Arvostelu: You Can Count on Me

"Write what you know" on lause, jonka mukaan Kenneth Lonerganin täytyy elää. Hän murskasi tiensä Hollywoodin arvostetuimpien taitelijoiden tähtitaivaalle esikoisohjauksellaan You Can Count on Me, vuodelta 2000, jonka hän myös käsikirjoitti. Lonerganin elokuvat tuntuvat aina kovin henkilökohtaisilta, kuin ne olisivat revitty pois Lonerganin käsivarsilta. Myös samassa tematiikassa liikutaan - usein elokuvan päähenkilöiden vanhemmat kuolevat ja elokuva keskittyy kuvaamaan jäljelle jääneiden perheenjäsenten vuorovaikutussuhteita. Tämän elokuvan kohdalla kyse on Sammy ja Terry Prescottista (Laura Linney & Mark Ruffalo), joiden vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja molemmat päätyvät elämässä hyvin erilaisille poluille.

Toinen asia, joka minua kiinnostaa suuresti Lonerganista on, miten hänellä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi suhde oviaukkojen karmeihin. Jumalaisen Manchester by the Sean villillä Patrick (Lucas Hedges) -hahmolla oli mielenkiintoinen tapa jäädä roikkumaan ovenkarmeihin ja You Can Count on Me -leffassa äkkäsin huomioni kiinnittyvän yhdessä kohtauksessa tapaan, miten Terry Prescott (Ruffalo) levitti itsensä kamalan itsevarmasti oviaukkoon ensinnäkin sisarensa talossa, jossa hän oli vieraana ja toiseksi puhuessaan puhelimessa ja saadessaan kuulla huonoja uutisia. Tämä elekieli vain jäi mieleeni, koska se oli niin silmiinpistävä valinta roolisuorituksessa. En ajattelisi, että henkilö, joka kuulee huonoja uutisia ryhjöttäisi niin hallitsevasti keskellä oviaukkoa.

Yksityiskohtaisuus. En pysty selittämään tätä millään muulla tavalla ilman, että vaikutan täysin järkeni menettäneeltä, mutta Lonerganin veistämät maailmat ovat niin tajuttoman kerrostuneita ja monitahoisia, että jokaisesta kohtauksesta löytyy lukematon määrä mutkikkaita yksityiskohtia. Minulle se luo aitoutta. Joku toinen ei varmasti edes tietoisesti kiinnitä huomiota niin epämääräisen mielivaltaisiin seikkoihin, mutta saattaa huomata jotain muuta mielenkiintoista tarkkailemastaan maailmasta. Jokainen asia Lonerganin siveltimestä toistaa samaa jälkeä; hallitsematonta tavallisuutta. Siksi myös sanon, että hänen täytyy todella tuntea hahmot, maailmat ja tapahtumat ominaan, sillä niitä hallitsee niin vahvasti lyövä ja läpitunkeva aito tavanomaisuus. Mikään elokuvassa ei tunnu keksityltä, fantasialta tai mielikuvitukselta.

Tätä tunnelmaa edesauttaa henkevät roolityöt Laura Linneyltä ja Mark Ruffalolta. Aivan kuten Manchesterin kohdalla, myös tässä tuntuu jokseenkin yhden tekevältä eritellä, mitä Linney tekee tai mitä Ruffalo tekee tai mitä Casey Affleck teki ja mitä Lucas Hedges teki. He näyttelevät yhdessä ja he näyttelevät yhdessä maailmassa, jonka osa he ovat. Parempi sana käyttää olisi olla-verbi. Yhdessä he ovat sisarukset, joiden yhteisen historian pystyy melkein tuntemaan sormen hyppysissään. Elokuvan loputtua myös katsojalla on olo, että hän on päässyt osaksi hahmojen elämää ja nyt meidän välillä on historiaa. Tämä siis vähättelemättä tuntuu siltä, kuin tässä ylitettäisiin pelkkä aidon roolisuorituksen raja ja liikuttaisiin jollekin alueelle, jossa näyttelijän ja hahmon raja tuntuu veteen piirretyltä viivalta.

Yleensä joudun kärsimään antipatioistani elokuvien kanssa, jotka yrittävät vääntää katsojan arpeutuneita haavoja tematiikalla lapsen viattomuudesta, mutta jos jollekin elokuvantekijälle voin anteeksiantaa yhtä hyväksikäyttävän aihealueen, niin Kenneth Lonerganille. Hän ei koskaan mene siitä mistä aita on matalin, eli tuhoa pienen lapsen viattomuutta, niin että kalastaisi katsojalta jotain kertakäyttöistä tunnereaktiota, vaan hän mielenkiintoisesti käyttääkin lasta heijastaakseen sitä vanhempien tekemissä valinnoissa.

Syvällisen elokuvasta tekee myös arkinen filosofia, joka kudotaan käsikirjoituksen kankaaseen niin olennaisesti kiinni, ettei sitä edes välttämättä huomaa. Tulkinta nimittäin kun liikkuu elämän tarkoituksen ja merkityksen, arvojen, menetyksen ja onnellisuuden tavoittelun aihepiireihin, niin tätä kuvausta ei rynnätä alleviivaamaan. Siitä ei tehdä isompaa numeroa. Hahmot tekevät yksinkertaiselta tuntuvia päätöksiä, joilla on suurempi merkitys, mitä siinä hetkessä kukaan tajuaakaan - aivan kuten elämässäkin. Elokuvassa kysytään kysymyksiä - todella kauniita sellaisia, kuten arvostatko omaa elämääsi, mutta vastauksia pantataan. Niiden annetaan kaikua hahmojen tunnetiloissa ja toiveissa sekä muistoissa. Vastausten annetaan ohjata hahmoja. Lopulta se, miten elämme elämämme on melko luontaista, vastoinvaraista, alitajuntaista. Ja Kenneth Lonergan on elokuvantekijöistä ainoa, joka pystyy takertumaan tähän ihmisyyden syvimpään ja oleellisempaan piirteeseen.

Hienoimmat elokuvat minulle ovat sellaisia, joiden kohtaukset jäävät pyörimään mieleeni. Pystyn astumaan takaisin siihen hetkeen, jolloin Sammy Prescott (Linney) katsoi rakkautta täynnä silmissään miestä, jonka kosinnan oli vain päiviä sitten hylännyt. Minulla olisi ensinnäkin miljoona kysymystä Kenneth Lonerganille. Haluaisin kysellä hahmojen valinnat rikki ja puhki, kunnes ymmärtäisi heidät kokonaan, mutta lopputuloksena varmaan ymmärtäisin heitä paljon vähemmän. Aivan kuten vähän ymmärrän niitä, jotka ovat minua elämässä lähinnä. Mutta kaunista on se, miten paljon välitän näistä hahmoista ja miten vahvasti olen heidän rinnallaan tuntenut osan heidän elämästään. Minut on sysätty jonkun toisen silmien taakse ja annettu eläytyä. Itse uskon, että vain hienoimmat draamat pystyvät tähän elokuvataiteessa. Joskus harvoin musiikki tekee saman vaikutuksen, että siirryn ajassa ja paikassa jonnekin ikuisuuden toiselle puolelle. Lonergan siis saavuttaa saman mitä hienoimmat taitelijat pystyvät vain harvoin. Kun ajattelen hänen elokuviaan, niin minulle tuleekin mieleen lempikappaleeni.

 ...=)

Manchester by the Sea (Manchester by the Sea)

Halusimme myöntää sen tai emme, elämä on hyvin pitkälti kiinni intuitiosta. Vaikka kuinka yrittäisimme johtaa elämäämme rationaalisilla ratkaisuilla, jos jokin ei tunnu hyvältä, emme päädy sitä tekemään. Tämä tekee elämästämme myös hyvin sotkuista ja järjestyksetöntä. Toisten tekemät ratkaisut eivät tunnu meistä loogisilta. Ei tietenkään, koska vain he elävät omaa elämäänsä. Kenneth Lonerganin ohjaama Manchester by the Sea on epäilemättä realistisin näkemäni elokuva. Ennen kuin näin tämän elokuvan, en edes tajunnut, että tämänlaisen elämän arkisuuden ja pragmaattisuuden pystyisi ikuistamaan kauniiksi, maalaukselliseksi teokseksi.

Manchester by the Sea on vahvasti post-modernia taidetta. Se tuntuu melkein kuin tanssivan muiden, välittömästi vanhanaikaisilta tuntuvien elokuvien haudoilla. On tajunnanräjäyttävää, miten Lonergan ei ole kiinnostunut määrittämään tarinaansa tai henkilöhahmojaan nostalgialla, retribuutiolla, tragedialla tai komedialla. Sen sijaan, hän kääntää huomionsa sedän ja veljenpojan välillä tapahtuvaan pallon heittelyyn. He ovat juuri haudanneet Leen (Casey Affleck) veljen ja Patrickin (Lucas Hedges) isän. He kävelevät kotiin ja heittelevät palloa toisilleen.

Manchester by the Sean päällimmäinen sävy on suru. Ja tämä onkin kaunis sinfonia surun väreistä. Pääosan Lee on omistanut elämänsä surulle ja on antanut sen määrittää itseään. Hän ei näe tulevaisuutta itselleen, koska elää menneessä. Hänen surunsa on katumusta ja syyllisyyttä.

Casey Affleckin visionäärinen potretti avautui minulle hautajaiskohtauksessa. Tapa, miten Affleck väänsi päätään ja piti niskojaan nurissa, puhui voimakkaasti siitä, millainen tämä hahmo on. Lee on mies, jonka on epämukava elää ja olla oma itsensä. Hän kärsii. Affleck antaa roolisuorituksen, jollaista harvoin nähdään valkokankaalla - syvästi sisäänpäin kääntyneen, hiljaisen, pienillä eleillä vaikuttavan muotokuvan, jonka tehtävä ei ole saada katsojaa puolelleen, vaan pitää katsoja saman verran etäällä kuin kaikkia muitakin elokuvan hahmoja.

 

Lucas Hedges on sensaatiomaisen loistava. Hänellä tuntuu olevan sisäänrakennettu kyky tunnistaa kohtauksessa makaava potentiaali ja sen lisäksi kyky täsmentää se katsojalle. Hän pystyy viemään hahmonsa syvästä surusta ja ahdistuksesta, psykologisesti mielenkiintoiseen tapaan tukahduttaa tunteet sekä käsitellä uusia kokemuksia sarkasmin ja ironian kautta. Hänen rytminsä näyttelijänä on loistava. Ja kun sen hallitsee pystyy helpon oloisesti kulkemaan äärirajoille tulkiten niin komiikkaa kuin tragediaa.

Vaikka Kyle Chandler ja Michelle Williams myös hoitavat tonttinsa laadukkaasti, en halua ylivaloittaa heidän työtään, sillä päällimmäisenä tässä teoksessa käsitellään kuitenkin Affleckin ja Hedgesin hahmojen maailmoja. Ja ymmärrän kyllä, että jotain on helppo tituleerata aidoksi tai uskottavaksi eikä se ilmaisuna tai analyysina juuri kerro mitään mistään, mutta Manchester by the Seata on mahdoton ymmärtää, ellei hahmota sitä maailmaa, jota se kuvaa.

Tämä maailma on hiljainen, jopa armoton kylmyys, jota ei talvitakki ja lapaset auta lämmittämään. Tämä on maailma, joka on jo palanut poroksi - maailma, jossa liekki ei lämmitä, vaan tuhoaa. Tämä on maailma, johon katsojan ei odotetakaan astuvan tai samaistuvan. Katsoja ei välttämättä edes ymmärrä kaikkia hahmojen valintoja. Usein elokuvat ovat taruja, satuja tai fantasiaa, jotka häilyvät vain jossain mielikuvituksessa eivätkä ole kovinkaan painavia ihmisen omassa elämässä. Näiden elokuvien hahmojen valinnat käyvät katsojan järkeen. Ne ovat laskelmoituja siten, että katsojan on mahdollisimman helppo samaistua ja olla samaa mieltä elokuvan kanssa. Manchester by the Sea on elokuva, joka voisi ihan hyvin olla olemassa oikeassa maailmassa. Se ei anna valmiita vastauksia. Se sijaan, se kuvaa elämää aidosti, kaikessa kaoottisuudessaan, irrationaalisuudessaan ja vaistonvaraisuudessaan.

Spontaaniudesta ja luonnollisuudesta kielii myös elokuvan epätavallisesti sykkivä tempo, joka heittelehtii tunnelmista ja mielialoista toiseen lähinnä komedian ja tragedian tanssin avulla. On kaunista, miten Lonergan löytää syvimmän surun keskeltä hauskuutta, ironiaa ja sarkasmia. Hän nappaa kiinni elämän katkeransuloisuudesta. Tämä myös linkittyy elokuvan pohjalla makaavaan teemaan siitä, että suru on vain osa elämää siinä missä ilo ja onnikin. Niiden kanssa voi elää ja niitä ilman voi elää. On myös hienoa huomata, että kerrankin elokuvantekijät eivät odota katsojan antavankaan vastausta elokuvalle, jonka he toivovat. Katsojan ei tarvitse itkeä surullisen kohtauksen aikana, vaan hän saa nauraa, jos haluaa.

Tätä edesauttaa myös se, että surullisen kohtauksen päällä soitetaan surullista musiikkia. Jos katsoja haluttaisiin reagoivan surulliseen kohtaukseen surulla, soitettaisiin kohtauksen päällä iloista musiikkia. Tämä loisi tarvittavan kontrastin katsojan manipuloimiseen. Tehokeino, jota esimerkiksi Pixar-animaatiot käyttävät. Mutta kuten todettu, Lonergan tekee jotain syvällisempää. Hän antaa katsojan tarkastella kahden ihmisen elämää ja heidän suhdettaan. Mutta tekee sen tarpeeksi ovelasti, ettei päästä katsojaa liian lähelle. Tästä puhuu myös ohjaajan cameo, jossa hän yrittää kirjaimellisesti päästä sedän ja veljenpojan väliin, siinä onnistumatta. Samalla lailla katsoja pakotetaan useaan otteeseen tarkastelemaan kohtauksia etäällä, kun kamera tyytyy yleisotokseen, suosimatta lähikuvia lähes ollenkaan.

Mitä minä sain irti elokuvasta oli kokemus ikkunan särkymisestä. Tämä on sen luokan elokuvan tekemistä, jossa ei tyydytä antamaan katsojalle kurkistusta ikkunan läpi. Se lasi murretaan ja haavat jäävät sinun käteesi. Se on sinun veresi joka jää valumaan. Eikä se välttämättä tuonut sinua yhtään lähemmäksi maisemaa. Et välttämättä tiedä yhtään enempää maailmasta, ihmisistä tai itsestäsi elokuvan nähtyäsi. Mutta samalla kun saatat ehkä eräänä kauniina päivänä pysähtyä katsomaan lokin liitoa horisontin yli, saatat ehkä mielessäsi käydä läpi miten Patrick Chandler (Hedges) tapasi nojata ovenkarmiin tai miten Lee Chandler (Affleck) tapasi sanoa "So long!"

Elokuva ei kerro toivosta tai optimismista tai rakkaudesta tai mahdollisuuksista. Elokuva käsittelee tapahtumiaan. Samalla tavalla me teemme päätöksiä omassa elämässämme. Jokin ei tunnu hyvältä. Miten selviydymme. Mikä on elämisen arvoista. Miten lasta tulisi suojella. Tai millä vieheellä saa parhaimman kalan.

...=)