Arvostelu: The Greatest Showman

P.T. Barnum (Hugh Jackman) on 1800-luvulla sirkuksen keksinyt viihdyttäjä. Hänen tarinansa lähtee surkeista oloista liikkeelle ja rehkittyään töitä tehdäkseen itsestään menestyksen, Barnum riskeeraa kaiken saavuttaakseen unelmansa. Hän keksii koota yhteen joukon kummajaisia ja yhteiskunnan hyljeksimiä yksilöitä ja tehdä heistä shownsa tähtiä. Vielä sirkuksen tuomasta menestyksestä huolimatta Barnumia kuitenkin vaivaa taustansa ja pohtii jatkuvasti mihin asti hänen tulee mennä saavuttaakseen eheän olon, arvostusta häntä hylkimiltä ihmisiltä ja oikeutta hänen perheensä tahratulle maineelle. Michelle Williams esittää vaimoa, Zac Efron viihdetuottajaa ja liikekumppania, Zendaya trapetsitaitelijaa, Keala Settle parrakasta naista ja Rebecca Ferguson ruotsalaista oopperalaulajaa, joka voisi olla mahdollisuus tuoda korkeampaa arvostusta hylkiöiden rahvaanomaiselle sirkustaiteelle.

The Greatest Showman on täsmälleen, mitä se lupaakin olevansa. Puhtaasti viihdyttävää, elokuvallista ilotulitusta. Viihdyin elokuvateatterin penkissäni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin paljon, että elokuvan kesto tuntui liian lyhyeltä. Sen sanottuani elokuva kuitenkin muodosti kauniin arkin, P.T. Barnumin tarina oikein huutaa elokuvallisuutta ja vaati kameran huomiota. Hänen nousunsa New Yorkin laidalta kadulta orvosta leipävarkaasta, rikkaaksi viihdetaiteilijaksi muodostaa oikein juhlallisen tarinan, jonka lomassa käsitellään hyvin erilaisuuden hyväksymistä ja sitä, mikä on tärkeää elämässä.

Musikaalinumerot olivat yksinkertaisesti hulppeat. Usein musikaalit, vaikka ovatkin hyvin tehtyjä, omaavat aika latteita kappaleita, joiden mukana ei juuri innostu hytkymään. Mutta The Greatest Showmanin jokainen kappale antaa kokemuksen, kuin tekisi mieli nousta penkistä ylös tanssimaan. Harvoin jokainen kappale musikaalissa on yhtä osuva. Ja niitä on vielä suhteellisen runsaasti The Greatest Showmanissa - paljon ei hiljaisia hetkiä tule, mutta silti katsoja ei turru musiikkinumeroihin vaan niitä jää haluamaan lisää. This Is Me on tietysti aivan mahtava voima-anthemi, mutta parhaimman maun suuhun jättää Rewrite the Stars, joka on visuaalisestikin mahtava numero elokuvassa.

Hugh Jackman on löytänyt ehkä ainoan roolin maan päällä, jossa hänen teatraalinen karismansa oikeasti sulautuu osaksi elokuvaa, eikä anna teennäistä vaikutelmaa. Jopa hänen lauluunsa on joku ohjaaja osannut neuvoa lisää vivahdetta. Hänet uskoi sirkustirehtöörin roolissa, rooli, joka vaatii näyttelijän, jolla on ylipursuavaa karismaa jopa siihen pisteeseen asti, että ihmiset olisivat oikeasti valmiita maksamaan lipusta nähdäkseen hänen luotsaamansa shown. Lisäksi Jackmanilla on aina ollut taito huokua hyvyyttä, joten katsoja on luontaisesti hänen hahmonsa puolella, vaikka hänen päätöksensä ajavatkin hänen lähimmäiset kuilun partaalle, mutta silti me ymmärrämme, miksi hänen rinnallaan pysytään ja häntä kannustetaan ja hänen menestystä toivotaan.

Zac Efronin karismaa toivoo aina näkevänsä elokuvissa enemmän. Hänen äänensä on kaunis ja jättää vain arvailemaan kuinka hyvin se voisi vaikka myydä miljoonia levymyynneissä, jos Efron ei olisi päättänyt omistaa huomattavia lahjojaan elokuvataiteen pariin. Hänellä on harvinainen lahja olla energinen, eläväinen ja karismaattinen, olematta siirappinen, kliseinen tai korni. Hän on uskottava.

Keala Settle on vakuuttava. Hänen ääntänsä toivoisi puolestaan kuulevan enemmän, kun sekin hukutetaan ajoittain kuoron sekaan ja ison taustaorkesterin äänen alle. Hänessä on potkua, mutta eniten vaikutti kuinka hyvin hän tuntui omaksuneen elokuvan viestin erilaisten ihmisten hyväksymisestä. Hän tekee elokuvan anthemista sen mitä se on.

The Greatest Showman on elokuva, jota toivoo aina elokuvateatterissa käydessään katsovansa. Mahdottoman elokuvallinen, mahdottoman viihdyttävä, koskettava, hauska, mielenkiintoinen, hulppea - kaikkea, mitä elokuvantaialta haluaisikin saada. Elokuvan lavastus on todella hienoa, samoin kuvaus. Musikaalinumerot ovat aivan kuolemisen arvoisia ja tähtivälkettä säihkyvä näyttelijäkaarti huimassa vireessä. Lisäksi elokuva ampuu räävittömän huolettomasti täysin yli. Silkkaa fantasiaspektaakkelia.

Elokuvien arvostelijanakin, sinulla on käsissäsi hirveä taakka totuuden kantamisesta. Sitä joutuu aina painimaan, millaisen arvostelun elokuvasta kirjoittaa - mikä totuus on paras esittää; missä valossa elokuva on lukijalle paras kertoa. The Greatest Showmanin kanssa totuudesta tulee ongelmallinen siinä vaiheessa, kun periaatteessa se on täydellisen viihdyttävä, elokuvallinen spektaakkeli, josta ei haluaisi valittaa valituksen valitusta. Mutta jos haluan totuuden selventää, niin elokuva on ehkä hitusen ennalta-arvattava ja aavistuksen verran pintakorea. Musikaalinumerot ja hienot showt pitävät huomion kuoressa, eikä sisälle päästä juuri P.T. Barnumin hahmoa pidemmälle. Haluan silti antaa sanoa, että omassa tyylilajissaan elokuva on täydellinen ja en voi olla painottamatta kuinka paljon nautin elokuvakokemuksestani, pitkästä aikaa, katsoessani sellaista elokuvaa, jota lapsuudessani ajattelin kaikkien elokuvien olevan.

 ...=)

Baywatch (Baywatch)

En edes tiedä, miksi katsoin tämän elokuvan. Seurasin sitä alkuperäistä sarjaa aikoinaan - kun televisiosta ei tullut mitään muuta ja jumalanlahjaa ei oltu vielä keskitty. Lisäksi etsin jotain kevyttä katseltavaa, joka viihdyttäisi sen parin tunnin ajan. Olen myös aina pitänyt Zac Efronia lupaavana näyttelijänä, joskin hän ei tunnu olevan kiinnostunut hyödyntämään potentiaaliaan kauhean usein. Siihen kai ne syyt loppuvatkin. Muutoin vihaan tälläistä elokuvantekemistä, että pläntätään julisteeseen puolialastomia ihmisiä, heitetään pari alapäävitsiä ja käydään keräämässä palkkakuitit päivän päätteeksi.

Elokuvan juoniselostusta en vaivaudu sen enempää avaamaan. Rantavahdit touhuavat rannalla jotain pelastustoiminnan kaltaista - tosin aika nopeasti se unohdetaan ja aloitetaan hippajahti Priyanka Chopran huumeiden kanssa.

Dwayne Johnson vetää surkeimman roolinsa tähän asti. Hänen hahmonsa on niin ärsyttävä jopa siihen pisteeseen asti, että ihan oikeasti aloin kannattamaan pahiksia ja toivomaan, että hyvis saisi nähdä närhen munat. Hänen kolmevuotiaan moraalitasonsa ja sankarikompleksinsa olivat järkyttävän teennäistä katsottavaa. Tälläisellä hahmotulkinnalla aliarvioidaan katsojaa, kun kuvitellaan, että jos tarinan sankari ei jopa ylitä maallisia velvollisuuksiaan, ei häneen mitenkään voisi samaistua. Kun oikeasti virheet ja epätäydellisyys luo inhimillisyyttä tarinaan.

Ja jos nyt kukaan muu ei halua todeta ilmiselvää, niin elokuvan, jonka pääasiallinen tarkoitus olisi olla seksikäs kesäkomedia - aika hiton vaniljaiseksi meininki jää. Ainoa hahmo, joka kunnolla irroittelee ja riisuu jopa yhden vaatekerroksen pois on se yksi hahmo, jonka ei välttämättä haluaisi nähdä tekevän näin. Mutta kuten sanottu - ei tällä ole mitään merkitystä. Parempi vain jos elokuvat alkaisivat mainostamaan tervettä kehonkuvaa tälläisen epärealistisen mössön sijaan.

Kaiken kaikkiaan siis äärettömän keskinkertainen elokuva. Ja se on huono siinä suhteessa, että odotukset eivät alun alkaenkaan olleet päätä huimaavia. Yksinkertaisella laskutoimituksella pääsemme siis pisteissä nollaan. Nollasta kun vähennetään niin monta pistettä, kuin tämän elokuvan katsominen verottaa, niin pysymme nollassa. Siitä on paha vähentää.

...=)

Naapurit 2 (Neighbors 2: Sorority Rising)

Jo komedia itsessään on melkein mahdoton taikatemppu toteuttaa, niin onnistuneen komedian jatko-osan veistäminen on jo yliluonnollista. Usein niistä paistaa läpi toivoton epätoivo vain lypsää lisää rahaa samasta kuluneesta vitsistä. Naapurit 2 ei tarjoa mitään uutta. Samalla idealla jatkettu ja tietysti toteutettu huonommin, kun siihen yritetty ympätä jotain uutta - mutta se vain luo vaikutelman, että ei ole oikeasti jaksettua miettiä mitään toimivaa, vaan kuten sanottu yritetty vain rahastaa samaa vitsiä. Odotin, että tässä olisi ollut edes jotain tilannekomiikkaa tai edes muutama hymyä aiheuttava hetki, mutta aika höttöiseksi tämä jäi. Kyllä tämän läpi katsoi, mutta siinäpä se. Ja se on surullista. Ainoa valopilkku oli mielestäni Zac Efron, joka kerta toisensa jälkeen yllättää omistautumiskyvyllään ja energiallaan näyttelijänä. Huudan vieläkin hänen yhteenroolittamisensa Kate Winsletin kanssa perään. Heissä on jokin sama rento rytmi, mutta silti sama panostuksen taso rooleihinsa sekä tietysti kyky olla niin tietoinen itsestään, että sitä pystyy hyväksikäyttämään.

...=)

Sinkkuna suhteessa (That Awkward Moment)

Sinkkuna suhteessa on vuonna 2014 valmistunut [romanttinen?] komedia. Sen pääosissa on Zac Efron, Miles Teller ja Michael B. Jordan ja mukana on myös Imogen Poots. Efron, Teller ja Jordan esittävät kolmea sinkkukaverusta, jotka sopivat, että pysyvät sellaisina. No arvata saattaa, näin ei käy.

Miksi minä päädyn koko ajan katsomaan elokuvia, joissa on mukana Miles Teller, vaikka en voi sietää häntä. Outoa on myös, että kaksi vuotta sitten hän oli lukiopoika The Spectacular Now -elokuvassa ja nyt hän on jo työssäkäyvä, kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä mies. Zac Efronista sen sijaan pidän. Hän on tehnyt upeaa työtä ponnistaen Disneyn lapsitähden maineesta, vakavasti otettavaksi miespääosan esittäjäksi. On mukavaa nähdä, että kaikki eivät päädy sille Macaulay Culkin / Amanda Bynes-tielle. Michael B. Jordan nousi tähdeksi kertaheitolla Fruitvale Station-elokuvan kanssa ja ymmärrän kyllä, miksi hänet on kastattu tälläiseenkin tähtirooliin - kyllä hänessä on ainesta. Elokuvan suurin yllättäjä on kuitenkin minulle entuudestaan täysin tuntematon nimi Imogen Poots, nuori naisnäyttelijä, joka on todella hyvä, sympaattinen ja mielenkiintoinen roolissaan. Hänen varaansa laskisin rahani, jos pitäisi veikata näiden tähtien tulevaisuutta.

Aika hauska siis tälläinen tämän hetken nousevat nimet yhdessä elokuvassa-kaarti elokuvassa on. Muuten elokuva on myös erittäin toimiva kevyt komedia, joka onkin kääntänyt perinteisen romanttisen komedian tai suoraan sanottuna chick-flickin aseteleman toiseen suuntaan - koska tässä elokuvissa tarkastellaan suhteen ensihetkiä miehen näkökulmasta. Ei tämä mikään mullistava keksintö ole, mutta tuo jotain uutta tähän genreen, josta tuntuu jo kaikki ideat olevan valitettasti vähän käytettyjä. Siitä huolimatta Me Romantiikan nälkäiset haluamme vain tälläistä kevyttä hömppää, jota katsomiseen ei tarvita sen ihmeempiä ponnisteluja. Ja tässä on yksi hyvä sellainen. Ei sen ihmeempää.

...=)

Naapurit (Neighbors)

Tässä kesän kuumassa hittikomediassa, Rose Byrnen ja Seth Rogenin naapuriin muuttaa yliopiston veljeskunta, jota johtaa Zac Efron ja Dave Franco. Veljeskunnan järjestämät villit bileet eivät kuitenkaan sovi pientä vauvaa kasvattavan pariskunnan miljööseen ja tästä alkaa kostokierre - sota naapurien välillä.

Olin enemmän kuin yllättynyt, kun tajusin, että elokuvan keskiössä käsitellään jopa syvällisiä asioita. Totuudessa Rose Byrnen ja Seth Rogenin esittämä pariskunta käy läpi kriisiä, jossa heidän on vaikea sopeutua heidän uuteen elämäänäs lukittuna sisälle hoitamaan vauvaa ja Zac Efronin esittämä suosittu oppilas Teddy pelkää tulevaisuutta ja mitä hänelle käy, kun yliopisto loppuu ja hänellä ei ole veljeskunnan jätkiä ympärillään. Siitä huolimatta, nauroin ääneen ja paljon. Tämä on hauska.
     Olin erittäin innostunut elokuvasta, kun siitä ensi kertaa kuulin. Idea ja lähtäasetelma kuulostivat hauskoilta ja erityisesti trailerin nähtyäni, olin vakuuttunut elokuvan riemukkuudesta ja sitä se oli. Pienoinen pettymys oli elokuvan naurettavuuden määrä, sillä traileri antaa hieman erilaisen kuvan elokuvasta, mitä se oikeasti oli ja sen lisäksi tämä on yksi niistä elokuvista, jonka parhaat vitsit on jo trailerissa, mutta siltikin elokuvan komedisuus ei missään nimessä ollut huonoa tai tylsää. Suosittelen kuitenkin erityisesti katsomaan elokuvan ilman trailerin näkemistä, sillä ennakkoluulottomasti elokuva saattaa yllättää hauskuudellaan. Ehkä minä itse osasin odottaa sitä liikaa ja siksi odotin aina vain sitä parasta vitsiä. Naapurit naurattaa ääneen, mutta siitä huolimatta en tiedä, kannattaako komediaan yhdistää yhtään mittaa minkään näköistä draamaa, koska kuinka hyvin tahansa se on toteutettu, tuntuvat ne hetket aina pakostakin tylsiltä kun ei ole jotain vitsiä tai sketsiä mille nauraa, etenkään tämän sortin kesäkomediassa tälläinen ei toimi.

"Naapurit naurattaa ääneen"

     Kuten sanottu Naapureissa on paljon erittäin hauskaa ja komediana se toimii. Se ei ole paras komedia, jonka olen nähnyt, mutta toimii täysin hyvästä viihteestä. Elokuvan lähtöasetelma on hyvä - "tavallisen normaalin pariskunnan arki häiriintyy huonoista naapureista ja heidän välilleen syntyy skismaa". Olinkin siis yllättynyt, kun elokuva menikin eri suuntaan. Se ei suinkaan olen jatkuvaat jojottelua naapurien välillä, että kumpi on niskan päällä, vaan Rogenin ja Byrnen hahmot ottavat tilanteen haltuun jo melkein alkumetreiltä ja elokuva muistuttaakin enemmän jotain agentti -soluttautumis-elokuvaaa, peiteoperaatioineen ja juonineen. Elokuva kuitenkin keskittyy naapurien sotaa enemmän molempien naapurien yksityiselämään ja kummankin sopeutumiseen tilanteeseen.
     Seth Rogen on ehdottomasti elokuvan pääosa. Hän on hauska. Hän on komeedinen nero. Hän hallitsee oman hahmonsa ja tietää mitä tehdä, jotta saa siitä hauskan. Erityisesti hänen ja Byrnen suhde toimii ja elokuvan hauskimmat naurut tulevatkin heidän dialogistaan. Byrne on ollut jo monesti hyvissä komedioissa. Hän hallitsee tämän tyylilajin ja jotenkin osaa tehdä itsestään naurunalaisen ilman, että alistuisi tai tekisi itsestään millään lailla säälittävää. Hän on komedienne ja pitää omansa mieskollegoidensa rinnalla. Zac Efron on hyvä näyttelijä, mutta en ole varma, onko hän vedenpitävä koomikko. Hän hallitsee hahmonsa kevyen puolen, mutta on sen verran vakava näyttelijä, että painottaa selvästi enemmän hahmon syvälliseen puoleen ja totta puhuttana vakvavuus on tässä tapauksessa huono asia, sillä se tappaa naurun. Dave Franco on rento näyttelijä, joka heittää kaiken peliin. Välillä hän hapuilee näyttelemisellään, mutta loppujen lopuksi hänen näkemä intohimo rooliaan kohtaan ja hänen laittama panos hahmonsa hauskuuteen kannattaa ja hän suoriutuu hyvin.
    Naapurit on kesän hauskin komedia. Ohjaus on näyttelemisen suhteen vähän heikkoa, mutta komediana tämä onnistuu naurattamaan. En itse henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta tuoda draamaa komedian keskellä, koska se pakostakin tappaa naurun, mutta missään nimessä huonosta komediasta ei ole kyse.

The Paperboy (The Paperboy)

The Paperboy on Lee Danielsin ohjaama yhdysvaltalainen trilleri vuodelta 2012. Hän käsikirjoitti sen yhdessä Pete Dexterin kanssa, joka kirjoitti kirjan, johon elokuva perustuu. The Paperboyn pääosissa on Zac Efron, Nicole Kidman, Matthew McConaughey, Macy Gray, David Oyelowo ja John Cusack. Elokuva on tuottanut vain noin 2 miljoonaa dollaria, verraten sen 12 miljoonan dollarin budjettiin. Vaikka elokuva on kriitikoiden puolesta hyvin vastaanotettu, se on myös saanut jonkin verran negatiivista kritiikkiä.
      The Paperboy kertoo Jack Jansenista (Zac Efron), joka asuu pienessä kaupungissa Floridassa. Hän on entinen uimari, mutta työskentelee enää vain isälleen, joka on paikallisen sanomalehden omistaja. Jackin isoveli Ward (Matthew McConaughey) on Miami Timesin toimittaja ja palaa synnyinseudulleen tekemään juttua Hillary Van Wettelistä (John Cusack), vankilassa istuvasta rikollisesta, jonka hän uskoo olevan syytön. Ward antaa pikkuveljensä toimia heidän kuskinaan, sillä mukanaan hänellä on hänen toimittajakollegansa Yardley Acheman (David Oyelowo). Ward lyöttäytyy yhteen Van Wettelin kirjerakastajattaren Charlotte Blessin (Nicole Kidman) päästäkseen häntä lähemmäs. Floridan helteessä toimittajien omat salaisuudet saavat myös ihan oman näkyvyytensä.
      The Paperboy on hyvä elokuva. Lee Daniels on ehdottomasti vahva ohjaaja. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi elokuva ei ole tuottanut enempää ja miksi kriitikot ovat antaneet sille ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva on hieman camp. Eli mauton, kummallinen ja yliampuva. Kidmania kutsuttiin elokuvan parhaaksi osaksi ja elokuvaa jopa suositeltiin katsomaan pelkästään Kidmanin roolisuorituksen takia.
     Kidman tekee upean roolisuorituksen elokuvassa The Paperboy. Hän tekee siitä uskottavan, mikä ei ole välttämättä Charlotte Blessin roolissa niin helppoa, miltä se kuulostaa. Hän saa myös näinkin epämiellyttävän hahmoon juuri tarpeeksi sympatiaa loppuratkaisun toimiakseen. Kidman on siis tavallaan ratkaiseva osa ja hän tekee sen niin hyvin kuin ketään vain pystyisi. Kidman on oikea elokuvanäyttelijä. Kun tarkkailee roolisuoritusta on mielenkiintoista katsoa, miten hyvin näyttelijä on sisäistänyt roolisanat. Usein ne kuulostavat harjoitelluilta ja ääneen lausutuilta; näyttellyiltä. Mikä on kaikkein hienoin osa Kidmanin roolisuoritusta on, että hän omistaa vuorosanat.
     Zac Efron onnistuu roolissaan myös upeasti. Hän saa Jackiin viattomuutta ja samalla tarvittavaa kypsyyttä, ristiriita, mikä ei ole helppoa luoda uskottavasti. Efron kuitenkin kantaa elokuvaa moitteettomasti ja voi jopa sanoa, että häviää rooliinsa. Efron ei ole yhtä vahva näyttelijä kuin Kidman, mutta hänessä on silti lahjoja. Hän pystyy sulautumaan elokuvaan ja tulemaan sitä osaksi. Hän on realistinen, kiinnostava, luja ja persoonallinen, kaikkea mitä hänen tulisikin olla.

     Matthew McConaughey ei pärjää näyttelemisessä Kidmanille tai edes Efronille. Hän on selvästi kehittynyt näyttelijänä, mutta ei pysty silti kanavoimaan hahmoon sen tarvitsemaa energiaa ja tasapainoa. Roolisuoritus on jokseenkin epäuskottava ja horjuva. Macy Gray on sympaattinen ja älykäs, mutta hän ei ole näyttelijä ja sen huomaa. Hän näyttelee kuin kyseessä olisi lasten näytelmä. Hän on kliseinen ja läpinäkyvä. John Cusack toisaalta on mielenkiintoinen. Selvästikään harva ei pystyisi samaan roolisuoritukseen, joten silläkin on painoarvoa. Cusack saa rooliin upeasti yhtenäisyyttä ja siksi hahmosta tulee ehjä ja jopa syvällinen.

     The Paperboy on tunnelmaltaan mielenkiintoinen elokuva. Juoneltaan se on ehkä hieman yliampuva ja teennäinen sekä epäuskottava sekä kokonaisuutena ehkä hieman epälooginen. Lee Daniels yrittää aivan liikaa. Hän ei selvästikään ymmärrä ihan täysin, mitä hän itse haluaa ja pyrkii viemään elokuvaa liian moneen suuntaan. Hän saa kylläkin tuotua hahmoihin syvyyttä ja mielenkiintoisuutta ja menevyyttä sekä sympaattisuutta. Tunnelma on uskollinen ja tarkka. Kuitenkin The Paperboyhin ei usko täysin. Vaikka kyseessä on trilleri, se ei saa katsojaa täysin mukaan, vaan jättää melkein kuin ulkopuolelle ja pyrkii vain pinnallisiin tavoitteisiin.

7 1/2

...=)