Mortensenin Viggo sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden tästä indieleffasta vuodelta 2016. Se kertoo omavaraisesta perheestä, joka kasvattaa jälkikasvuaan irtautuneena nyky-yhteiskunnasta jossain Amerikan villissä luonnossa. En tiedä onko ideologiana jonkinsortin anarkia, vai bohemia, mutta perheenjäsenille menetelmä tuntuu luonnistuvan. He kykenevät niin metsästämään oman ruokansa kuin siteeraamaan Nabokovia tai Chomskya ulkomuistista. Jännä sinänsä, että näinkin sivistyneessä perheessä Hobbesit tai Rawlsit tuntuu olevan pannassa.Olen itseasiassa viime aikoina yrittänyt opiskella enemmänkin anarkismia, pääsemättä kuitenkaan sen pidemmälle. Minusta se on ideologiana vain kovin paradoksaalinen. Mutta sitten sattumalta tuli katsottua Captain Fantastic, ja kyllä jotenkin aloin lämmetä ajatukselle. Sinänsä elokuva olikin syvällinen pohdiskelu aiheesta, että katsoja ymmärtää sekä syyt irtautua yhteiskunnasta, että myös yhteiskunnan näkökulman. Onhan se nimittäin myös aikalailla lasten hyväksikäyttöä kasvattaa heidät erakkoina metsässä, mutta toisaalta kuka tahansa kenellä on silmät päässä näkee, että ei tämä elämäntapa, jota länsimaissa varjellaan henkeen ja vereen, kyllä mikään paratiisi ole videopeleineen, tositv-sarjoineen, suuryrityksineen ja epäterveellisine elämäntapoineen.
Itse elokuvalliset ansiot ovat mielestäni ajoittain ala-arvoiset. Tässä on selvästi lähdetty hakemaan jotain imelää indie-vibaa, joka tuntuuu oudon päälleliimatulta. Esimerkiksi kuvassa vilahtelee koko ajan jotkut ihme bokeh-efektit, vaikka linssi ei osottaisi valonlähdettä päinkään. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kuvastaa jotain sielukkuutta tai vastaavaa, mutta se jäi vain surkuhupaisaksi jäljiltelmäksi ja jätti karvaan maun suuhun. Lisäksi katsoja jostain syystä pysyy koko ajan kädenvarren verran etäällä hahmoista ja tapahtumista, jolloin elokuva jättää aina piirun verran kylmäksi. Olisin halunnut päästä enemmän iholle. Ehkä pidempi kesto olisi auttanut asiaa. Etenkin elokuvan alussa olisi pitänyt käyttää huomattavasti enemmän aikaa perheen sisälle pääsemiseen.
Mutta käsikirjoitus on aivan ihmeellinen. Samalla se tuntuu itsestäänselvältä - kuin tämä tarina olisi aina ollut olemassa ja samalla äärettömän mielenkiintoiselta, syvälliseltä ja totuudelliselta. Olin syvästi kiinnostunut elokuvan esittämistä kysymyksistä ja pidin siitä, että varsinaiseksi protagonistiksi ja antagonistiksi muodostui henkilöhahmojen sijaan kaksi ideologiaa - jotka kylläkin sitten heijastuivat henkilöhahmoissa. Myös henkilöhahmot olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja. Vaikka lapsia oli tyyliin sata, saatiin heitä luotua omiksi persoonikseen. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mutta silti heidät kaikki uskoi eristäytyneenä kasvatetuiksi - ainakin tarpeeksi määrin siinä suhteessa, että juoneen ei muodostunut syvempiä aukkoja.
Kaiken kaikkiaan, hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta, elokuvassa oli monia monia hienoja kohtauksia. Osassa jopa pääsin eläytymään täysillä. Elokuva myös jätti minut inspiroituneeksi. Se on jo paljon se ja harmittaa niin paljon, että tässä tämä elokuva jäi vajaaksi. Tämä olisi voinut olla jotain todella hienoa. Jäin pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä ja ennen kaikkea uskoin kuvausta tästä perheestä ja heidän kautta peilatusta tematiikasta, joka oli moninainen. Elokuvan viesti tuntui silti olevan se, että elämää kuuluu elää intohimolla ja se koskee myös lasten hankkimista ja kasvattamista. Älkää antako arjen harmauden viedä perhe-elämästä iloa ja seikkailun tunnetta pois. Tehkää kaikkenne lastenne eteen.
