thorille, mutta Loki lähettä heidän peräänsä Tuhoajan.

Kuten sanoin; luovaa. Yritin olla käyttämättä liian paljon tuollaista sci-fi-jargonia, mutta oli välttämätöntä tuoda muutama käsite esille, jotta juonen pystyi selittämään. Ei siitä kannata pelästyä. En olisi edes muistanut koko sotaa Jotunheimin jääjättiläisiä vastaan, ellen olisi tarkistuttanut juonta netistä. Tärkeintä on tajuta, että tämä on soljuvaa supersankariviihdesttä, ihan maan päällä, hyvät, näyttävät näyttelijät ja hyvällä huumorilla ja suurella budjetilla totetutettu. Ei silloin voi mennä liian metsään.

...=)

Hitchcock (Hitchcock)

Hitchcock on vuonna 2012 valmitunut elokuva, jonka ohjasi Sacha Gervasi ja pääosissa on Oscar-voittaja Anthony Hopkins ja Oscar-voittaja Helen Mirren. Sivuosissa on Scarlett Johansson, Jessica Biel, James D'Arcy ja Toni Collette.
    Hitchcock kertoo kuuluisasta elokuvaohjaajasta, Alfred Hitchcockista (Anthony Hopkins), joka työskenteli pääosin Hollywoodissa vuosina 1940-1976. Elokuva kuvaa elämänvaihetta, jossa hän ohjaa ehkä hänen kuuluisinta elokuvaansa, Psykoa (1960). Keskiössä on Hitchcockin suhde vaimoonsa, Alma Revilleen (Helen Mirren). Hitchcock on juuri saanut valmiiksi hienosti menestyneen Vaarallisen romanssin (1959) ja nyt hän haluaa todistaa epäilijöille voimansa ja tehdä jotain erilaista. Samalla Alma haluaisi saada aviomiehensä kunnioitusta ja huomiota, koska on omistanut hänelle koko elämänsä.

     Hitchcock on viihdyttävä elokuva. Se on kuin puhdistettu draama. Sitä on suhteellisen helppo seurata ja elokuvan sävy ja tunnelma ovat lämpimiä ja niin sanotusti yleisöystävällisiä. Hitchcock on Gervasin ensimmäinen koko illan elokuva ja valitettavasti se näkyy. Häneltä puuttuu täysin ote kuvaustekniikasta ja draaman kaaresta. Elokuvasta tulee hieman kömpelö ja vaisu. Gervasin into kuitenkin näkyy ja siksi elokuva on viihdyttävä, koskettava ja lämmin. Siitä tulee kuin sekoitus hyvää ja huonoa. Osittain se on ylikuorrutettu, mutta osittain katsoja pääsee todistamaan myös hienosti luotua tunnelmaa ja syvällistä draamaa. Käsikirjoitus on suunniteltu hienosti. Ensimmäinen plussa tulee jo siitä, että elokuva keskittyy yhteen vaiheeseen Hitchcockin elämästä, mikä tekee elokuvasta aina tiukemman ja seurattavamman ja keskittyneemmän. Toinen hyvä puoli käsikirjoituksessa on, että se kuvaa nimenomaan Hitchcockin suhdetta hänen vaimoonsa, Almaan, joka on vuosikymmeniä antanut miehensä ottaa osittain kunnian hänen työstään. Koska elokuva keskittyy Hitchcockin lisäksi Almaan on se tärkeää, että Helen Mirren onnistuu niin upeasti ja siksi elokuva on niinkin hieno.
     Anthony Hopkins on hyvä Alfred Hitchcock. Hopkinsissa on vähän arvaamattomuutta ja hän pitää vaikutuksen jättämisestä, mutta hän ampuu vaikutelmassaan, jonka hän luo Hitchcockista, vähän yli. Hänellä ei ole keskittynyttä otetta. Hän tekee muutaman todellan virheellisen kohtauksen. Hän saa kaikki oikein paperilla, mutta kun olisi aika lisätä oma panos rooliin, tulee kokonaisuudesta pieleen mennyt. Gervasi on selvästi keskittynyt antamaan tilaa näyttelijöilleen ja luomaan heille vain pohjan, johon he voisivat rakentaa omat tulkintansa hahmoistaan, valitettavasti Hopkins tukeutuu hieman liiaksi tähän pohjaan. Hän on uskollinen elokuvan sävylle ja juonelle ja hahmolleenkin jossain määrin. Roolisuoritus on osittain heikko, mutta siinä on paljon hyvääkin ja siihen se jää.

     Helen Mirren Alma Revillenä onnistuu siinä, mihin Hopkins jää. Hän tulkitsee hahmoaan tunteikkaasti ja lämpimästi. Hän tukee koko ajan elokuvan teemaa. Mirren vakuuttaa katsojan täysin. Hän on varma, tarkka, lämmin, vakava ja leikkisä. Hän pitää hauskaa, unohtamatta mitä on tekemässä. Hän on uskottava, aito ja mielenkiintoinen. Mirren on elokuvan paras osa ja hän antaa hyvän vaikutuksen. Monet kylmänväreen tunteet menivät pitkin selkärankaa kun hän todisti jälleen uskomattoman repertuaarinsa, jossa hän saa kohtauksen kuin kohtauksen uskomattoman sympaattiseksi, realistiseksi, valovoimaiseksi ja syväksi.
    Scarlett Johansson näyttelee itselleen uskollisella tyylillään Janet Leightä, Psychosta Oscar-ehdokkuuden saanutta näyttelijätärtä. Hänellä on sama virne naamalla, sama perusäänensävy ja näyttää vain Hopkinsin tavoin pitävän hauskaa sen enempää mistään huolehtimatta, tehden roolisuorituksesta aivan perusluontoisen.
     James D'Arcy on Anthony Perkinsinä upea yllättäjä. Hän on uskottava, sympaattinen, vakuuttava, tarkka ja aito. Hän huokuu valkokangaskarismaa ja näyttelee upeasti silmillään, mikä on jokaisen hyvän elokuvanäyttelijän tunnusmerkki. Toni Collette on varma ja omalla tavallaan antaa elokuvaan vastapainoa. Hän on hyvin vakaa ja uskollinen roolilleen. Jessica Biel on myös uskottava ja hänestäkin huokuu tiettyä karismaa sekä vastapainoa elokuvan päähenkilöille eli täydellinen valinta sivurooliin.

Alma: "This might be the biggest success of your career!"
Alfred: "Our career"

    Hitchcock on hieno elokuva. Se on jälleen yksi tilaisuus Helen Mirrenille päästä näyttämään kaikille mitä todellinen näytteleminen on. James D'Arcy on kuin valettu tähän rooliin ja elokuvaan ja elokuvan teema ja sen päämäärä on hyvin tuotu esiin.

7+

...=)