Arvostelu: Captain Fantastic

Mortensenin Viggo sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden tästä indieleffasta vuodelta 2016. Se kertoo omavaraisesta perheestä, joka kasvattaa jälkikasvuaan irtautuneena nyky-yhteiskunnasta jossain Amerikan villissä luonnossa. En tiedä onko ideologiana jonkinsortin anarkia, vai bohemia, mutta perheenjäsenille menetelmä tuntuu luonnistuvan. He kykenevät niin metsästämään oman ruokansa kuin siteeraamaan Nabokovia tai Chomskya ulkomuistista. Jännä sinänsä, että näinkin sivistyneessä perheessä Hobbesit tai Rawlsit tuntuu olevan pannassa.

Olen itseasiassa viime aikoina yrittänyt opiskella enemmänkin anarkismia, pääsemättä kuitenkaan sen pidemmälle. Minusta se on ideologiana vain kovin paradoksaalinen. Mutta sitten sattumalta tuli katsottua Captain Fantastic, ja kyllä jotenkin aloin lämmetä ajatukselle. Sinänsä elokuva olikin syvällinen pohdiskelu aiheesta, että katsoja ymmärtää sekä syyt irtautua yhteiskunnasta, että myös yhteiskunnan näkökulman. Onhan se nimittäin myös aikalailla lasten hyväksikäyttöä kasvattaa heidät erakkoina metsässä, mutta toisaalta kuka tahansa kenellä on silmät päässä näkee, että ei tämä elämäntapa, jota länsimaissa varjellaan henkeen ja vereen, kyllä mikään paratiisi ole videopeleineen, tositv-sarjoineen, suuryrityksineen ja epäterveellisine elämäntapoineen.

Itse elokuvalliset ansiot ovat mielestäni ajoittain ala-arvoiset. Tässä on selvästi lähdetty hakemaan jotain imelää indie-vibaa, joka tuntuuu oudon päälleliimatulta. Esimerkiksi kuvassa vilahtelee koko ajan jotkut ihme bokeh-efektit, vaikka linssi ei osottaisi valonlähdettä päinkään. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kuvastaa jotain sielukkuutta tai vastaavaa, mutta se jäi vain surkuhupaisaksi jäljiltelmäksi ja jätti karvaan maun suuhun. Lisäksi katsoja jostain syystä pysyy koko ajan kädenvarren verran etäällä hahmoista ja tapahtumista, jolloin elokuva jättää aina piirun verran kylmäksi. Olisin halunnut päästä enemmän iholle. Ehkä pidempi kesto olisi auttanut asiaa. Etenkin elokuvan alussa olisi pitänyt käyttää huomattavasti enemmän aikaa perheen sisälle pääsemiseen.

Mutta käsikirjoitus on aivan ihmeellinen. Samalla se tuntuu itsestäänselvältä - kuin tämä tarina olisi aina ollut olemassa ja samalla äärettömän mielenkiintoiselta, syvälliseltä ja totuudelliselta. Olin syvästi kiinnostunut elokuvan esittämistä kysymyksistä ja pidin siitä, että varsinaiseksi protagonistiksi ja antagonistiksi muodostui henkilöhahmojen sijaan kaksi ideologiaa - jotka kylläkin sitten heijastuivat henkilöhahmoissa. Myös henkilöhahmot olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja. Vaikka lapsia oli tyyliin sata, saatiin heitä luotua omiksi persoonikseen. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mutta silti heidät kaikki uskoi eristäytyneenä kasvatetuiksi - ainakin tarpeeksi määrin siinä suhteessa, että juoneen ei muodostunut syvempiä aukkoja.

Mortensenille en silti valitettavasti olisi Oscar-ehdokkuutta myöntänyt. Hän on ehkä iso osasyy sille, miksi elokuva jättää katsojan irtonaiseksi tapahtumista. En saanut otetta Mortensenin ratkaisuista. Hän oli läpi elokuvan oudon eleetön ja puinen. Halusin ravistella häntä hereille. Mikä on sääli, sillä tällaisella roolilla olisi päässyt revittelemään kaikella mielikuvituksensa voimalla. Ehkä Mortensen vain näytteli roolin eri tavalla, mitä olisin halunnut ja kyse on täysin subjektiivisista asioista. Toiset ehkä uskoivat hahmoon enemmän, kun se oli vakavampi. Sellaisen miehen uskookin voivan eristää perheensä yhteiskunnasta... ehkä...

Kaiken kaikkiaan, hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta, elokuvassa oli monia monia hienoja kohtauksia. Osassa jopa pääsin eläytymään täysillä. Elokuva myös jätti minut inspiroituneeksi. Se on jo paljon se ja harmittaa niin paljon, että tässä tämä elokuva jäi vajaaksi. Tämä olisi voinut olla jotain todella hienoa. Jäin pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä ja ennen kaikkea uskoin kuvausta tästä perheestä ja heidän kautta peilatusta tematiikasta, joka oli moninainen. Elokuvan viesti tuntui silti olevan se, että elämää kuuluu elää intohimolla ja se koskee myös lasten hankkimista ja kasvattamista. Älkää antako arjen harmauden viedä perhe-elämästä iloa ja seikkailun tunnetta pois. Tehkää kaikkenne lastenne eteen.

Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä

...=)

Our Brand Is Crisis (Our Brand Is Crisis)

Vaikka en noin lähtökohtaisesti pidä kokopitkää fiktioelokuvaa automaattisesti parempana kuin dokumenttielokuvaa, on kai se aika selvää, että niitä pääosin katson. Syy on yksinkertainen, nimittäin en pidä siitä, miten dokumenttielokuvat on sidottu kaavaan. Fiktiossa sinä voit tehdä käytännössä mitä vain ja heittää kaikki säännöt romukoppaan. Dokumentin täytyy sen sijaan kertoa jotain jostain, esitellä jokin asia ja perustaa havaintonsa joko empiiriseen aineistoon tai perusteltaviin päätöksiin. Vaikka pidinkin Our Brand Is Crisis -elokuvasta, ei minulla ole mitään halua nähdä vuoden 2005 samannimistä dokumenttia, johon elokuva perustuu.

Our Brand Is Crisis on loistava elokuva. Pidän paljon ohjaajan tyylistä, näennäisiä virheitä ei ole. Käsikirjoitus ja elokuvan tarina on erittäin mielenkiintoinen ja pidin paljon näistä henkilöhahmoista. Bullockin päähenkilö on helposti yksi parhaista rooleista, mitä naisnäyttelijöiltä on nähty, ehkä yksinkertaisimmin siksi, että alunperin se olikin kirjoitettu miehelle. Pidin elokuvan herättämistä teemoista, poliiittisesta korruptiosta ja siihen liittyvästä kyynisyydestä.

Lyhyesti siis: Bullock on Scandal-sarjan Olivia Pope (Kerry Washington) tyyppinen poliittinen konsultti, Jane Bodine, joka palkataan voittamaan vaaleja. Nyt hänet lähetetään Bolivian presidentinvaaleihin ja kukapas muukaan vastapuolella kuin arkkivihollinen Pat Candy (Billy Bob Thornton).

Pidän myös Anthony Mackiesta, mielestäni hän on ihan Oscar-ehdokkuuden arvoinen tässä sivuroolissaan kyynisenä kapitalistina, joka ymmärtää politiikkaa ihan toisesta näkökulmasta, kuin naiivi bolivialainen työläinen. Myös herkullista elokuvassa on Janen ja Patin välinen kränä, joka ottaa taisteluareenakseen pienen Etelä-Amerikan maan tulevaisuuden. Mutta tarinankerronta on silti vähän liian aukkoinen. Miellyttävä tämä pätkä on, liekö Bullockin komeedisten lahjojen ja kieltämättömän karisman (hänhän voitti tästä roolista People's Choice Award-palkinnon), mutta silti elokuva ennemmin unohtuu mielestä sen nähtyään, kuin vaikuttaisi teemoillaan sen syvemmin.

Nyt elokuva jää vähän pinnalliseksi, muun muassa esittelee joukon turhia sivuhahmoja kuten Zoe Kazanin oikea käsi Bullockin Jane Bodinelle tai Ann Dowdin turhaakin turhemman sivuhahmon hyörimässä kuvioissa mukana tai tuntuu olevan enemmän keskittynyt elokuvan viestin muuttamiseksi ihan tavalliseksi moraalitaruksi, joka antaa mieltäylentävän opetuksen elokuvan lopussa. Harmi sinänsä, sillä näen, mihin ohjaaja halusi pyrkiä elokuvallaan ja elokuva onkin hieno gladiaattoriottelu poliittisen taustan edessä, tarttuen moniin yhteiskunnallisiin teemoihin ja kaiken lisäksi tarjoten hienon psykologisen kerronnan naispäähenkilön uhrauksista miesvaltaisella kentällä. Kuitenkin elokuva vähän vesittää fiktiivisen tarinankerronnan volyyminsa, tunteen, kun myykin itsensä dokumenttielokuvan tapaiselle perinteiselle viestille ihmisen mahdollisuuksista ja tulevaisuuden optimismille siitä, että "jonkun pitäisi tehdä jotain". Nyt olisikin varmaan ihan sama katsooko sen dokumentin vai ei.

...=)

Compliance (Compliance)

Ann Dowdin roolisuoritusta ylistettiin kriitikoiden toimesta, tässä vuoden 2012 vakavatunnelmaisessa draamassa. Hän voitti Nation Board of Review -palkinnon parhaasta naissivuosasta. Elokuvassa ei tapahdu loppujen lopuksi paljoa. Juoni sijoittuu pikaruokalaan, jossa ravintolapäällikkö Sandra (Ann Dowd) saa soiton poliisilta, kertoen, että hänen työntekijänsä, nuori Becky (Dreama Walker) olisi varastanut asiakkaalta rahaa. Puhelimen välityksellä poliisi ohjeistaa Sandraa avustamaan tutkinnassa.

Psykologiassa on varsin tunnettu tutkimus, nimeltään Milgramin tottelevaisuuskoe. Pari elokuvaakin siitä on taidettu tehdä. Compliance käsittelee täysin samoja asioita. Koe menee niin, että tiedemies valitsee kaksi koehenkilöä, josta toisen nimittää opettajaksi ja toisen oppilaaksi (opettajaksi päätyy koehenkilöistä se, ketä halutaa testata, oppilas voi olla vaikka näyttelijä). Hän sijoittaa opettajan ja oppilaan eri huoneisiin. Opettajalle ensin näytetään, kuinka oppilas sidotaan tuoliin, jossa oppilas saa sähköiskuja, jos vastaa opettajan esittämiin kysymyksiin väärin. Opettajalle voidaan myös antaa näytiksi yksi pieni sähköisku. Sitten opettaja viedään omaan huoneeseensa, jossa häntä tarkkailee koko ajan "tiedemies". Hänen käsketään radiopuhelimen välityksellä kysyä oppilaalta kysymyksiä ja jos oppilas vastaa väärin, antaa tälle sähköiskuja. Kierros kierrokselta sähköiskut kovenee ja opettajalle annetaan ikään kuin ilmi, että oppilas olisi kovissakin kivuissa. Koko ajan tiedemies taustalla komentaa opettajaa jatkamaan. Muistaakseni tilastot olivat tyyliin, että 10:stä opettajasta about 2 keskeytti kokeen ja kieltäytyi antamasta enää sähköiskuja oppilaalle. Muut jatkoivat jopa mahdollisesti kuolettavien sähköiskujen antamista, koska he luulivat, että se on osa tätä koetta. Koska tiede.

Tässäkin elokuvassa Sandra tottelee puhelimen toisella puolelta kuuluvaa ääntä, vain koska tämä on sanonut olevansa poliisi. Ensin poliisi pyytää häneltä vain pieniä pyyntöjä, kuten että saako hän puhua tälle varastaneelle työntekijälle puhelimenvälityksellä ja pian poliisi pystyy pyytämään Sandraa tekemään mitä kamalimpia asioita. Olen viime aikoina miettinyt itsekin paljon käskyn voimaa. En ole koskaan itse ollut hyvä edes pyytämään keneltäkään apua, puhumattakaan, että komentaisin jota kuta alistumaan tahtooni. Mutta sen sijaan, heti kun joku pyytää minulta jotain, on minulla pakottava tarve totella. Ikään kuin se olisi maailmanloppu, jos kieltäytyisin. Minulle on siis hyvin tuttua tunne, että ei pysty kyseenalaistamaan auktoriteettiä. Mutta hiljattain olen tavannut paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään ongelmaa jopa vaatia toisia ihmisiä tottelemaan heitä. Eikä heidän tarvitse käskeä todellakaan paljon. Usein ensimmäinen pyyntö riittää ja he saavat ihmiset juoksemana kuin päättömät kanat heidän vuokseen ja vain koska he pyytävät. Tästä tulikin mieleeni, että jakautuukohan ihmiset käskijöihin ja tottelijoihin?

Vaikka koinkin elokuvan aiheen ja pohdinnan erittäin syvälliseksi ja hyvin esitetyksi, en pitänyt elokuvan kuvauksesta ja ohjauksesta. Käytimme pitkän ajan paikallaan pysyvän kameran välityksellä katsomaan jotain paistuvia ranskalaisia tai likaista tiskiallasta - ikään kuin varmaan vakavan tunnelman luomiseksi, mutta se oli hyvin tylsää. Elokuva ehkä yritti vähän liikaa olla taiteellisempi, kuin mihin sillä oli mahdollisuuksia. Yhteenvetona: käsikirjoitus nerokas, mutta pilattu kuuhun tähtäävällä ohjauksella.

Ann Dowd puolestaan, nerokas, varma, luonteva näyttelijä, joka täysin katosi roolinsa taakse ja ennen kaikkea ymmärsi roolihahmoaan. Mielestäni hän jopa löysi roolihahmostaan todella syvällisä totuuksia ihmisluonteesta ja sai hyvin verestettyä ne katsojan nähtäväksi. Ihmiset ovat loppujen lopuksi todella surkuhupaisia olentoja. Kuinka meillä on pakonomainen minäkuvan säilyttämisen tarve. Kuinka meidän on pakko kokea itsemme eheiksi ja mukauduttava itse antamaamme minäkuvaan ja pyrittävä yhdistämään se siihen, millaiseksi muut kokevat sinut. Kun sillä, millaiseksi itse koemme itsemme ja se, millaiseksi muut kokevat sinut, muodostuvat liian erilaisiksi, ihminen joutuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu uudelleen kalibroimaan millaina itseään pitää. Mutta koska pyrimme välttämään tätä, yhä useammin turvaudumme vain valehtelemaan itsellemme. Yleisimpiä valheita on varmaan, että "olen hyvä ihminen", vaikka olisin ihmisenä erittäin paha, ilkeä ja vastenmielinen. Mutta eihän kukaan ihminen itsestään halua ajatella moista. Mutta jos hyväksyisimme itsemme ja oikeasti uskaltaisimme tarkastella itseämme sellaisena, kuin oikeasti olemme, meillä olisi mahdollisuus muuttaa itseämme. Sitä ei pysty ketään muu tekemään. Etenkin silloin on surullista nähdä (joidenkin) ihmisten kyvyttömyys muuttua, kun he eivät pysty ottamaan vastuuta. Täten on helppo nähdä, että nämä ihmiset eivät koskaan ole joutunut aikuistumaan, vaan heidän on ollut kätevämpi jatkaa elämää käsittelemättä koskaan, millaista vastuuta joutuu ihminen itsestään ja teoistaan kantamaan. Mutta onneksi tämä koskee vain joitakin ihmisiä - joskus ihmisen tekee hyvää kokea kriisi, jonka aikana joutuu tarkastelemaan itseään ja elämäänsä.

*EDITOR'S NOTE: elokuvan arvostelemisen jälkeen, ihan mielenkiinnosta päätin tutkailla netistä, miten muut katsojat ovat tähän elokuvaan suhtautuneet ja olin suorastaan huvittunut, kuinka täydellisesti ihmiset ovat jakautuneet tämän kanssa kahtia. Ensimmäinen ryhmä ei voi ymmärtää elokuvan juonta, sillä he eivät voi käsittää, miksi joku tottelisi tälläisiä käskyjä. Ja toinen ryhmä puolestaan pitää elokuvaa hyvänä - oletettavasti he ymmärtävät. Voisiko tässä siis jo nähdä ihmisten jakaantumisen tottelijoihin ja käskijöihin?

...=)