...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michelle Fairley. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Michelle Fairley. Näytä kaikki tekstit

Game of Thrones, 1. - 5. kaudet

No niin. Tästä tämä lähtee. Tässä sitä olisikin arvosteltavaa monen leffan edestä. Olen juuri saanut Game of Thronesin eli GoT:in viidennen tuotantokauden katsottua ja hirveä himo olisi arvostella se, mutta kun en ole arvostellut aikasempia kausia, käyn ajatukseni niistä läpi erittäin, erittäin tiivistetysti ja sitten jatkan viidenteen kauteen. Varoituksen sanana; en todellakaan ole lukenut yhtä ainoaa riviä George R. R. Martin alkuperäisestä kirjasarjasta Tulen ja jään laulu, johon sarja perustuu. Tämä arvostelu tulee myös sisältämään juonipaljastuksia. JA arvostelu tulee olemaan TODELLA ylimalkainen, sillä muuten minun pitäisi periaatteessa jokainen jakso erikseen arvostella ja käydä läpi ja kun vielä sarjan tapahtumat ovat niin kerroksellisia, jotkut asiat, mitkä ovat laitettu aluilleen ensimmäisellä kaudella, eivät vieläkään ole saaneet päätöstä ja koko ajan sarjan kulkee niin monessa tasossa, että tästä viiden tuotantokauden paketista tulisi kilometrejä pitkä teksti. Käyn siis vain läpi päällimmäiset ajatukset, nostan muutaman huomautuksen ja sanon oman mielipiteeni erittäin lyhyesti. EHKÄ kuudennen tuotantokauden pystyn sitten käymään paremmin läpi... Anyways, asiaan.

Game of Thrones on tosiaan ollut jo muutaman vuoden aivan suosikkisarjojani. Olen kuitenkin aika myöhäisessä vaiheessa tutustunut sarjaan, sillä aluksi karsastin sarjaa, sillä en aikaisemmin ole ollut mikään Taru sormusten herrasta-trilogian ystävä esimerkiksi. Lyhyesti sanottuna sarja on keskiaikainen fantasiasarja. Se kertoo tälläisestä maailmasta (neljä maanosaa; Westeros, Essos, Sothoryos, Ulthos ja pääasiassa tapahtumat sijoittuvat Westerosiin), jossa tälläiset suvut taistelevat melko pitkälti vuorotellen keskenään maan kuninkuudesta. Westerosin pääkaupunki on King's Landing ja sitä hallitsee sarjan alussa Baratheonin suku.

Tämän enempää en tule erittelemään juonta, sillä siihen tarvittaisiin takuulla joko maisterin tutkinto kirjallisuusanalyysista, että sitä juonta pystyisi edes aloittamaan selittämään tiivistetysti. Tämän maailman luoja George R. R. Martin on kyllä aikamoinen nero, sillä en voi olla huomaavinani jatkuvaa referointia myös oikean maailman nykytilaan. Pohjoisessa uhkaavat White walkers- "pedot" symboloivat ikään kuin meidän maapalloamme uhkaavaa ilmastonmuutosta ja kaikki se poliittinen peli, mitä suvujen johdot keskenään kelmuilevat, rinnastuisi ikään kuin nykypolitiikkaan ja lama-aikaan. En tiedä, voi olla, että vedän siltoja sinne, missä niitä ei ole, mutta kyllä täytyy aika puinen tyyppi olla, jos ei Game of Thronesin juonesta löydä mitään mielenkiintoista, tai älyllisesti stimuloivaa.

Sitten taas on kysymys aivan eri, onko älyllisesti stimuloivaa myös se, että kaikki henkilöt kuolevat ja sarjan väkivalta on varsin graafista. No ainakin se on realistista, eikö? Kauttaaltaan sarjan toteutus on henkeäsalpaavan upeaa. Kaikki lukuisat yksityiskohdat, jotka on setvitty, se miljöö ja se lavastus ja se puvustus ja se maailma! Oih!

Ööö. Ensimmäisestä kaudesta jotain. Silloin minulla oli apunani henkilökartta, joka tuli dvd-boxin mukana. Sitten aina pysäytin dvd-soittimestani kuvan, kun ruutuun tuli joku uusi hahmo ja katsoin kartalta kuka se oli. En tiedä kuinka kauan olisi sarjaa jaksanut seurata, jos tätä karttaa minulla ei olisi ollut. Mutta ensimmäisen kauden jälkeen, ei ole enää mitään ongelmia ollut tunnistaa hahmoja. Kaikki tuntuvat niin kotoisilta jo, kuin vanhoilta ystäviltä. Sehän tv-sarjojen ongelma onkin, siksi ne hahmojen uloskirjoittamiset sarjasta sattuvatkin katsojaan niin paljon. Ensimmäisen kauden jälkeen vajosin syvään masennukseen. Ja nyt en todellakaan valehtele. Olin niin maani myynyt, että itkin varmaan kaksi viikkoa ja en saanut sarjaa pois ajatuksistani. Se oli vain niin vangitseva ja samalla niin karu. En ollut nähnyt sitä ennen juuri mitään samanlaista. Muutama elokuva on saanut saman olon aikaan (Titanic, Lukija ect.) Mutta ei juuri mikään tv-sarja. Siksi minun oli heti pakko ostaa toinen tuotantokausi myös dvd:lle.

Toinen, kolmas ja neljäs tuotantokausi minulla menee vähän sekaisin keskenään. En kuolemaksenikaan (no pun intended) muista mitä tapahtuu milläkin kaudella. Siellä on tietenkin se internet-legendaksi muodostunut Red Wedding-jakso, joka toden totta, oli aivan kamalaa katsottavaa. Ikimuistoinen hetki on myös kyyn ja vuoren kohtaaminen (sarjaa seuranneet tietävät, mistä puhun) ja muun muassa kun Daenarys komentaa lohikäärmeitään polttamaan yhden ääliön tai se kun Khal Drogo menehtyi, tai ... niin. niitä on monta.

Suosikkihahmojani on Bran (ollut alusta asti), Cersei, Daenarys ja myöhemmiltä kausilta Margery ja Oleanna (jota esittää upea Diana Rigg). Pidin myös Jon Snowsta, mutta sen jälkeen kun hän liittyi sinne Castle Blackiin, on hän ollut täysin hakoteillä. Ja sitten tietenkin pidän Varysista, hän on aivan mahtava tälläinen rauhallinen manipuloija. En oikein ymmärtänyt Tyrionin viehätystä ennen kuin itse asiassa viidennellä kaudella, jolloin minusta hänen tarinansa vasta kunnolla pääsee käyntiin ja hän saa parhaimmat kohtauksensa. Eli minulla on vielä aika monta elossa olevaa hahmoa, jota kannustan (xD).

Viidennestä kaudesta sen verran, että minusta se on ollut hyvää, että Aryan tarina on viimeinkin lähtenyt käyntiin, ettei hän vain vaeltele paikasta toiseen. Minusta on vähän turhaa pitää enää tätä Brienne of Tarthia mukana, ei hän tehnyt vitoskaudella YHTÄÄN MITÄÄN. Sen sijaan haluan koko ajan enemmän ja enemmän nähdä tätä Ramsay Boltonia. Yksi kaikkien aikojen inhottavimmista antagonisteista ja siksi juuri niin kiehtovaa katseltavaa. Kurjaa tässäKIN kaudessa on se, että aina kun asiat käyvät mielenkiintoisiksi ns. etelässä, hypätään heti pohjoisen tapahtumiin. Nämä ovatkin kaikkein tylsintä antia sarjassa. Ei niistä koskaan edes näe mitään, kun on niin pimeää.

GoT on juuri sellainen sarja, jota haluaa toitottaa kaikille. Jokainen vastaantulija tekee mieli pysäyttää kadulla ja kysyä: "Oletko jo nähnyt Game of Thronesisa sen kun..." ja sitten niitä kohtauksisa tai sarjan tapahtumia yrittää hivuttaa jokaiseen keskusteluun jonka käy, vaikka aihe ei olisi televisiosarjoja lähelläkään. Tyyliin jutellaan jostain ojan kaivamisesta ja minun on pakko todeta, että: "niin, oja, oja oli Westorissakin, kun Jaime sitä tai tätä..." Siksi kai minä kirjoitan tätä aivan sekopäistä arvosteluakin, kun en malta olla jauhamatta tästä sarjasta.

Hienoa on, että Peter Dinklage voitti osataan Tyrionina Emmy-palkinnon. Nyt vielä kun Diana Rigg, Emilia Clarke ja Lena Headey saisivat omansa niin minä kiittäisin xD

On jännä nähdä mihin sarja tulevaisuudessa kehittyy ja toivon, että se joskus päättyy. Se vasta kamalaa olisikin, jos sillä olisi joku helvetin avoin loppu ja katsoja ei saisi Tälle Kaikelle mitään päätöstä. Kyllä tämän on pakko johonkin johtaa. Mutta tiivistetysti tähän loppuun: "In the game of thrones, you either win or you die", eikö?

Philomena (Philomena)

Philomena on Stephen Frearsin ohjaama draamaelokuva vuodelta 2013. Sen nimiroolissa on Judi Dench ja toisena pääosanesittäjänä Steve Coogan joka myös kirjoitti elokuvan käsikirjoitusta. Elokuva on ehdolla neljään Oscariin, mukaan lukien elokuva ja Denchin roolisuoritus.
     Philomena Lee joutui luopumaan aviottomasta lapsestaan 1950-luvun Irlannissa. Paikallinen nunnaluostari auttoi häntä synnyttämään lapsen, kylläkin niin, että Philomena joutui tekemään sen kivuissa "kuten Jumala sen on määrännyt" ja myöhemmin nunnat myivät lapsen adoptoitavaksi Amerikkaan. Philomena on etsinyt poikaansa 50 vuotta, kunnes saa apua toimittajalta tai siis entiseltä toimittajalta Martin Sixsmithiltä. Käy ilmi myös, että nunnaluostari on tiennyt pojan olinpaikan koko ajan, mutta eivät vain ole kertoneet sitä Philomenalle.
       Tarina elokuvalle on elokuvan pääasia. On hyvä, että tarinasta on tehty elokuva ja hyvä elokuva se onkin. Kuitenkin minusta tuntuu, että lopussa ei katsojalle jää mitään muuta kuin se tarina ja senkin huonommassa valossa kuin mitä se ansaitsisi. Elokuva jättää siis paljon toivomisen varaan. Tarina jää heppoiseksi. Olisin halunnut tuntea tarinan vielä syvemmin, olisin halunnut sen vaikuttavan minuun. Näin ei kuitenkaan käy. Oli vika sitten käsikirjoituksessa tai ohjauksessa, ainakaan vika ei ole Judi Denchissä.
     Judi Dench on elokuvan valo. Hän pelastaa sen täydeltä tuholta ja on syy, miksi elokuva toimii. Hän saa luotua aidon persoonan, mielenkiintoisen, elämänmyönteisen ja Dench tekee hahmosta uskottavan. Hän antaa motiviin hahmolleen. Se on järkeenkäypää, miksi Philomena on valmis anteeksi antamaan kaikkien kauheuksien jälkeen, mitä hänelle on tehty. Dench kuvaa meille yksityiskohtaisen, aidon tulkinnan upeasti näyttelemästään hahmosta. Hän herättää Philomenan henkiin ja saa tunnetta hahmoon. Hän saa tunnetta elokuvaan. Hän herättää katsojan myötätunnon. Hän luo elokuvaan draaman. Hän luo elokuvaan komedian. Erityisesti kohtaus loppupuolella nunnaluostarin hautausmaalla on upeaa, henkeäsalpaavaa näyttelemistä. Vaikka ei saattaisi uskoa, että Dench pystyy tuomaan joka kerta valkokankaalle uuden hahmon - hän tekee sen. Hän on uusi ihminen. Eri ihminen, joka kerta kun näemme hänet. Denchin Philomenaan ei myöskään voi olla rakastumatta. Mikä on ehkä hienointa hänen näyttelemisessä, että hän näyttelee roolin tuomitsematta sitä. Hän heittää omat ennakkoluulonsa täysin pois ja kuvaa meille minkä ikinä hahmon täysin sieluin, yhtään tuomatta siihen omaa mielipidettä. Hän antaa hahmon puhua puolestaan. Ja se tekee Denchin käsittämättömästä näyttelemisestä niin inhimillistä. Roolisuoritus on paras hänen uraltaan, ja siinä on ollut monia upeita roolisuorituksia. Hänen Philomenansa kantaa koko elokuvan. Jos haluatta todistaa todella uskomatonta näyttelemistä katsokaa Philomena ja siinä Judi Dench!
      Ohjaus sen sijaan, jos mahdollista, yrittää tuhota Denchin työn. Stephen Frears tekee upeita elokuvia, upeine tarinoineen, mutta Philomenalla hän ampuu ohi. Frears tappaa elokuvan tahdin pitkillä, uuvuttavilla, ylidramaattisilla otoksilla, jossa keskittyy enemmän tunteet verestämiseen kuin sen esille tuomiseen. Hän yrittää aivan liikaa ja tuloksena on täysi ylidramaattisuus. On eri asia tehdä hiottua draamaa ja ylipursuavaa, ahdistavaa ja suoraan sanottuna tylsää draamaa. Frearsilla on selvästi ollut tietty visio, mutta tappaa upea tarinan tekemällä siitä tylsän. Hän tekee viisaasti keskittyessään Denchin roolisuoritukseen, mutta siitäkin yrittää karistaa kaikki luonnollisuuden rippeetkin tähtäämällä liian ylös. Yrittäen liikaa. Elokuva musiikki on paikoin aivan liian ylidramaattista ja verestävää. Se on oikea sana kuvaamaan sitä.
     Philomena on upea tarina, elokuvan huumori toimii, käsikirjoitus on luonut upean hahmon, Dench tekee pääosassa sympaattista, henkeäsalpaavaa työtä, ehdoitta, mutta elokuvan ohjaus ei toimi ja siten koko elokuvan on liian heppoinen. Se ei anna katsojalle tarpeeksi.

7+











...=)