Arvostelu: The Greatest Showman

P.T. Barnum (Hugh Jackman) on 1800-luvulla sirkuksen keksinyt viihdyttäjä. Hänen tarinansa lähtee surkeista oloista liikkeelle ja rehkittyään töitä tehdäkseen itsestään menestyksen, Barnum riskeeraa kaiken saavuttaakseen unelmansa. Hän keksii koota yhteen joukon kummajaisia ja yhteiskunnan hyljeksimiä yksilöitä ja tehdä heistä shownsa tähtiä. Vielä sirkuksen tuomasta menestyksestä huolimatta Barnumia kuitenkin vaivaa taustansa ja pohtii jatkuvasti mihin asti hänen tulee mennä saavuttaakseen eheän olon, arvostusta häntä hylkimiltä ihmisiltä ja oikeutta hänen perheensä tahratulle maineelle. Michelle Williams esittää vaimoa, Zac Efron viihdetuottajaa ja liikekumppania, Zendaya trapetsitaitelijaa, Keala Settle parrakasta naista ja Rebecca Ferguson ruotsalaista oopperalaulajaa, joka voisi olla mahdollisuus tuoda korkeampaa arvostusta hylkiöiden rahvaanomaiselle sirkustaiteelle.

The Greatest Showman on täsmälleen, mitä se lupaakin olevansa. Puhtaasti viihdyttävää, elokuvallista ilotulitusta. Viihdyin elokuvateatterin penkissäni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin paljon, että elokuvan kesto tuntui liian lyhyeltä. Sen sanottuani elokuva kuitenkin muodosti kauniin arkin, P.T. Barnumin tarina oikein huutaa elokuvallisuutta ja vaati kameran huomiota. Hänen nousunsa New Yorkin laidalta kadulta orvosta leipävarkaasta, rikkaaksi viihdetaiteilijaksi muodostaa oikein juhlallisen tarinan, jonka lomassa käsitellään hyvin erilaisuuden hyväksymistä ja sitä, mikä on tärkeää elämässä.

Musikaalinumerot olivat yksinkertaisesti hulppeat. Usein musikaalit, vaikka ovatkin hyvin tehtyjä, omaavat aika latteita kappaleita, joiden mukana ei juuri innostu hytkymään. Mutta The Greatest Showmanin jokainen kappale antaa kokemuksen, kuin tekisi mieli nousta penkistä ylös tanssimaan. Harvoin jokainen kappale musikaalissa on yhtä osuva. Ja niitä on vielä suhteellisen runsaasti The Greatest Showmanissa - paljon ei hiljaisia hetkiä tule, mutta silti katsoja ei turru musiikkinumeroihin vaan niitä jää haluamaan lisää. This Is Me on tietysti aivan mahtava voima-anthemi, mutta parhaimman maun suuhun jättää Rewrite the Stars, joka on visuaalisestikin mahtava numero elokuvassa.

Hugh Jackman on löytänyt ehkä ainoan roolin maan päällä, jossa hänen teatraalinen karismansa oikeasti sulautuu osaksi elokuvaa, eikä anna teennäistä vaikutelmaa. Jopa hänen lauluunsa on joku ohjaaja osannut neuvoa lisää vivahdetta. Hänet uskoi sirkustirehtöörin roolissa, rooli, joka vaatii näyttelijän, jolla on ylipursuavaa karismaa jopa siihen pisteeseen asti, että ihmiset olisivat oikeasti valmiita maksamaan lipusta nähdäkseen hänen luotsaamansa shown. Lisäksi Jackmanilla on aina ollut taito huokua hyvyyttä, joten katsoja on luontaisesti hänen hahmonsa puolella, vaikka hänen päätöksensä ajavatkin hänen lähimmäiset kuilun partaalle, mutta silti me ymmärrämme, miksi hänen rinnallaan pysytään ja häntä kannustetaan ja hänen menestystä toivotaan.

Zac Efronin karismaa toivoo aina näkevänsä elokuvissa enemmän. Hänen äänensä on kaunis ja jättää vain arvailemaan kuinka hyvin se voisi vaikka myydä miljoonia levymyynneissä, jos Efron ei olisi päättänyt omistaa huomattavia lahjojaan elokuvataiteen pariin. Hänellä on harvinainen lahja olla energinen, eläväinen ja karismaattinen, olematta siirappinen, kliseinen tai korni. Hän on uskottava.

Keala Settle on vakuuttava. Hänen ääntänsä toivoisi puolestaan kuulevan enemmän, kun sekin hukutetaan ajoittain kuoron sekaan ja ison taustaorkesterin äänen alle. Hänessä on potkua, mutta eniten vaikutti kuinka hyvin hän tuntui omaksuneen elokuvan viestin erilaisten ihmisten hyväksymisestä. Hän tekee elokuvan anthemista sen mitä se on.

The Greatest Showman on elokuva, jota toivoo aina elokuvateatterissa käydessään katsovansa. Mahdottoman elokuvallinen, mahdottoman viihdyttävä, koskettava, hauska, mielenkiintoinen, hulppea - kaikkea, mitä elokuvantaialta haluaisikin saada. Elokuvan lavastus on todella hienoa, samoin kuvaus. Musikaalinumerot ovat aivan kuolemisen arvoisia ja tähtivälkettä säihkyvä näyttelijäkaarti huimassa vireessä. Lisäksi elokuva ampuu räävittömän huolettomasti täysin yli. Silkkaa fantasiaspektaakkelia.

Elokuvien arvostelijanakin, sinulla on käsissäsi hirveä taakka totuuden kantamisesta. Sitä joutuu aina painimaan, millaisen arvostelun elokuvasta kirjoittaa - mikä totuus on paras esittää; missä valossa elokuva on lukijalle paras kertoa. The Greatest Showmanin kanssa totuudesta tulee ongelmallinen siinä vaiheessa, kun periaatteessa se on täydellisen viihdyttävä, elokuvallinen spektaakkeli, josta ei haluaisi valittaa valituksen valitusta. Mutta jos haluan totuuden selventää, niin elokuva on ehkä hitusen ennalta-arvattava ja aavistuksen verran pintakorea. Musikaalinumerot ja hienot showt pitävät huomion kuoressa, eikä sisälle päästä juuri P.T. Barnumin hahmoa pidemmälle. Haluan silti antaa sanoa, että omassa tyylilajissaan elokuva on täydellinen ja en voi olla painottamatta kuinka paljon nautin elokuvakokemuksestani, pitkästä aikaa, katsoessani sellaista elokuvaa, jota lapsuudessani ajattelin kaikkien elokuvien olevan.

 ...=)

Manchester by the Sea (Manchester by the Sea)

Halusimme myöntää sen tai emme, elämä on hyvin pitkälti kiinni intuitiosta. Vaikka kuinka yrittäisimme johtaa elämäämme rationaalisilla ratkaisuilla, jos jokin ei tunnu hyvältä, emme päädy sitä tekemään. Tämä tekee elämästämme myös hyvin sotkuista ja järjestyksetöntä. Toisten tekemät ratkaisut eivät tunnu meistä loogisilta. Ei tietenkään, koska vain he elävät omaa elämäänsä. Kenneth Lonerganin ohjaama Manchester by the Sea on epäilemättä realistisin näkemäni elokuva. Ennen kuin näin tämän elokuvan, en edes tajunnut, että tämänlaisen elämän arkisuuden ja pragmaattisuuden pystyisi ikuistamaan kauniiksi, maalaukselliseksi teokseksi.

Manchester by the Sea on vahvasti post-modernia taidetta. Se tuntuu melkein kuin tanssivan muiden, välittömästi vanhanaikaisilta tuntuvien elokuvien haudoilla. On tajunnanräjäyttävää, miten Lonergan ei ole kiinnostunut määrittämään tarinaansa tai henkilöhahmojaan nostalgialla, retribuutiolla, tragedialla tai komedialla. Sen sijaan, hän kääntää huomionsa sedän ja veljenpojan välillä tapahtuvaan pallon heittelyyn. He ovat juuri haudanneet Leen (Casey Affleck) veljen ja Patrickin (Lucas Hedges) isän. He kävelevät kotiin ja heittelevät palloa toisilleen.

Manchester by the Sean päällimmäinen sävy on suru. Ja tämä onkin kaunis sinfonia surun väreistä. Pääosan Lee on omistanut elämänsä surulle ja on antanut sen määrittää itseään. Hän ei näe tulevaisuutta itselleen, koska elää menneessä. Hänen surunsa on katumusta ja syyllisyyttä.

Casey Affleckin visionäärinen potretti avautui minulle hautajaiskohtauksessa. Tapa, miten Affleck väänsi päätään ja piti niskojaan nurissa, puhui voimakkaasti siitä, millainen tämä hahmo on. Lee on mies, jonka on epämukava elää ja olla oma itsensä. Hän kärsii. Affleck antaa roolisuorituksen, jollaista harvoin nähdään valkokankaalla - syvästi sisäänpäin kääntyneen, hiljaisen, pienillä eleillä vaikuttavan muotokuvan, jonka tehtävä ei ole saada katsojaa puolelleen, vaan pitää katsoja saman verran etäällä kuin kaikkia muitakin elokuvan hahmoja.

 

Lucas Hedges on sensaatiomaisen loistava. Hänellä tuntuu olevan sisäänrakennettu kyky tunnistaa kohtauksessa makaava potentiaali ja sen lisäksi kyky täsmentää se katsojalle. Hän pystyy viemään hahmonsa syvästä surusta ja ahdistuksesta, psykologisesti mielenkiintoiseen tapaan tukahduttaa tunteet sekä käsitellä uusia kokemuksia sarkasmin ja ironian kautta. Hänen rytminsä näyttelijänä on loistava. Ja kun sen hallitsee pystyy helpon oloisesti kulkemaan äärirajoille tulkiten niin komiikkaa kuin tragediaa.

Vaikka Kyle Chandler ja Michelle Williams myös hoitavat tonttinsa laadukkaasti, en halua ylivaloittaa heidän työtään, sillä päällimmäisenä tässä teoksessa käsitellään kuitenkin Affleckin ja Hedgesin hahmojen maailmoja. Ja ymmärrän kyllä, että jotain on helppo tituleerata aidoksi tai uskottavaksi eikä se ilmaisuna tai analyysina juuri kerro mitään mistään, mutta Manchester by the Seata on mahdoton ymmärtää, ellei hahmota sitä maailmaa, jota se kuvaa.

Tämä maailma on hiljainen, jopa armoton kylmyys, jota ei talvitakki ja lapaset auta lämmittämään. Tämä on maailma, joka on jo palanut poroksi - maailma, jossa liekki ei lämmitä, vaan tuhoaa. Tämä on maailma, johon katsojan ei odotetakaan astuvan tai samaistuvan. Katsoja ei välttämättä edes ymmärrä kaikkia hahmojen valintoja. Usein elokuvat ovat taruja, satuja tai fantasiaa, jotka häilyvät vain jossain mielikuvituksessa eivätkä ole kovinkaan painavia ihmisen omassa elämässä. Näiden elokuvien hahmojen valinnat käyvät katsojan järkeen. Ne ovat laskelmoituja siten, että katsojan on mahdollisimman helppo samaistua ja olla samaa mieltä elokuvan kanssa. Manchester by the Sea on elokuva, joka voisi ihan hyvin olla olemassa oikeassa maailmassa. Se ei anna valmiita vastauksia. Se sijaan, se kuvaa elämää aidosti, kaikessa kaoottisuudessaan, irrationaalisuudessaan ja vaistonvaraisuudessaan.

Spontaaniudesta ja luonnollisuudesta kielii myös elokuvan epätavallisesti sykkivä tempo, joka heittelehtii tunnelmista ja mielialoista toiseen lähinnä komedian ja tragedian tanssin avulla. On kaunista, miten Lonergan löytää syvimmän surun keskeltä hauskuutta, ironiaa ja sarkasmia. Hän nappaa kiinni elämän katkeransuloisuudesta. Tämä myös linkittyy elokuvan pohjalla makaavaan teemaan siitä, että suru on vain osa elämää siinä missä ilo ja onnikin. Niiden kanssa voi elää ja niitä ilman voi elää. On myös hienoa huomata, että kerrankin elokuvantekijät eivät odota katsojan antavankaan vastausta elokuvalle, jonka he toivovat. Katsojan ei tarvitse itkeä surullisen kohtauksen aikana, vaan hän saa nauraa, jos haluaa.

Tätä edesauttaa myös se, että surullisen kohtauksen päällä soitetaan surullista musiikkia. Jos katsoja haluttaisiin reagoivan surulliseen kohtaukseen surulla, soitettaisiin kohtauksen päällä iloista musiikkia. Tämä loisi tarvittavan kontrastin katsojan manipuloimiseen. Tehokeino, jota esimerkiksi Pixar-animaatiot käyttävät. Mutta kuten todettu, Lonergan tekee jotain syvällisempää. Hän antaa katsojan tarkastella kahden ihmisen elämää ja heidän suhdettaan. Mutta tekee sen tarpeeksi ovelasti, ettei päästä katsojaa liian lähelle. Tästä puhuu myös ohjaajan cameo, jossa hän yrittää kirjaimellisesti päästä sedän ja veljenpojan väliin, siinä onnistumatta. Samalla lailla katsoja pakotetaan useaan otteeseen tarkastelemaan kohtauksia etäällä, kun kamera tyytyy yleisotokseen, suosimatta lähikuvia lähes ollenkaan.

Mitä minä sain irti elokuvasta oli kokemus ikkunan särkymisestä. Tämä on sen luokan elokuvan tekemistä, jossa ei tyydytä antamaan katsojalle kurkistusta ikkunan läpi. Se lasi murretaan ja haavat jäävät sinun käteesi. Se on sinun veresi joka jää valumaan. Eikä se välttämättä tuonut sinua yhtään lähemmäksi maisemaa. Et välttämättä tiedä yhtään enempää maailmasta, ihmisistä tai itsestäsi elokuvan nähtyäsi. Mutta samalla kun saatat ehkä eräänä kauniina päivänä pysähtyä katsomaan lokin liitoa horisontin yli, saatat ehkä mielessäsi käydä läpi miten Patrick Chandler (Hedges) tapasi nojata ovenkarmiin tai miten Lee Chandler (Affleck) tapasi sanoa "So long!"

Elokuva ei kerro toivosta tai optimismista tai rakkaudesta tai mahdollisuuksista. Elokuva käsittelee tapahtumiaan. Samalla tavalla me teemme päätöksiä omassa elämässämme. Jokin ei tunnu hyvältä. Miten selviydymme. Mikä on elämisen arvoista. Miten lasta tulisi suojella. Tai millä vieheellä saa parhaimman kalan.

...=)

My Week with Marilyn (My Week with Marilyn)

My Week with Marilyn on vuoden 2011 brittiläinen elämäkerrallinen draama. Elokuvan ohjasi Simon Curtis ja käsikirjoitti Adrian Hodges. Pääosassa on Michelle Williams ja Eddie Redmayne. Sivuosissa on Kenneth Branagh, Dominic Cooper, Julia Ormond, Emma Watson ja Judi Dench. Williams oli ehdolla parhaan naispääosan ja Branagh parhaan miessivuosan Oscariin.
     My Week with Marilyn pohjautuu Colin Clarkin kahteen romaaniin, jotka keskittyvät Prinssi ja revyytytön (1957) kuvauksiin. Elokuvaa tähdittää Marilyn Monroe (Michelle Williams) ja Laurence Olivier (Kenneth Branagh). Elokuva kuvaa Marilynin elämää viikon ajan Lontoossa, jolloin hänen miehensä Arthur Millerin poissaollessa häntä saattaa pitkin Lontoota elokuvan työntekijä Colin Clark (Eddie Redmayne).

     My Week with Marilyn on mallitapaus elämäkerrallisesta elokuvasta. Jälleen kerran yksinkertainen neuvo keskittyä vain yhteen jaksoon henkilön elämästä, tässä tapauksessa yhteen viikkoon, selkeyttää elokuvaa huomattavasti ja antaa tilaa hengittää ja luoda oikeaa draamaa dokumentaarisuuden sijaan. My Week with Marilyn on uskottava, hieno elokuva, jonka maailmaan katsoja hyppää kertaheitolla. Ja vaikka elokuva kuvataankin Clarkin näkökulmasta, varastaa Michelle Williams Marilyn Monroena koko shown. My Week with Marilyn on paljastetun yksinkertainen, mukava ja aito draama. Se on uskollinen henkilökuva yhdestä maailmankaikkeuden palvotuimmista idoleista ja samalla katsoja pääsee kulissien taakse katsomaan kuka Marilyn oikeasti on. Ja hänhän ei olisi kukaan ilman Williamsin sykähdyttävää tulkintaa.

     Michelle Williams on täydellinen. Mediassa on esiintynyt 2010-luvun alussa paljon tulkintoja Marilynin elämästä ja Michelle Williams näyttelee häntä parhaiten. Hän kertakaikkiaan on kameleontti. En ole pitkään aikaan nähnyt yhtä uskollista roolisuoritusta. Sen lisäksi, että hän vangitsee täydellisesti Monroen ytimen hän luo roolisuoritukseensa vielä hiottua draamaa ja teatraalisuutta ja viihdettä. Tämän käsikirjoituksen kanssa Williams on tulessa. Hän saa Marilyniin sympatiaa ja samalla ärsyttävyyttä. Hän antaa katsojan nähdä hieman pidemmälle kuka Marilyn oikein on, mutta jättää juuri oikean verran arvattavan varaan. DiCaprio, Blanchett, Mirren, Cotillard ja Williams; 2000-luvun ehdottomasti parhaimmat oikeiden ihmisten tulkitsijat. Williams saa hahmon vain heräämään eloon ja on ikimuistoinen, lämmin, tarkka ja uskollinen. Ei edes sanat riitä selittämään kaikkea missä hän onnistuu. Suosittelen vain katsomaan elokuvan, ehdottomasti.
     Eddie Redmayne on täysin Williamsin jaloissa. Hän on kuin arka peura ajovaloissa, mikä ehkä onkin käsikirjoituksen tarkoitus. Redmayne ei voi muuta kuin ihailla Williamsin täydellistä heittäytymistä ja yrittää pysyä perässä niin hyvin kuin mahdollista.

    Kenneth Branagh on hyvin realistinen ja tekee hienon omalaatuisen tulkinnan Laurence Olivierista. Hänestä näkee, että hän on tehnyt taustatyönsä ja on kuin hänen silmänsä eivät olisi enää hänen omansa vain Olivierin. Koko hahmo, koko henkilö kiteytyy hienosti Branaghin henkeäsalpaavaan kuvaukseen valkokankaan ikonista. Branagh joutuu käyttämään koko repertuaarinsa ja vetää kaikki peliin tehdäkseen uskottavan roolisuorituksen ja onnistuu moitteettomasti.
     My Week with Marilyn on yksi viihdyttävimmistä, onnistuneimmista elämäkerrallisista draamoista. Elokuva on Michelle Williamsin taidonnäyte.

8 1/2

...=)

Blue Valentine (Blue Valentine)

Blue Valentine on vuonna 2010 valmistunut romanttinen draamaelokuva. Sen ohjasi Derek Cianfrance. Sen pääosissa on Michelle Williams ja Ryan Gosling. He olivat myös elokuvan vastaavia tuottajia. Valmistellessaan roolejaan he asuivat yhdessä voidakseen esittää aitoa avioparia. Williams sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan Cindyna.
    Blue Valentine kertoo Cindysta ja Deanista, avioparista. He kasvattavat myös luultavasti heidän yhteistä lastaan Frankieta. Juoni ottaa osaa kahdessa ajassa. Nykyisessä ajassa jolloin heidän liittonsa on saapumassa sen päätepisteeseen ja menneessä ajassa, jolloin he tapasivat ja menivät naimisiin.
    Blue Valentine on hieno elokuva. Sen upea, omalaatuinen hohto ja sävy vievät mukanaan. Heti ensimmäisistä hetkistä lähtien vie elokuva mennessään. Se on upeaa elokuvantekoa. Cianfrance ohjaa vahvalla kädellä ja tunteikkaalla jäljellä, joka näkyy elokuvassa. Williams ja Gosling ovat elämänsä rooleissa ja ovat elokuvan sydän ja aivot. Blue Valentine kuvaa kauniin realistisella tavalla kahden ihmisen rakkautta ja suhdetta. Kahden hahmon keskinäiset vuorovaikutussuhteet ovat keskiössä ja elokuva on ihailtavaa katseltavaa. Siitä haluaa pitää ja siitä pitää. Se on voimakas, vaikuttava, todentuntuinen ja suurenmoinen.

     Michelle Williams on upea. Hän loihtii rooliinsa taikaa hänen upeasta repertuaaristaan ja todistaa upeat lahjansa näyttelemisen saralla. Hän todella pystyy koskettamaan hahmon sisintä ja näyttämään kaiken minkä suinkaan pystyy Cindysta. Hän täydentää luomaansa upeaa runkoa täyteläisillä vivahteilla ja nostattaa draaman tasoa monta sataa astetta. Hän on jatkuvassa vuorovaikutuksessa miljöön, tapahtumaketjun ja ennen kaikkea vastanäyttelijänsä kanssa. Hän on veitsenterävä ja näin omistaa hahmon.
    Ryan Gosling saa aikaan valkokankaalla aidon, tunteita omaavan, todentuntuisen, persoonallisen hahmon, ainutlaatuisilla näyttelijänlahjoillaan. Hän on täysin Williamsin tasolla ja pelaa yhteen tämän kanssa kuin olisi työskennellyt Williamsin vastanäyttelijänä koko elämänsä. Hän osoittaa huomattavaa kypsyyttä, taitoa, lahjakkuutta ja karismaa esittäessään Deania. Hän ei ole mikään tusinatuote näyttelijä ja todella pystyy tekemään koskettavan roolisuorituksen, joka ansaitsee katsojan kunnioituksen.
    Blue Valentine on ennen kaikkea taidonnäyte siitä, mihin kaksi näyttelijää parhaimmillaan pystyy, työskennellessään täydellisesti yhteen.Tuloksena on upea, käsinkosketeltava tunnelma ja todella mieluinen elokuva, jota jää ihastelemaan ja ihastelemaan. Aitoa elokuvanäyttelemistä sen sanan kaikissa merkityksissä. Blue Valentine on huippuelokuva ja todistaa näyttelijäsuoritusten merkityksen.

9+

 

...=)