...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mark Ruffalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mark Ruffalo. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Zodiac

Toiset ohjaajat tarvitsevat tuntia toisen perään avatakseen tarinansa kunnolla ja ehtiäkseen kertoa kaiken, mitä on sydämen päällä. Sitten on David Fincher. Joka täysin selittämättömästi vain pitkittää elokuvaansa täysin turhaan. Poikki, poikki, pitäisi jonkun jo huutaa, mutta Fincher vaan antaa kameransa pyöriä.

Olen huomannut tämän saman piirteen lähes kaikissa hänen elokuvissaan. Ne hajoavat käsiin, kun Fincher ei osaa tehdä niistä ytimekkäitä tai vaihtoehtoisesti ladata elokuvaansa tarpeeksi panoksia, jotta sen pitkällä kestolla olisi joku pointti. Viimeisimmin Gone Girl mielestäni hajoi juuri tällaiseen haahuiluun, kun homman nimi oli tullut katsojalle selväksi jo aika päiviä sitten, mutta jostain syystä elokuva yhä vain pyöri katsojan edessä. Myös The Girl With The Dragon Tattoo oli samanlainen. Benjamin Button perustui alunperin novelliin, josta Fincher sai leivottua liki kolmen tunnin elokuvan.

Erityisen ongelmallista on elokuvan laahaaminen tällaisten trillerien tapauksessa, kuin Zodiac. Tässäkin elokuvan alkupuolisko on vielä ihan ytimekästä jännityselokuvaa, jossa ollaan sarjamurhaajan perässä. Mutta sitten valuvat vuosikymmenet ja jostain syystä joku hullu (Jake Gyllenhaal) vielä vaan pähkäilee päätään puhki murhaajan nappaamiseksi. Kaikki muut ovat ympäriltä jo luovuttaneet, ja niin ovat katsojatkin.


Zodiaciahan ei ole vielä tänä päivänäkään selvitetty. Ja vaikka kysymys miehen identiteetista on mielenkiintoinen, ei siitä synny kovinkaan vetävää elokuvaa, jossa tunti toisensa perään vaan pähkäillään josko päähenkilö saisi murhaajan kiinni. Elokuva olisi voinut loppua jo ensimmäisten murhien jälkeen toteamukseen; murhaajaa ei koskaan selvitetty. Mutta ei. Tämä viesti piti iskostaa katsojalle hitaiden, tuskallisten minuuttien aikana, kun elokuva ei vain ottanut loppuakseen.

Ei siinä, ei tämä ole suinkaan tylsin elokuva mitä olen nähnyt. Mutta elokuva-arvostelijana ei vain jää kauheasti käteen tällaisesta laimeasta elokuvasta, joka alkaa ikään kuin murhajännärinä, sitten vaihtuu jonkinlaiseksi avioliittodraamaksi, jossa selvitellään pakkomielteisen miehen käyttäytymisen vaikutuksia hänen lähipiiriinsä. Kumpaa näistä minun tulisi arvioida?

Eikä se ole elokuvallisena kokemuksena mitenkään ihmeellinen. Lähinnä ärsyttävä, kun katsoja joutuu etsiskelemään punaista lankaa ja vastausta kysymykseen, että mitä ihmettä tälla elokuvalla halutaan sanottavan?


Fincherillakin on hyvää makua ohjaajana, ja taito saada kohtaukset toimimaan, silloin kun hänellä on oikeaa materiaalia hyppysissään. Hän on älykäs mies, joka pystyisi ottamaan geneerisemmänkin käsikirjoituksen ja tekemään siitä syvällisen tutkielman ties mistä. Siksi suosittelisinkin, että hän ohjautuisi nyt pois näiden trillerien parista kohti jotain järkevämpää draamaa tai vastaavaa aihemateriaalia, jonka parissa hän oikeasti voisikin rypeä ja venyttää tutkielmaansa hahmoista ja heidän elämistään niin pitkäksi kuin ikinä haluaa. Tai sitten hänen täytyy opetella valitsemaan näille jännitysleffoilleen yksi suunta ja pidättäytyä siinä. Tässä hapuiltiin liian kauan. Tarina tarvitsee koheesiota.




Arvostelu: You Can Count on Me

"Write what you know" on lause, jonka mukaan Kenneth Lonerganin täytyy elää. Hän murskasi tiensä Hollywoodin arvostetuimpien taitelijoiden tähtitaivaalle esikoisohjauksellaan You Can Count on Me, vuodelta 2000, jonka hän myös käsikirjoitti. Lonerganin elokuvat tuntuvat aina kovin henkilökohtaisilta, kuin ne olisivat revitty pois Lonerganin käsivarsilta. Myös samassa tematiikassa liikutaan - usein elokuvan päähenkilöiden vanhemmat kuolevat ja elokuva keskittyy kuvaamaan jäljelle jääneiden perheenjäsenten vuorovaikutussuhteita. Tämän elokuvan kohdalla kyse on Sammy ja Terry Prescottista (Laura Linney & Mark Ruffalo), joiden vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja molemmat päätyvät elämässä hyvin erilaisille poluille.

Toinen asia, joka minua kiinnostaa suuresti Lonerganista on, miten hänellä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi suhde oviaukkojen karmeihin. Jumalaisen Manchester by the Sean villillä Patrick (Lucas Hedges) -hahmolla oli mielenkiintoinen tapa jäädä roikkumaan ovenkarmeihin ja You Can Count on Me -leffassa äkkäsin huomioni kiinnittyvän yhdessä kohtauksessa tapaan, miten Terry Prescott (Ruffalo) levitti itsensä kamalan itsevarmasti oviaukkoon ensinnäkin sisarensa talossa, jossa hän oli vieraana ja toiseksi puhuessaan puhelimessa ja saadessaan kuulla huonoja uutisia. Tämä elekieli vain jäi mieleeni, koska se oli niin silmiinpistävä valinta roolisuorituksessa. En ajattelisi, että henkilö, joka kuulee huonoja uutisia ryhjöttäisi niin hallitsevasti keskellä oviaukkoa.

Yksityiskohtaisuus. En pysty selittämään tätä millään muulla tavalla ilman, että vaikutan täysin järkeni menettäneeltä, mutta Lonerganin veistämät maailmat ovat niin tajuttoman kerrostuneita ja monitahoisia, että jokaisesta kohtauksesta löytyy lukematon määrä mutkikkaita yksityiskohtia. Minulle se luo aitoutta. Joku toinen ei varmasti edes tietoisesti kiinnitä huomiota niin epämääräisen mielivaltaisiin seikkoihin, mutta saattaa huomata jotain muuta mielenkiintoista tarkkailemastaan maailmasta. Jokainen asia Lonerganin siveltimestä toistaa samaa jälkeä; hallitsematonta tavallisuutta. Siksi myös sanon, että hänen täytyy todella tuntea hahmot, maailmat ja tapahtumat ominaan, sillä niitä hallitsee niin vahvasti lyövä ja läpitunkeva aito tavanomaisuus. Mikään elokuvassa ei tunnu keksityltä, fantasialta tai mielikuvitukselta.

Tätä tunnelmaa edesauttaa henkevät roolityöt Laura Linneyltä ja Mark Ruffalolta. Aivan kuten Manchesterin kohdalla, myös tässä tuntuu jokseenkin yhden tekevältä eritellä, mitä Linney tekee tai mitä Ruffalo tekee tai mitä Casey Affleck teki ja mitä Lucas Hedges teki. He näyttelevät yhdessä ja he näyttelevät yhdessä maailmassa, jonka osa he ovat. Parempi sana käyttää olisi olla-verbi. Yhdessä he ovat sisarukset, joiden yhteisen historian pystyy melkein tuntemaan sormen hyppysissään. Elokuvan loputtua myös katsojalla on olo, että hän on päässyt osaksi hahmojen elämää ja nyt meidän välillä on historiaa. Tämä siis vähättelemättä tuntuu siltä, kuin tässä ylitettäisiin pelkkä aidon roolisuorituksen raja ja liikuttaisiin jollekin alueelle, jossa näyttelijän ja hahmon raja tuntuu veteen piirretyltä viivalta.

Yleensä joudun kärsimään antipatioistani elokuvien kanssa, jotka yrittävät vääntää katsojan arpeutuneita haavoja tematiikalla lapsen viattomuudesta, mutta jos jollekin elokuvantekijälle voin anteeksiantaa yhtä hyväksikäyttävän aihealueen, niin Kenneth Lonerganille. Hän ei koskaan mene siitä mistä aita on matalin, eli tuhoa pienen lapsen viattomuutta, niin että kalastaisi katsojalta jotain kertakäyttöistä tunnereaktiota, vaan hän mielenkiintoisesti käyttääkin lasta heijastaakseen sitä vanhempien tekemissä valinnoissa.

Syvällisen elokuvasta tekee myös arkinen filosofia, joka kudotaan käsikirjoituksen kankaaseen niin olennaisesti kiinni, ettei sitä edes välttämättä huomaa. Tulkinta nimittäin kun liikkuu elämän tarkoituksen ja merkityksen, arvojen, menetyksen ja onnellisuuden tavoittelun aihepiireihin, niin tätä kuvausta ei rynnätä alleviivaamaan. Siitä ei tehdä isompaa numeroa. Hahmot tekevät yksinkertaiselta tuntuvia päätöksiä, joilla on suurempi merkitys, mitä siinä hetkessä kukaan tajuaakaan - aivan kuten elämässäkin. Elokuvassa kysytään kysymyksiä - todella kauniita sellaisia, kuten arvostatko omaa elämääsi, mutta vastauksia pantataan. Niiden annetaan kaikua hahmojen tunnetiloissa ja toiveissa sekä muistoissa. Vastausten annetaan ohjata hahmoja. Lopulta se, miten elämme elämämme on melko luontaista, vastoinvaraista, alitajuntaista. Ja Kenneth Lonergan on elokuvantekijöistä ainoa, joka pystyy takertumaan tähän ihmisyyden syvimpään ja oleellisempaan piirteeseen.

Hienoimmat elokuvat minulle ovat sellaisia, joiden kohtaukset jäävät pyörimään mieleeni. Pystyn astumaan takaisin siihen hetkeen, jolloin Sammy Prescott (Linney) katsoi rakkautta täynnä silmissään miestä, jonka kosinnan oli vain päiviä sitten hylännyt. Minulla olisi ensinnäkin miljoona kysymystä Kenneth Lonerganille. Haluaisin kysellä hahmojen valinnat rikki ja puhki, kunnes ymmärtäisi heidät kokonaan, mutta lopputuloksena varmaan ymmärtäisin heitä paljon vähemmän. Aivan kuten vähän ymmärrän niitä, jotka ovat minua elämässä lähinnä. Mutta kaunista on se, miten paljon välitän näistä hahmoista ja miten vahvasti olen heidän rinnallaan tuntenut osan heidän elämästään. Minut on sysätty jonkun toisen silmien taakse ja annettu eläytyä. Itse uskon, että vain hienoimmat draamat pystyvät tähän elokuvataiteessa. Joskus harvoin musiikki tekee saman vaikutuksen, että siirryn ajassa ja paikassa jonnekin ikuisuuden toiselle puolelle. Lonergan siis saavuttaa saman mitä hienoimmat taitelijat pystyvät vain harvoin. Kun ajattelen hänen elokuviaan, niin minulle tuleekin mieleen lempikappaleeni.








 ...=)



Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.



...=)

Thanks for Sharing (Thanks for Sharing)

Tälläiset monta juonilankaa omaavat ensemble-draamat jakavat selvästi mielipiteitä. Itse tykkään, kun on paljon seurattavaa ja juonenkulkuun pääsee pureutumaan ihan eri lailla, kuin jos seuraisi vain yhden henkilön elämää. Pidin paljon tämän elokuvan asetelmasta - kuinka jokaisella henkilöllä on häntä ajavat motiivit toimimaan kuten toimii. Tässä päällimmäisin syy on addiktio. Päähenkilöt kukin kamppailevat lähinnä seksiaddiktion kanssa, mutta heitä ajaa lopulta myös syvemmät tunteet ja voimat. Itse pohdin yleensä hyvää elämää ja nauttimista kun puhutaan jo äärimmilleen viedystä tarpeen tyydyttämisestä. Jos lohtua ei saisi hakea alkoholista, sokerista, seksistä, tupakasta yms. hedonistisista hetkellisistä turrukkeista, niin mitä elämältään pitäisi sitten etsiä?

En tiedä lähtisinkö itse tekemään näin rankasta aiheesta kuitenkaan ihan näin leppoisaa draamakomediaa. Ei tässäkään vitsit oikein naurata ja muutenkin jää kysymysmerkiksi, että mikä oli elokuvan lopullinen sanoma. Elokuva lupaa sinänsä paljon, sillä addiktiot ovat kuvattu tässä ihan oikeina ongelmina - ei vitsin aiheina.

Mark Ruffalo on ihana suosikkini ja aina vain mitä enemmän häntä rooleissaan näkee, häneen tykästyy tykästymistään. Gwyneth Paltrow on melkein liian kaunis arkiseen rooliinsa. Josh Gad on Josh Gad. Tim Robbins on tietysti hieno. Joely Richardson on käsittämättömän upea ja suurin yllätys on Alecia Moore eli P!nk, joka on todella koskettava, maanläheinen ja sielukas roolissaan. Kumpa häneltä nähtäisiin vielä enemmän tulevaisuudessa näyttelijäntyötä. Patrick Fugit tekee myös todella hienon roolisuorituksen syrjään jääneenä addiktin poikana.




...=)

Spotlight (Spotlight)

On kylmä ilta Helsingissä. Lumi on lakannut satamasta. Astun ulos elokuvateatterista meluisalle kadulle, jossa ohitseni viilettää raitiovaunu sekä muutama bussi. Kävelen metroasemalle. Vastaani tulee mies jakaen esitteitä Jeesuksen sanomasta. Töykeästi, jätän miehen huomiotta. Seuraavana aamuna eroan kirkosta.

Spotlight on The Boston Globe -nimisen sanomalehden tutkiva reportteritiimi, johon kuuluu päätoimittaja Walter "Robby" Robinson (Michael Keaton) sekä kolme muuta jäsentä; Michael Rezendes (Mark Ruffalo), Sacha Pfeiffer (Rachel McAdams) ja Matt Carroll (Brian d'Arcy James). Lehden uuden päällikön Marty Byronin (Liev Schreiber) johdolla Spotlight-tiimi alkaa tutkimaan katolisen kirkon pappien lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytöksiä. Käy ilmi, että skandaalin juuret ovat syvällä Bostonin yhteisössä ja sen vaikutukset ovat maailmanlaajuiset.

Muistaakseni se oli laulaja Sia, joka lausui sanat: "Minua ei kiinnosta jos laulan epävireessä, löydän itseni melodioistani. Laulan rakkaudelle, laulan itselleni. Huudan kuin vankeudesta vapautettu lintu." Journalismi on sinänsä vaikea aihe elokuvalle. Samalla kun sinun pitäisi keskittyä totuuteen, täytyy sinun rakentaa juonen arkki ja antaa jonkun hahmon näkökulman esitellä tarina. Kyseessä ei ole dokumentti. Myös journalistiset arvot ovat jokseenkin ristiriidassa, sillä toimittajien tulisi olla objektiivisia ja keskittyä aiheen kertomiseen, ei kenenkään tuomitsemiseen. Tästä ei kuitenkaan synny kovin mielenkiintoista draamaa.

"Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava."

Eräässä kohtauksessa noin puolivälin paikkeilla Michael Keaton kävelee toimiston käytävällä kameran ohitse. Useimmat näyttelijät tässä otossa olisivat valinneet ilmeettömät kasvot, koska he yrittävät esittää, että kamera ei ole siinä. Mutta Keaton mutristaa vähän suutaan samalla kun kävelee kameran ohitse. Koin tämän erittäin mielenkiintoisena ratkaisuna näyttelijäsuorituksessaan ja tämä yksinomainen ele lukitsi nerokkaan roolityön mestarilliseksi. Pelkäsin ennen elokuvanalkua, että miten nämä toimittajat tullaan esittämään. Tulevatko ne olemaan yksipuolisia työmyyriä, joilla ei ole omia tunteita ollenkaan ja jotka keskittyvät vain kirjoittamaan uutisia. Onneksi, voin huokaista helpotuksesta. Hahmot ovat moniulotteisia, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea inhimillisiä kyseenalaistaessaan itsekin, miten kertoa tämä tarina.

Mark Ruffalo on yksi parhaita näyttelijöitä. Erityisesti hän pääsee valloilleen kun hän pääsee lataamaan tunnetta - eritoten vihaa, puheeseensa - vihaa ja turhautumista. Rachel McAdams on todistanut urallaan olevansa erittäin vaikuttava näyttelijä, joka roolista riippumatta osaa työstää hahmoaan kuin ammattilainen. Silti hänen uransa on osannut odottaa hänen taitoihinsa vastaavaa roolisuoritusta. Tässä pääsemme jo lähelle näkemään, mihin kaikkeen hän pystyykään näinkin haastavassa roolissa. Hänellä on kohtaus elokuvassa, jossa hän soittaa puhelun erään papin hyväksikäyttämälle uhrille. Uhri kysyy häneltä puhelun alkajaiseksi, että mitä hänelle kuuluu. McAdams vastaa: "hyvää kiitos". Hän olisi voinut sanoa tuon nimenomaisen repliikin miljoonalla eri tavalla ja hän valitsi hätäisen äänensävyn, kuin että kysymys olisi jopa turha. Hänen omasta hyvinvoinnistaan ei ole kyse.

Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava. Jopa aivan pienimmissä rooleissa oleva saa tilaisuuden näytellä sydämensä kyllyydestä. Jimmy LeBlancilla on muutaman minuutin mittainen kohtaus eräänä hyväksikäytettynä uhrina nimeltä Patrick ja hän on aivan loistava. Kuvittelisin myös, että toimistomaailman muuttaminen mielenkiintoiseksi, kauniiksi, elokuvalliseksi ympäristöksi, jossa katsoja haluaa viettää seuraavat kaksi tuntia olisi vähätellen sanoen haastavaa, mutta kuvaaja Masanobu Takayanagi herättää sen eloon. Erityisen väkevästi hän kuvaa Bostonin kaupunkikuvaa, joka resonoi katsojassa syvällä, sillä samaanaikaan valheiden verkko alkaa särkyä ja kaupungin fundamentalistiset ongelmat näyttäytyä. Tätä täydentää vielä Howard Shoren tunnelmallinen musiikki.

Kun on tarina, joka on oikeasti tärkeä, on se haasteellista esittää oikein. Jos listanomaisesti vain alkaa selittämään, mitä tapahtui ja mistä on kyse, lopputulos on tylsä. En myöskään lähtisi tekemään elokuvasta liian korutonta, vaikka houkuttelevaa olisikin antaa huomion olla tarinassa. Takayanagin, Shoren, näyttelijöiden elokuvalliset ansiot luovat täydellisen kehyksen, jossa kertoa tämä tarina. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan käsikirjoituksesta, ohjaajan näkemyksestä teemoista ja aihealueiden tärkeästä esittämisestä oikein. Ainoa miinus, minkä voin kritiikin omaisesti esittää on, että muutama turha nimi heitettiin ilmaan elokuvan aikana. Ihan vain muutama ylimääräinen hahmo jos olisi poistettu kerronnasta, niin tarina olisi ollut paljon kompaktimpi ja helpommin sisäistettävä. Nyt kun meidän katsojien on jostain syystä tiedettävä täysin satunnaisen toimituksen työntekijän, Stephenin, nimi, muutama oikeasti tärkeä hahmo kärsii inflaation, kun emme osaa ennakoida mikä nimi täytyy muistaa ja mikä ei.

Mutta muuten minun tekisi mieli katsoa elokuva uudelleen ja sanoa sekä eritellä jokainen kohtaus erikseen tähän arvosteluun ja sanella, mikä tekee siitä nimenomaisesta kohtauksesta niin hienon. Voin paljastaa, että Spotlight... vuoden paras elokuva.

Jokaisen on helppo saarnata, että totuus on tärkeää ja totuuden pitää tulla ilmi. Sitten onkin tyystin eri asia, kuka on oikeasti valmis astumaan esiin ja kysymään ne tärkeät kysymykset. Kuka on valmis kantamaan sen vastuun, joka liittyy totuuden kertomiseen. Tätä emme useasti tule ajatelleeksi. Usein valehtelemme tietämättämme. Painamme asiat villaisella. Oman pienen yhteisön arvostettu pappi tulee sinulle henkilökohtaisesti puhumaan ja pyytää jättämään asian huomiotta. Sinä ajattelet: "niin, ei se nyt niin tärkeää edes ollut". Mutta oikea kysymys kuuluukin, kuka päättää mikä on tärkeää? Siksi koin aivan nerokkaana ratkaisuna kaiken tutkimuksen jälkeen, valheiden paljastuttua, kääntääkin syyttävä sormi itseään kohti. Käykin ilmi, että myös nimenomaiset toimittajat ovat omalla osallaan edesauttaneet valheiden muodostumista ja vääryyksien jatkumista. Tämä nostaa myös esiin kysymyksen vallasta. Jopa journalistilla, joka kertoo totuuden, on valta päättää, miten hän sen kertoo. Esittääkö hän sen etusivulla, vai manitseeko hän siitä parilla sanalla viimeisellä sivulla?

Vallan mukana kulkee aina vastuu. Siksi on erittäin kuvottavaa ajatella katolista kirkkoa tämän tarinan valossa. Kuinka ihmiset - kymmenet, sadat, tuhannet, ovat käyttäneet hyväksi valtaansa. Enkä puhu pelkästään lapsia hyväksikäyttäneistä papeista. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui naapurisi, osallistui koulusi rehtori. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui lakimiehet, tuomarit, äidit sekä isät. Nyt tule ja sano minulle, että tämä ei ole tärkeää. Eräällä lailla Spotlight on vuoden pelottavin kauhuelokuva. Olin järkyttynyt tajuessani, kuinka tälläisen institutionaalisoituneen ryhmittymän (jota myös katoliseksi kirkoksi kutsutaan) juuret ovat niin syvällä ihmisissä ja samalla niin mädäntyneet.

Eritoten haluan kiittää elokuvaa sen tavoitteissa esittää journalismi ja sitä tekevät ihmiset sen ansaitsemassa valossa. Elokuva tuo mielenkiintoisesti esiin sen jatkuvan luonteen. Kuinka maailma ei suinkaan pysähdy totuuden tultua julki. Sitten herää ne kysymykset. Silloin sitä pidetäänkin taas tärkeänä ja kuinka paljon se onkaan vaatinut häneltä, joka totuuden ääneen sanoo, niin on silti palattava viikonlopun jälkeen maanantaina töihin ja jälleen osattava kysyä oikeat kysymykset ja uskallettava puhua totuus ääneen - pidettiin sitä taas tärkeänä tai ei. Elokuva jätti minut inspiroituneeksi.

#elokuvahaaste2016 (elokuva, joka on voittanut Oscarin)




...=)




Uusia alkuja (Begin Again)

Gretta (Keira Knightley) on saapunut New Yorkiin muusikkopoikaystävänsä, Daven (Adam Levine) kanssa. Dave on saanut levytyssopimuksen äänitettyään lauluja hittielokuvaan ja on nyt siis nousemassa tähteyteen. Äkkiä, Gretta huomaa painuneensa täysin Daven varjoon ja pian ero koittaakin. Gretta, nimittäin myös on laulaja-lauluntekijä ja hänet huomaa juuri perustamastaan levytysyhtiöstä potkut saanut Dan (Mark Ruffalo). Yhdessä he nollabudjetilla levyttävät demoja ympräi kaupunkia ja samalla muuttavat toistensa elämiä.

Jumaloin Keira Knightleya. Olen ehkä puhunut tästä ennenkin, mutta hänellä on hieno taito näytellä dialogin ulkopuolelta. Kun hän on saanut repliikkinsä sanottua, hänen näyttelemisensä ei suinkaan lopu. Hän kuuntelee ja reagoi vastanäyttelijäänsä. Erityisen hienoa on, kun hänen hahmonsa ei sano sanaakaan. Antaa vain merkityksellisen katseen ja jokainen elokuvayleisössä tietää, mitä hän tarkoittaa.

Mark Ruffalo on tietysti upea. Tapa, jolla hän luo hahmolleen kehitystarinan, jälleen, on ihailtavaa. Monet näyttelijät tyytyvät esittämään roolejaan yksiulotteisesti, Ruffalo tekee hahmoistaan matkan, antaa heille merkityksen, toisin sanoen näyttelee täydellisesti elokuvassa. Catherine Keener muuttuu vuosien mittaan aina vain kauniimmaksi. Hailee Steinfeld todistaa jälleen kuinka lahjakas on. Mukava lisä näyttelijäkaartiin on myös James Corden.

Itse en henkilökohtaisesti voi sietää Adam Levineä. Minusta hänen esiintymisensä on kamalan tönkköä. Onneksi hänen roolinsa on pieni ja hänen kokemattomuutensa näyttelijänä paistaa vain muutamissa kohtauksissa läpi.

Mikä on elokuva-arvostelijan, jonka meediumi on teksti, tapa nostaa hattuansa, nousta seisomaan, huutaa "Bravo!", taputtaa viisi minuuttia putkeen, heittäytä maahan elokuvantekijöiden eteen? Jos voisin tehdä nämä kaikki - tekisin. Mietin pitkään, mihin kohtiin elokuvasta tarttuisin arvostelussani. Mietin tätä pitkään, koska tämä elokuva alkaa olla sillä tasolla, jolla minun taitoni arvostella elokuvia loppuvat. Totta puhuen, minulla ei ole hajuakaan, miten ylistää tätä elokuvaa tarpeeksi - puhumattakaan siitä, että pystyisi analysoimaan, mikä tekee elokuvasta niin hyvän. Jotain kertoo myös se, että kirjoitan tätä arvostelua nyt kolmatta kertaa, sillä kahdella ensimmäisellä kerralla en löytänyt tapaa kirjoittaa elokuvasta sen ansaitsemalla nuotilla.

Voisin kehua elokuvan miljöötä, ohjausta, kuvausta, puvustusta, valaistusta, tyyliä, rakennetta, teemoja, mutta suoraan sanottuna ei mikään näistä oikeastaan kerro yhtään mitään siitä, kuinka hyvä elokuva oli. Voisin puhua omasta elokuvakokemuksestani ja vakuuttaa, että kaikki muut tulevat rakastamaan elokuvaa yhtä paljon kuin minä, mutta sekään ei olisi totta. Tiedän, että elokuvien katsominen ja niistä pitäminen on täysin subjektiivista. Kaikki muut eivät varmasti tule näkemään kaikkia elokuvan sävyjä, kuten minä näen ne. Voisin julistaa elokuvaa vuoden parhaimmaksi ja antaa sille liudan perusteluja. Voisin kehua ohjaaja John Carneyta ja verrata tätä työtä hänen aikaisempaan työhön ja vetää yhtenäisen kaaren ohjaajan töiden välille ja siten julistaa miestä neroksi. Mutta entä jos joku ei pidä ohjaajan tyylistä?

Voin siis sanoa vain, että yksinkertainen on kaunista.

Uusia alkuja on raikas elokuva. Ja tarkoitan tätä suurimpana kehuna, jota voin elokuvalle antaa. Tuntuu kuin se jopa uudistaisi elokuvan perinnettä. Jokainen kohtaus on niin sielukas ja hengittävä. Jokainen hahmo on niin aito ja yksilöllinen sekä samaistuttava. Elokuvan musiikki on jostain toisesta maailmasta. Käsikirjoitus on lumoava kokonaisuus, joka juhlistaa elämän, rakkauden ja musiikin rikkautta. Nämä osa-alueet ovat toteutettu täydellisyyteen ja siinä kaikki. Palaset sopivat keskenään ja lopputuloksena on saumaton liitos.

Virkistävää on myös se, että kerrankin elokuvan keskiössä olevat mies ja nainen eivät kehitä välilleen mitään rakkaustarinaa, vaan ovat yksinkertaisesti toisiaan kunnioittavia ystäviä.

Kuinka yksinkertaista! Tarvitaanko täydelliseltä elokuvalta enempää?











...=)

Foxcatcher (Foxcatcher)

Bennett Miller on yksi tämän hetken arvostetuimpia ohjaajia. Hänen ohjaamat elokuvat Capote ja Moneyball olivat molemmat kriitikoiden jumaloimia, kuten on hänen viimeisin ohjauksensakin, Foxcatcher. Foxcatcher kertoo John Du Pontista (Steve Carell) salaperäisestä miljonääristä, joka alkaa rahoittamaa aluksi Mark Schultzin (Channing Tatum) painiuraa ja lopulta perustaa kartanon mailleen jopa Yhdysvaltain olympia-painijoukkueen, jota johtamaan palkkaa Markin veljen Daven (Mark Ruffalo). Heti elokuvan alusta tehdään ilmiselväksi, että Du Pontilla ei ole kaikki muumit laaksossa ja katsojaa pidetään hieman penkkinsä reunalla läpi elokuvan odottaen, koska pilvilinna murtuu ja miehen todelliset motiivit paljastuvat.

Foxcatcher on hyvin harmaa elokuva. Se on ehkä harmain värillinen elokuva, jota on tehty. Ei siinä vielä mitään, mutta mikä on mielenkiintoista on, että miten ihmeessä elokuvan käsikirjoitus sai Oscar-ehdokkuuden. Ketään hahmoista koko elokuvassa ei sano kahtaa sanaa enempää. Siteeraten yhtä Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsentä (jota The Hollywood Reporter haaastatteli jutussaan: "Oscar Voter Reveals Brutally Honest Ballot", 18.02.2015): "Foxcatcherissa henkilöt sanoivat ehkä seitsemän sanaa ja loppu elokuvaa oli vain ihmisiä tuijottamassa toisiaan".

Millerin edellinen elokuva Moneyball on lähes täydellinen elokuva. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja näyttelijäsuoritukset Brad Pittin ja Jonah Hillin tasolta ovat loistavia. Foxcatcherissa hahmot ovat täysin jälkeenjääneitä, irrationaalisia ja tylsiä. Steve Carellin Oscar-ehdokkuus on täysi vitsi. Hän on monotoninen, lakoninen ja puinen. Etenkin, kun hänen koominen uransa on ollut yhtä loistotyötä, niin hänet päätetään palkita hänen heikosta esityksestään draaman puolella...

Elokuvalla ei myöskään ole oikein juonta. Se kertoo tositapahtumista, mutta elokuvalla ei ole mitään viestiä. Se ei halua kertoa mistään. Asiat vain tapahtuvat, brutaalitkin sellaiset ja ne eivät johda mihinkään. Elokuva ei kerro sen enempää painista kuin hulluista ihmisistäkään, koska loppujen lopuksi elokuvan pahis pidetään aika kurissa. Toisin sanoen täysin turha ja mitäänsanomaton esitys ja todella suuri pettymys, ottaen huomioon sen, mihin Miller olisi kykenevä.



...=)

Avengers: Age of Ultron (Avengers: Age of Ultron)

>Avengers-elokuvat
Avengers elokuvan odotettu jatko-osa Avengers: Age of Ultron valmistui vuonna 2015. Siihen palaa jo ennestään tutut kostajat: Iron man (Robert Downey Jr.), Kapteeni Amerikka / Steve Rogers (Chris Evans), Hawkeye (Jeremy Renner), Hulk (Mark Ruffalo), Musta Leski (Scarlett Johansson) ja Thor (Chris Hemsworth). Lisäksi he saavat kaksi uutta jäsentä kaksosista Wandasta ja Pietrosta eli Scarlett Witchista ja Quicksilverista. He kaikki kohtaavat mahtavan pahiksen Ultronin, joka on omalla tavallaan tekoäly.

Avengers 2 (kuten minä tykkään sitä kutsua, koska sehän se on) on niin ikään siis Marvelin "Phase Two":n elokuva. Muita "Phase Two":n elokuvia on Iron Man 3, Thor: The Dark World, Captain America: The Winter Soldier ja Guardians of the Galaxy. Lisäksi tuleva Ant-man elokuva kuuluu vielä "Phase Two":hon. "Phase 3" pitää sisällään elokuvat Captain America: Civil War, Doctor Strange (jota näytttelee Benedict Cumberbatch), Guardians of the Galaxy 2, Untitled Spider-man film, Thor: Ragnarok, Avengers: Infinity War (osat 1 ja 2), Black Panther (jota näyttelee Chadwick Boseman), Captain Marvel (joka on siis nainen, alunperin elokuvan nimi oli Ms. Marvel) ja Inhumans. Kaiken kaikkiaan Marvelilla on kuulemma suunnitelmat elokuvista vuoteen 2028! -Kyllä nyt rahastetaan toimivalla konseptilla!-

Sekavaahan kaikki tämä on. Ikävöin päiviä kun jatko-osat olivat nimeltään vain Jaws 2 tai vastaavaa. Mutta silti en paljosta voi syyttää näitä elokuvantekijöitä, sillä itse olen niin hyvin nauttinut ajastani näiden superviihdyttävien leffojen parissa. Ja Avengers: Age of Ultron jatkaa samalla, pettämättömällä linjalla.

Ensin pari huomiota: jotkin juonelliset ratkaisut tuntuivat vähän hätiköidyiltä. Mielestäni tämä Mustan lesken ja Hulkin häthätäinen romanssi oli vähän tuulesta temmattu ja näen sen lähinnä turhana keinona saada elokuvan lopulle lisää painoa. Elokuvasta myös hieman jäi sellainen vaikutelma, että kyseessä kuitenkin on vain väliosa tässä elokuvasarjassa. Mitään kantavaa elokuvasta ei siis käteen jäänyt tulevia osia ajatellen, paitsi muutama uusi kostaja...

Kaikesta huolimatta, pidin mahdottomasti tästäkin Avengersista. Joss Whedonilla on poikkeuksellinen kyky sävyttää tälläinen ajoittan jopa liiankin eeppinen toimintafantasia, todella purevalla huumorilla. Avengersin ykkösosa tuttu tunnelma jatkuu siis (onneksi!) tässäkin. Ei näitä kahta elokuvaa voi edes verrata. Ne ovat molemmat niin hyviä ja aidosti samanlaisia ja se on hyvä, sillä konsepti on viihdyttävä. Rakastan yli kaiken sitä, että kerrankin toimintaelokuvan pääosassa on monta sankaria. Kaikilla omat historiansa ja hieman myös omat motivaatiot ja tavoitteet ja sitten eri persoonat kohtaavat. Ja myös naisia on jokseenkin edustettuna. Tosin huudan vieläkin sen Mustan lesken oman elokuvan perään.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että Mustalle leskelle annettiin taas lisää valotusta hänen menneisyyteen ja hahmoon, kuten Hawkeyenkin. Samanaikaisesti minun tekee mieli katsoa tämä leffa uudelleen ja jo nähdä seuraava osa leffasarjasta! Pidin paljon näistä uusista kostajista myös. Niillä oli mahtavat voimat ja Elizabeth Olsen on upea näyttelijä. En ole ennen nähnyt häntä missään, mutta olin kuullut hänen huomattavan upeista näyttelijänlahjoista ja nyt uskon kuulemani. Hänhän on valovoimainen! Toki pidän ironisena sitä, että Kick-Ass (Aaron Taylor-Johnson) on palkattu oikeaksi supersankariksi... Mutta hyvin hän veti!

No mitää tässä enää sanottavaa? Taattua laata, maittavaa viihdetä, loistava, toiminnantäyteinen elokuva, jota katsoessa saa ääneen nauraa ja ei varmana tylsisty. Jos pidit ykkösosasta, niin pidät varmasti tästäkin. Ja mitä tulee siihen, että vain tälläiset supersankarielokuvat vievät markkinatilaa niin sanoituilta "oikeilta elokuvilta", niin jos nämä supersankarielokuvat ovat näin hyviä ja ihmiset tykkäävät näistä niin en näe siinä ongelmaa. Toki koen, että elokuvatarjonta ei voi pelkästään olla tätä, mutta tätä ollaan tilattu ja tätä saadaan. Jaloillaan voi äänestää ja minun jalkani tulevat jatkossakin viemään minut Marvelin elokuvien pariin.









...=)


The Avengers (The Avengers)


>Avengers-elokuvasarja
Avengers on yksi niistä elokuvista, jonka olen nähnyt tuhansia kertoja ja voisin pistää vaikka heti uudelleen päälle. Se on puhdasta viihdettä alusta loppuun. Jotain kertoo sen laadusta sekin pieni fakta, että se on tällä hetkellä maailman kolmanneksi eniten tuottanut elokuva.

The Avengers kertoo S.H.I.E.L.D-järjestöstä, joka on Yhdysvaltain salainen agenttijärjestö, jota johtaa Nick Fury (Samuel L. Jackson). S.H.I.E.L.D-järjestö on valmistellut Kostajat (/Avengers) -hankkeen, puolustautuakseen maapallon ulkopuolisia uhkia vastaan. Kun vieraan galaksin johtaja, asgardialainen jumala Thor (Chris Hemsworth) ja hänen paha veljensä Loki (Tom Hiddleston) päätyvät maanpinnalle, Kostajat hanke käynnistetään. Kostajiin kuuluvat Iron Man / Tony Stark (Robert Downey Jr.), Captain America / Steve Rogers (Chris Evans), Hulk / Bruce Banner (Mark Ruffalo), agentti Hawkeye (Jeremy Renner) ja agentti Musta leski / Natasha Romanoff (Scarlett Johansson).

Avenger kuuluu Marvel's Cinematic Universe-nimiseen elokuvasarjaan, jonka muut osiot on Captain America: The First Avenger, Captain America: The Winter Soldier, Iron Man, Iron Man 2, Iron Man 3, Thor ja Thor 2. Arvostelen nämä muut elokuvat myöhemmin (paitsi Thor 2:sen, jota en ole vielä nähnyt...).

Tämähän on ihan puhdasta supersankariviihdettä. Sen syvällisempää tulkintaa ei elokuvasta edes kannata kaivaa. Erikoistehosteet ovat hienoja ja juonikin ihan hauskasti keksitty. Mikä tekee elokuvasta kuitenkin niin vetoavan, ainakin minulle, no sen lisäksi, että siinä henkilöillä on mahtavia voimia, on, että niitä on monta. En niin välitä jostain Hämähäkkimiehestä tai Supermiehestä, mutta Avengers on mahtava, koska siinä hahmoja on monta. Avengersissa mahdollistuukin todella hauska pilanteko hahmojen kohtaamisista ja vuorovaiktuksesta. Ja se onkin leffan parhaita puolia, nähdä kun Hulk vetää esimerkiksi Tom Hiddlestonin Lokia turpaan kesken tämän eeppisen puheen tai kun Loki ja Thor selvittävät veljellisiä kiistojaan tuhoten puoli metsää ympäriltään, rymistäessään menemään.

Robert Downey Jr. sopii mielestäni hyvin rooliinsa. Hänellä on hyvä, omintakeinen huumori, josta Iron Man on tullutkin jo tutuksi. Chris Evans on näyttelijänä vähän tavis, mutta onhan hänen fysiikkansa ihan esiteltävän arvoista. Samat sanat Chris Hemsworthista. Mark Ruffalo voisi esittää vaikka maan matosta ja silti tehdä sen yhtä osaavasti. Vaikka en olekaan ollut kaikista Scarlett Johanssonin rooleista yhtä innoissani, hän sopii hyvin Natasha Romanoffiksi, joka pääsee vauhtiin eritoten Captain America: The Winter Soldier ja Iron Man 2 -leffoissa. Tässäkin hän saa monta todella "badass"-kohtausta, jossa todistaa, että nainen voi ihan vetää pahiksia turpaan siinä, missä miehetkin. Tom Hiddleston upea juonittelevana, pahansuopana Lokina. Myös Jeremy Renner vähäisillä kohtauksillaan vakuuttaa ihan tyydyttävästi. En ole Samuel L. Jacksonin suurin fani. Hän vaikuttaa aika suurelta diivalta ja hänellä on kuitenkin aina se sama rooli, mutta hän tekee sen rooli niin hyvin kuin sen voi tehdä, joten se siitä.

Marvel on kyllä iskenyt kultasuoneen näillä elokuvillaan, Niin hyvin nämä supersankari elokuvat vuodesta toiseen pärjäävät. Ja mikäs siinä. Tässä on kunnon viihdettä, kunnon tehoistella, stunteilla, suurella tuonto-arvolla ja menevillä näyttelijöillä. Ketäpä ei haluaisi kuvitella muutaman tunnin ajan hyppivänsä tuolla monstereiden joukossa iskien tuhansia pahiksia laudalta pois. Ehkä se sitten vapauttaa sen sisäisen lapsen jokaisen sisältä tai jotain, mutta näissä elokuvissa totetuu elokuvantekemisen pohjimmainen arvo, joka on kuitenkin viihteellisyys. Ja toimintaelokuvien ykköskriteeri toteutuu: toimintakohtaukset ja muutenkin koko elokuva on tarpeeksi valoisa. Liian usein toimintaelokuvat, etenkin toimintakohtaukset kuvataan täysin pilkkpimeässä, jotta se vaikuttaisi jotenkin hurjemmalta, mutta se vaikuttaa vain siihen, että minä ainakin ärsyynnyn, kun en näe mitään! Joten hyvä Avengers, että olet hyvin valaistu!




...=)

The Normal Heart (The Normal Heart)

Aina välillä tulee vastaan niin tärkeitä tarinoita, että ne ovat luotu julistettaviksi. 

Yhdysvaltain homoyhteisöä kohtasi 80-luvulla uudenlainen epidemia, myöhemmin HI-virukseksi paljastunut "rutto" oli tuhoisa tauti tappaen tuhansia ilman, että valtavirta halusi edes myöntää tartunnan olemassaoloa. The Normal Heart sijoittuu tähän ajan jaksoon, jolloin rohkeat naiset ja miehet kamppailivat saadakseen taudille oikeanlaista huomiota, pelastakseen itsensä ja toisensa varmalta kuolemalta. Käsittääkseni Larry Kramer kirjoitti alkuperäisen näytelmän The Normal Heart perustuen omiin kokemuksiinsa Gay Men's Health Crisis-järjestön perustamisesta. Teos ei kuitenkaan ole täysin omaelämäkerrallinen. Kramer on Oscar-ehdokkuuden ansainnut (Women in Love (1969)) käsikirjoittaja sekä ollut ehdolla myös Pulitser-palkintoon. Näytelmä, johon tämä tv-elokuva perustuu ilmestyi jo vuonna 1986.
     Koska tämä draama perustuu teatterinäytelmään, ovat kohtaukset hieman yliampuvia, ylidramaattisia ja liian teatraalisia ja elokuvan rytmi muistuttaa täysin teatteriesitystä. Tämä ehkä ottaa joistakin kohtauksista tietyn terän pois, kun olemme jo nähneet jokaisen hahmon pitävän oman huutoesityksensä, useita kertoja. Siitä huolimatta kyseessä oli ehkä elämäni nopeimmat ja vaikuttavimmat kaksi tuntia. Ehkä kyse on siitä, että tämä on tv-elokuva, jossa elokuvantekijöille mahdollistuu paljon suuremmat vapaudet saada katsojasta irti jokainen mahdollinen tunne, sen sijaan, että täytyisi keskittyä elokuvan arkin rakentamiseen tai elokuvastudion miellyttämiseen. Mutta loppujen lopuksi tämän tv-draaman vahvin puoli on sen viesti. Ketään ei voi olla niin kylmäsydämminen tai kyyninen että pystyisi kääntämään selkänsä tämän luokan julistukselle. Näiden ihmisten kohtelu tuolloin, 80-luvulla, AIDS-epidemian riehuessa on sydäntä riipaisevaa. Miten ihmiset pystyivät vain kääntämään katseensa ja olemaan auttamatta?

"näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä"

     Yhteenvetona, The Normal Heart on rytmiltään yliteatraalinen, mutta sen taiteellisesti toteutettu rakenne on koskettava ja vaikuttava, puhumattakaan sen aiheesta. Tällöin tietenkin on myös näytteljöillä elämänsä tilaisuus päästä tulkitemaan koko skaala tunnetta. Tähän jokainen The Normal Heartin näyttelijä kykeenkin. Jokaisella hahmolla on tilaisuus päästä esiin ja kukaan ei jää juuri toissijaiseksi hahmoksi. Elokuva on roolitettu täydellisesti ja näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä. Kaikki näyttelevät toistaan paremmin.
     Mark Ruffalo en elokuvan päähenkilö, Ned Weeks, etäisesti Larry Krameriin perustuva hahmo, joka on näytelmäkirjailija. Hän perustaa Gay Men's Healt Crisis-järjestön ja on sen vimmaisin puolesta puhuja. Lopulta hänen kamppailunsa käy niin rankaksi, että se käy haitaksi järjestölle. On tiedettävä milloin huutaa ja milloin puhua hiljaa, aina ei voi huutaa ja siihen Ned sortuu. Hän on epätoivoinen, koska haluaa nähdä tilanteen paranevan ja ihmiset kääntävät hänelle selkänsä. Ruffalon näytteleminen on sulavaa. Hän on ehdottomasti yksi parhaita miesnäyttelijöitä tällä hetkellä Hollywoodissa. Etenkin elokuvan alku, jossa hän tulkitsee hahmon luonnetta on äärettömän syvällistä tulkitsemista. Loppupuolella, hän joutuu todella varomaan itsensä kanssa, jotta ei sorru ylidramaattisuuteen, mutta loppujen lopuksi selviää tästä vaikeasta roolista kunnialla.
     Julia Roberts on ehkä elokuvan häikäisevin näyttelijä, sillä hänellä on harvinainen kyky tehdä syvällistä tulkintaa elokuvarooleissaa siten, että kukaan muu ei siihen pysty. Hän osaa olla yhtäaikaa vaikuttava, palava ja syvällinen ja aito. Hän ei varmaan edes pystyisi teatraalisuuteen, sillä hänen työnsä on niin monitahoisen sulavaa, että hän ei tulkitse vain yhtä mielialaa, vaan hahmoa. Hänen näyttelemä lääkäri Emma Brookner, on yksi anoita sairautta tutkivia lääkäreitä. Hän on itse sairastanut polion ja siksi pyörätuolissa. Robertsin eläväinen tulkinta hahmon olemuksesta on syvällistä näyttelemistä.
     Taylor Kitsch on nerokas. Hän on täydellisen dramaattisen näyttelijän ruumiillistuma. Hän saa roolihenkilöönsä niin laajan kattauksen tunnetta, hän tekee siitä kolmiuloitteisen ja aidon. Hän on Ned Weeksin ystävä ja Gay Men's Health Crisis-järjestön perustajajäseniä ja sen presidentti. Kitsch on ennakkoluuloton, peloton, avoin ja jatkuvasti ajan tasalla. Hän on valpas näyttelijä ja hänestä huokuu aitoa omistautumista. Ainoa asia, mikä ehkä estää hänen hahmoonsa uskomista, on että hän on kuin suora kopio Skyfallin Javier Bardemin esittämästä Raoul Silvasta.
     Jim Parsons on myös tulessa. Hän on häikäisevä näytteljä, joka ei pelkää tehdä hahmoja henkilökohtaisesti. Hän heittää itsensä likoon sataprosenttisesti ja siten lopputuloksesta tulee virheetön. Enemmän kuin virheetön, sillä Parsons ei tyydy näyttelemään vuorosanoja, vaan hioo roolihahmosta aitoa, syvällistä henkilöä, joka odottaa hänen tulkintaa herätäkseen eloon. Matt Bomer on omistautunut rooliinsa Nedin rakastajana, sillä hänen fyysinen muodonmuuton on ajatuksia herättävä, jos ei muuta. Mutta hän onnistuu vastaamaan emotionaalisesti tähän fyysiseen näyttelemiseensä koko rahalla, sillä hänen hahmonsa on koskettava, tunteisiin vetoava ja inhimillinen. Olin myös positiivisesti yllättynyt kun näin House of Cardsissa itsensä läpi lyöneen Corey Stollin hänelle sopivassa roolissa. Hän on lahjakas näyttelijä, joka on ennakkoluuloton, hyvin heittäytyvä ja läsnä.
     The Normal Heart on yksi moniulotteisimpia, vaikuttavimpia, koskettavimpia ja parhaiten näyteltyjä tv-elokuvia, joita olen nähnyt. Tämä on elokuva, joka on katsomisen arvoinen.