Arvostelu: The Trial of the Chicago 7

Elokuva on erinomainen. Ehkä vähän liian amerikkalainen ja sitä kautta korni. Mutta on hienoa, kun poliittinen elokuva tehdään näin anteeksipyytelemättömän koruttomasti. Viesti on tämä ja vain tämä. Ei mitään ylimääräisiä kromeluureja. Muistutti vähän viime vuoden Bombshell-elokuvaa. Ja tällekin toivon menestystä Oscareissa. Etenkin näyttelijäkaarti. Ah. Toinen toistaan ihanampia näyttelijöitä. 

Aina iki-ihana Eddie Redmayne. Rakastan Michael Keatonia. Ja voih, Mark Rylance. Hänen pelkkä olemuksensa huokuu näyttelijätaiteen syvintä taikuutta. Myös Sacha Baron Cohen tekee niin huiman roolisuorituksen, että sen täydellisyys saa ihan hymyilemään. Että joku osaa vielä näytellä noin antaumuksella. Frank Langella herkuttelee menemään antagonistin (joka on vähän liian karikatyyrisen mustavalkoisesti kirjoitettu pahis) roolissaan. Joseph Gordon-Levitt on aina kiva, mutta joka kerta joutuu myös ihmettelemään, miksei hän saa rooleistaan enemmän irti. Hän on tapettia, kun hänen pitäisi olla näyttävä taulu.

En tiedä onko minulla tästä elokuvasta sen suurempaa sanottavaa. Laadukasta draamaa, joka on taiten tehty ja vielä hiottukin muutama kerta päälle. Hienoa, että käsikirjoittaja Aaron Sorkin on viimein uskaltanut karsia aaronsorkinmaisuuksiaan ja luottaa ekonomiseen draamaan. En vieläkään ole polvistumassa hänen eteensä ohjaajana - tälläkin kerralla luovuutta ja heittäytymiskykyä jään perään kuuluttamaan - elokuva on vähän turhankin kaavamainen, mutta on hän sentään huomattavasti parantunut sitten esikoisohjauksensa, Molly's Gamen jälkeen, jossa hän vielä yritti yrittämistään. Tässä hänen ohjauksellinen otteensa oli rennompaa.

Keskiössä on tietenkin hieno aihe. Ja sitä kunnioitetaan. Ehkä, jos jostain elokuvaa voi kritisoida, olisin toivonut näkeväni aihetta kunnioitettavan vielä paremmin. Katsoja olisi kestänyt monitahoisempaakin analyysia. Sekä myös yksityiskohtaisempaa. En voinut välttyä tunteelta, että elokuva rakensi aiheestaan vähän liiankin pelkistettyä teatteria. Paljon jäi myös katsojan googlattavaksi elokuvan jälkeen ja se pakotti huomaamaan, että paljon elokuva oli myös värittänyt faktoja - mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta ihanteellisesti elokuva olisi itsessään niin aiheeseensa paneutunut, että katsojan ei tarvitsisi ajautua googlaamaan lisätietoa. 

Mutta se analyysi, minkä katsoja sai, oli kyllä mielenkiintoista. Itse rakastan oikeussalidraamoja, sillä ne tarjoavat niin täydelliset puitteet syvällistenkin aiheiden ja teemojen tarkasteluun. Ja niin keskitetyn. Oikeus, politiikka, valta, kunnia. Prioriteetit. Eikä tässäkään loppupeleissä pelätä kysyä vaikeitakaan kysymyksiä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon mikään on oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Kuinka vähän kohtaamme toisiamme oikeudessakaan silmästä silmään, ja kuinka paljon kaikki on loppupeleissä peliä. Hollywood-elokuvaa.

Sorkinin mielenkiintoinen näkemys valtapeleistä, politiikasta, siitä, miltä asiat näyttävät, optiikasta. Hieno leikki katsojan kanssa aloitetaan, kun elokuva itsessään vyöryttää katsojan eteen Hollywoodin nimekkäimpiä näyttelijöitä täydellisesti valaistuun oikeussaliin ja katsoja saa kuunnella loppuun asti hiottuja repliikkejä ja dynaamisen dramaattiset musiikit pauhavat taustalla. Metaa.

Arvostelu: Captain Fantastic

Mortensenin Viggo sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden tästä indieleffasta vuodelta 2016. Se kertoo omavaraisesta perheestä, joka kasvattaa jälkikasvuaan irtautuneena nyky-yhteiskunnasta jossain Amerikan villissä luonnossa. En tiedä onko ideologiana jonkinsortin anarkia, vai bohemia, mutta perheenjäsenille menetelmä tuntuu luonnistuvan. He kykenevät niin metsästämään oman ruokansa kuin siteeraamaan Nabokovia tai Chomskya ulkomuistista. Jännä sinänsä, että näinkin sivistyneessä perheessä Hobbesit tai Rawlsit tuntuu olevan pannassa.

Olen itseasiassa viime aikoina yrittänyt opiskella enemmänkin anarkismia, pääsemättä kuitenkaan sen pidemmälle. Minusta se on ideologiana vain kovin paradoksaalinen. Mutta sitten sattumalta tuli katsottua Captain Fantastic, ja kyllä jotenkin aloin lämmetä ajatukselle. Sinänsä elokuva olikin syvällinen pohdiskelu aiheesta, että katsoja ymmärtää sekä syyt irtautua yhteiskunnasta, että myös yhteiskunnan näkökulman. Onhan se nimittäin myös aikalailla lasten hyväksikäyttöä kasvattaa heidät erakkoina metsässä, mutta toisaalta kuka tahansa kenellä on silmät päässä näkee, että ei tämä elämäntapa, jota länsimaissa varjellaan henkeen ja vereen, kyllä mikään paratiisi ole videopeleineen, tositv-sarjoineen, suuryrityksineen ja epäterveellisine elämäntapoineen.

Itse elokuvalliset ansiot ovat mielestäni ajoittain ala-arvoiset. Tässä on selvästi lähdetty hakemaan jotain imelää indie-vibaa, joka tuntuuu oudon päälleliimatulta. Esimerkiksi kuvassa vilahtelee koko ajan jotkut ihme bokeh-efektit, vaikka linssi ei osottaisi valonlähdettä päinkään. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kuvastaa jotain sielukkuutta tai vastaavaa, mutta se jäi vain surkuhupaisaksi jäljiltelmäksi ja jätti karvaan maun suuhun. Lisäksi katsoja jostain syystä pysyy koko ajan kädenvarren verran etäällä hahmoista ja tapahtumista, jolloin elokuva jättää aina piirun verran kylmäksi. Olisin halunnut päästä enemmän iholle. Ehkä pidempi kesto olisi auttanut asiaa. Etenkin elokuvan alussa olisi pitänyt käyttää huomattavasti enemmän aikaa perheen sisälle pääsemiseen.

Mutta käsikirjoitus on aivan ihmeellinen. Samalla se tuntuu itsestäänselvältä - kuin tämä tarina olisi aina ollut olemassa ja samalla äärettömän mielenkiintoiselta, syvälliseltä ja totuudelliselta. Olin syvästi kiinnostunut elokuvan esittämistä kysymyksistä ja pidin siitä, että varsinaiseksi protagonistiksi ja antagonistiksi muodostui henkilöhahmojen sijaan kaksi ideologiaa - jotka kylläkin sitten heijastuivat henkilöhahmoissa. Myös henkilöhahmot olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja. Vaikka lapsia oli tyyliin sata, saatiin heitä luotua omiksi persoonikseen. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mutta silti heidät kaikki uskoi eristäytyneenä kasvatetuiksi - ainakin tarpeeksi määrin siinä suhteessa, että juoneen ei muodostunut syvempiä aukkoja.

Mortensenille en silti valitettavasti olisi Oscar-ehdokkuutta myöntänyt. Hän on ehkä iso osasyy sille, miksi elokuva jättää katsojan irtonaiseksi tapahtumista. En saanut otetta Mortensenin ratkaisuista. Hän oli läpi elokuvan oudon eleetön ja puinen. Halusin ravistella häntä hereille. Mikä on sääli, sillä tällaisella roolilla olisi päässyt revittelemään kaikella mielikuvituksensa voimalla. Ehkä Mortensen vain näytteli roolin eri tavalla, mitä olisin halunnut ja kyse on täysin subjektiivisista asioista. Toiset ehkä uskoivat hahmoon enemmän, kun se oli vakavampi. Sellaisen miehen uskookin voivan eristää perheensä yhteiskunnasta... ehkä...

Kaiken kaikkiaan, hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta, elokuvassa oli monia monia hienoja kohtauksia. Osassa jopa pääsin eläytymään täysillä. Elokuva myös jätti minut inspiroituneeksi. Se on jo paljon se ja harmittaa niin paljon, että tässä tämä elokuva jäi vajaaksi. Tämä olisi voinut olla jotain todella hienoa. Jäin pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä ja ennen kaikkea uskoin kuvausta tästä perheestä ja heidän kautta peilatusta tematiikasta, joka oli moninainen. Elokuvan viesti tuntui silti olevan se, että elämää kuuluu elää intohimolla ja se koskee myös lasten hankkimista ja kasvattamista. Älkää antako arjen harmauden viedä perhe-elämästä iloa ja seikkailun tunnetta pois. Tehkää kaikkenne lastenne eteen.

Grace of Monaco (Grace of Monaco)

Arash Amelin käsikirjoitus valittiin Hollywoodissa vuonna 2012 pidetyimmäksi käsikirjoitukseksi, joka ei ole vielä saanut tuotantoa taakseen elokuvakuvausten aloittamiseksi. Tämän jälkeen Olivier Dahan tarttui ohjaajan puikkoihin ja käytti elokuvan tekoon huimasti enemmän aikaa, mitä hänen alunperin piti. Elokuvan julkaisupäivää lykättiin jopa neljällä kuukaudella. Kun Dahan viimein saavutti lopputuloksen johon oli tyytyväinen, elokuvan levittäjä, tuotantoyhtiö The Weinstein Companyn johtaja Harvey Weinstein päätti leikkauttaa elokuvasta oman versionsa, jonka katsoi paremmaksi kun Dahanin versio ja tämä johti näiden kahden väliseen sotaan. Lopulta elokuvan kohtaloksi oli päätyä amerikkalaisen tv-kanavan Lifetimen levitykseen ja ilmeisesti elokuva ei saanut elokuvateatterilevitystä ainakaan Amerikassa ollenkaan. Myös Monacon kuningasperhe on tehnyt selväksi, että he eivät tue elokuvaa milläään lailla.

Eli aikamoinen projekti on ollut kyseessä. Kuitenkin muistaakseni Suomen leffateattereissa tämä pätkä on pyörinyt ja itse tosiaan nappasin tämän mukaani Filmtownin hyllyltä, niinkin vanhanaikaisessa muodossa kuin dvd:nä. Ota näistä behind-the-scenes-kuvioista sitten selvää. Mielestäni se vain on outoa, että tämä kuitenkin elokuvateatterilevitykseen tarkoitettu elokuva on saanut Emmy-ehdokkuuden parhaaksi tv-elokuvaksi.... Etenkin ottaen huomioon, että elokuva ei ole saanut liiemmin hyviä arvosteluja.

Itse kyllä puollan Emmy-akatemiaa. Minä pidin tästä elokuvasta. En ymmärrä, miksi elokuvakriitikot eivät ole pitäneet tästä. Tosiaan elokuva kertoo Monacon prinsessasta/ruhtinattaresta Grace Kellysta. Hän oli Hollywood-tähti, joka voitti Oscarin parhaasta naispääosasta elokuvasta The Country Girl ja tuli tunnetuksi erityisesti Alfred Hitchcockin muusana. Hän meni naimisiiin Monacon ruhtinaan Rainierin kanssa ja he saivat yhdessä lapsia ja tekivät Monacosta menestyksen. Tähän kuitenkin liittyi suuria haasteista parin julkisessa, että yksityisessä elämässä. Ruhtinattaren urasta tulikin Gracen elämän suurin rooli.

Olen itse lukenut parikin elämäkertaa Grace Kellysta. Olen nähnyt hänet useissa elokuvissaan. Hänessä on jotain kiehtovaa. Hänen elämänsä ja kohtaamansa tilanteet saavat kenen tahansa pään pyörälle ja se nöyryys ja päättäväisyys, joilla hän kohtasi elämänsä haasteet on tosiaan ihailtavaa. Tämä Olivier Dahanin elokuva tekee enemmän kuin kunniaa tälle rohkealle naiselle.

Elokuva on upean kerrostunut. Osaltaan se on koristeellinen, kaunis, postikorttimainen - eittämättä osoittaa kunniaa juurkin Alfred Hitchcockin ja Grace Kellyn yhteisille elokuville - mieleen tulee ainakin Varkaitten paratiisi. Kuvaustyyli ja kameratekniikka ovat vähintäänkin kunniaa tekeviä. Elokuvan korea ulkomuoto toimii myös vertauskuvana itse päähenkilölle. Grace Kelly tunnettiin erittäin kauniina tähtenä ja etenkin saavuttuaan Monacon hoviin ja hoitamaan velvollisuuksiaan prinsessana, hän etenkin joutui jatkuvaan paineeseen ulkonäöstään ja hyvästä julkisuuskuvasta. Elokuva siis toimii hyvin metamuodossa kun se viittaa tähän vastakkainasetelmaan.

Toinen kerros elokuvasta löytyy etenkin kun saavutaan kliimaksia kohti. Elokuvan tauotus, rakenne ikään kuin sykkii sen sydäntä kohti ja kun se viimein paljastetaan, kohtauksessa, jossa Kidman (Grace Kellyna) pitää monen minuutin mittaisen monologin, kaikki langanpalaset juonesta ja elokuvasta napsahtavat kohdalleen. Elokuvan viesti, teema ja aihe tulevat hyvin selkeiksi; kuinka rakkaus vaatii vastuuta, kuinka aito rakkaus on velvollisuus.

Pohjimmiltaan elokuva on siis ihmisen motiiveja kuvaava teos. Ei suinkaan elämäkerta, ei suinkaan viihteellinen juorutarina Hollywoodin kulisseista, vaan erittäin inhimillinen kuvaus, universaalista teemasta.

Erittäin syvällistä elokuvan tekemistä siis. Dahanin tyyli on taidetta. Hän pitää elokuvaa käsissään ja tekee siitä erittäin johdonmukaisen, tasapainoisen ja kauniin elokuvan. Sekä Kidman Grace Kellyna, että Tim Roth Prinssi Rainierina ovat rooleissaan loistavia. Amelin käsikirjoitus tosiaan on nerokkaan upean, kuinka se osaa painottaa elokuvan täydelliseen arkkiin, upeasti kulkevaan kaareen, jossa jokainen kohtaus toimii seuraavaa täydentävänä ja kokonaisuudesta tulee harkitun harmoninen sekä mielenkiintoinen, jos ei muuta. Ja viimeistään siitä, että minä yritän näin vaikeilla lauserakenteilla söngerrellä jotain sanottavaa tästä elokuvasta, jotta saan kehuttua sitä mahdollisimman hyvin, kertoo siitä, että minä enemmän kuin pidin tästä hienosta elokuvasta.

...=)