Fruitvale Station (Fruitvale Station)

Ryan Coogler keräsi mittaamattomasti huomiota jo ensiohjauksellaan Fruitvale Station, joka valmistui vuonna 2013. Se voitti arvostetun indie-elokuvafestivaalin Sundancen tärkeimmän palkinnon, The Grand Jury Prize, ja keräsi lukemattomasti kehuja päätähdilleen sekä käynnisti Cooglerin uran. Elokuvan ilmestymisestä on tosiaan jo kolme vuotta ja itse vasta nyt keräsin rohkeutta katsoa tämän tositapahtumiin perustuvan tragedian. Tiesin, että helppoa sen katsominen ei tulisi olemaan - oikeassa olin.

Oscar Grant oli 22-vuotias. Hänellä on pieni tytär ja hän työskenteli kovasti kääntääkseen elämänsä parempaan suuntaan, vankila-ajan jälkeen, työttömyyden ja köyhyyden oloista noustakseen. Hän kuoli poliisin luoteihin uutenavuonna 2009. 

Michael B. Jordan nousi kansainväliseen tähteyteen nimenomaan tämän roolinsa jälkeen. Oscar-ehdokkuutta, yllätys, yllätys, hän ei saanut. Ei saanut myöskään Melonie Diaz ja sitä kaikkein eniten ehkä ansainnut Octavia Spencer, joka esittää Oscar Grantin äitiä.

Coogler on riisunut elokuvan todella raa'aksi ja puhtaaksi visuaaliselta maailmaltaan, kuin myös tarinankerronnaltaan. Elokuvan pituus on vain vähäiset tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Huomio pidetään yhdessä miehessä ja hänen kohtalossaan, joka hänen kontolleen laskeutui aivan liian varhain.

Elokuva on myös marttyyrikertomus. Tavallaan tässä on vain yhden miehen päivä ja sitä seurannut yö, mutta tavallaan elokuva ulottuu todella puristavaksi yhteiskunnalliseksi saarnaksi. Coogler saa katsojan tuntemaan itsensä voimattomaksi. Tekemällä Oscarista inhimillisen sankarin, virheineen kaikkineen ja päättämällä hänen matkansa niinkin kylmän auktoriteetin rintamaan kuin poliisi, on lopputuloksena todella epätoivoinen matka. Ja mikä pahinta, tämä tapahtui oikeasti.

Selvä viesti tässä on. Mustat elämät ovat tärkeitä (myös). Mutta silti elokuvan poliiseja ei kuvata täysin epäinhimillisinä, eikä elokuvan mustia siviilejä täysin puhtoisina pulmusina - mikä on oleellista, sillä tälläiselle rasismille on tultava loppu. Jos poliisit oltaisiin tosissaan jätetty yksiulotteisiksi paholaisiksi tai jos elokuva olisi vähänkään tuominnut Oscaria rikolliseksi, jos hänet olisi jätetty vähänkin yhdentekeväksi hahmoksi, ei tarinan voima olisi astunut esiin. Avainasemassa onkin Michael B. Jordanin lämmin sekä inhimillisen aito tulkinta tästä realistisesta sankarista.

Kun painotetaan, että elokuva pohjautuu tositapahtumiin, on vaarana se, että se hyppää samantien liian rankaksi, liian synkisteleväksi, tahallaan tunteita katsojistaan repiväksi, mutta tällä kertaa elokuvan pelastaa se, mitä on Octavia Spencerin roolityö. Oman lapsensa menettäminen on kamalinta, mitä maailma päällään kantaa. Liikutuin Spencerin rohkeudesta näyttelijänä. Hän valitsee viedä hahmonsa suruun rohkeuden, voiman ja lujuuden kautta - siinä missä useimmat olisivat valinneet herkkyyden, haavoittuvuuden ja pelon. Mutta Spencer ymmärtää hyvin syvästi hahmonsa. Hän on äiti, joka suojelee poikaansa viimeiseen asti.

Hyvä elokuvasta on huomata, että Oscar Grant oli rikollinen. Hän kuoli syyttömänä, mutta on vähintäänkin mielenkiintoista pohtia elokuvan nostamia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta. Elokuva on vihainen. Itse olin tulkitsevani vihaa jopa koko järjestelmää vastaan, lähtien maailmanjohtajista, kulkien läpi viranomaisjoukkojen, poliisien kautta tavallisiin ihmisiin. Ihmiset kuten sinä ja minä, jotka ovat rasisteja. Ja tämän elokuvan katsottuaan todella ymmärtää yhden ihmisen vallan - valta äänestää, valta hiljaisesti hyväksyä. valta luovuttaa verta, valta puhua oikeudenmukaisemman maailman puolesta ja valta tukea tälläistä taidetta, jolla on jotain sanottavaa.

#elokuvahaaste2016 (50. Elokuva, jota vuokraamon (virtuaalisen // Netflix-suositus) henkilökunta suosittelee)

...=)

Chronicle (Chronicle)

Chroniclella on haaste pitää katsoja otteessaan, sillä sen found-footage-kuvaustyyli testaa kyllä katsojan eläytymiskykyä. Elokuva kuitenkin tarjoaa jotain kättä pidempää katsojalleen varsin mielenkiintoisella pohdinnalla, jossa kolme eri lähtökohdista tulevaa nuortamiestä löytävät supervoimat ja käyttävät niitä omiin viihteellisiin tarkoituksiin.

Tästä johdetaan mielenkiintoisia kysymyksiä elämän mielekkyydestä sen jälkeen. Sitä voisi kai verrata kuuluisaksi tulemiseen tai lottovoittoon. Mistä tietää, mikä on enää aitoa? Pyörivätkö ihmiset ympärilläsi sinun itsesi takia vai siistien voimiesi? Ja jos edes maailma ei ole rajoituksena, pystyykö asettamaan itselleen ja voimilleen tarpeeksi estoja?

Kuten sanottu, elokuva on kuvattu niin sanotulla found footage-tyylillä, eli kuvaus tapahtuu hahmojen itsensä kuvaamana tai valvontakameran välityksellä tai milloin minkäkin tallennuslaitteen kautta. Suurin osa elokuvaa taltioituu katsojan silmien eteen, koska yksi kolmesta nuorestamiehestä pitää mukanaan koko ajan kameraa. Siitä huolimatta supervoimat on toteutettu ihan hyvin elokuvassa ja varsinkin kun hahmot oppivat lentämään, on toteutus varsin lennokasta, heh heh. Kyllä niiden vaijerien läsnäolon kohtauksessa sun toisessa havaitsi, mutta silti pidin elokuvan mielikuvituksellisuudesta ja siitä, kun kuvattiin hahmojen ensi kertaa havaitsevan voimiaan. Supersankarielokuvat eivät läheskään hyödynnä tarpeeksi tätä ekstaattista hurmosta, jota hahmoilla varmasti olisi siinä tilanteessa.

Pidin myös hauskana elokuvan juonenkaaren. Pidin siitä, että nämä teini-ikäiset tulivat vähän eri oloista ja siksi kaikki suhtautuivat voimiinsa myös vähän eri lailla. Kolmikon välinen dynamiikka oli tulkittu hyvin ja teini-ikäisten emotionaalinen raakuus ja tietty tunnemaailman kehittymättömyys oli yksi elokuvan kantavista voimista. Tietty kateus, tietty angsti lopulta ajaa hahmot varsin epätoivoisiin tekoihin ja lopulta pystymme jopa kyseenalaistamaan elämän mielekkyyden. Näitäkään kysymyksiä ei mielestäni esitetä läheskään tarpeeksi supersankarileffoissa, sillä se on varsin oleellinen kysymys: jos voit tehdä kaiken, mitä teet?

Kuitenkin... Hieman jouduin turhautumaan juonen äkkinäisiin ratkaisuihin ja tiettyyn karskiin ajattelemattomuuteen. Mielestäni kypsä ratkaisu ei ole yht'äkkiä tappaa yhtä avainhahmoista, vain jotta muiden hahmojen kehitykselle (parempaan tai huonompaan) saataisiin enemmän tilaa tarkastella. Ja välillä hahmojen motivaatio oli vähän tuulesta temmattu ja oli epäuskottavuudessaan vähän ylitseampuvaa. Ei kukaan nyt tuhoa kokonaista kaupunginkeskustaa, koska isäpappa sanoi vähän tuhmasti.

Dane DeHaan ja Michael B. Jordan (vas.) ylsivät paikoin
aika vaikuttavaankin näyttelemiseen ja tulkintaan. Alex Russell (oik.)
ei puolestaan ollut kummoinenkaan roolissaan.

Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment)

Sinkkuna suhteessa on vuonna 2014 valmistunut [romanttinen?] komedia. Sen pääosissa on Zac Efron, Miles Teller ja Michael B. Jordan ja mukana on myös Imogen Poots. Efron, Teller ja Jordan esittävät kolmea sinkkukaverusta, jotka sopivat, että pysyvät sellaisina. No arvata saattaa, näin ei käy.

Miksi minä päädyn koko ajan katsomaan elokuvia, joissa on mukana Miles Teller, vaikka en voi sietää häntä. Outoa on myös, että kaksi vuotta sitten hän oli lukiopoika The Spectacular Now -elokuvassa ja nyt hän on jo työssäkäyvä, kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä mies. Zac Efronista sen sijaan pidän. Hän on tehnyt upeaa työtä ponnistaen Disneyn lapsitähden maineesta, vakavasti otettavaksi miespääosan esittäjäksi. On mukavaa nähdä, että kaikki eivät päädy sille Macaulay Culkin / Amanda Bynes-tielle. Michael B. Jordan nousi tähdeksi kertaheitolla Fruitvale Station-elokuvan kanssa ja ymmärrän kyllä, miksi hänet on kastattu tälläiseenkin tähtirooliin - kyllä hänessä on ainesta. Elokuvan suurin yllättäjä on kuitenkin minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi Imogen Poots, nuori naisnäyttelijä, joka on todella hyvä, sympaattinen ja mielenkiintoinen roolissaan. Hänen varaansa laskisin rahani, jos pitäisi veikata näiden tähtien tulevaisuutta.

Aika hauska siis tälläinen tämän hetken nousevat nimet yhdessä elokuvassa-kaarti elokuvassa on. Muuten elokuva on myös erittäin toimiva kevyt komedia, joka onkin kääntänyt perinteisen romanttisen komedian tai suoraan sanottuna chick-flickin aseteleman toiseen suuntaan - koska tässä elokuvissa tarkastellaan suhteen ensihetkiä miehen näkökulmasta. Ei tämä mikään mullistava keksintö ole, mutta tuo jotain uutta tähän genreen, josta tuntuu jo kaikki ideat olevan valitettasti vähän käytettyjä. Siitä huolimatta Me Romantiikan nälkäiset haluamme vain tälläistä kevyttä hömppää, jota katsomiseen ei tarvita sen ihmeempiä ponnisteluja. Ja tässä on yksi hyvä sellainen. Ei sen ihmeempää.

...=)