Mitä Maisie tiesi (What Maisie Knew)

Mitä Maisie tiesi on kuvattu täysin 6-vuotiaan Maisien näkökulmasta. Hänen vanhempansa (Julianne Moore & Steve Coogan) eroavat ja Maisie pakotetaan helvetilliseen limbotilaan, jossa häntä rieputetaan kodista toiseen. Rock-tähti äiti vielä ryntäilee kiertuekeikoilleen ja taiteenvälittäjäisä unohtuu kuukausi tolkuiksi Euroopan työmatkoille. Väliin putoaa kuitenkin äidin ja isän uudet puolisot (Alexander Skarsgård & Joanna Vanderham), jotka ottavatkin vastuun Maisien huolenpidosta.


Ensimmäinen puolisko on jumalattoman tylsä. Elokuvassa on hyvin vähän repliikkejä ja ne repliikit, mitä kuullaan, kohisee jossain taustalla kun kamera pitää zoominsa Maisien todellisuudessa. Täten katsojalla on vain tämän nuoren tytön arka ja viaton todellisuus seurattavana ja Nick Uratan ambienttinen ääniraita sävystämässä tätä kuvausta. Olisinkin toivonut elokuvan alkupuoliskolle vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä lopussa tälläinen tunnelmallinen, visuaalinen kerrontatyyli sopi tajuttoman hyvin. Ongelma alussa vain on se, että katsoja pitäisi saada nopeammin sisään elokuvaan ja nopeammin samaistumaan ja välittämään tarinasta.

Mutta kuten sanoin, loppua kohden elokuvan ote selkeni. Kun siinä vaiheessa pystyi jo luomaan jonkinlaisen kuvan kaikista hahmoista ja valitsemaan puolensa, oli emotionaalisesti sitoutunut etenkin nuoren Maisien herkkyyteen. Melkein kyyneleet valuivat viimeisen puolen tunnin aikana. Kuvasta tuli hypnoottisempaa, musiikista kauniimpaa ja näyttelemisestä koskettavampaa. Vaikka näennäisesti mikään ei muuttunutkaan. Melkein alan ajatella, että tämä oli jopa tarkoituksellista. Harmi vain, että katsoja pistetään työskentelemään hieman liikaa, että hän pääsee elokuvaan sisälle, mutta silti melkein suosittelisin sinnittelemään puolivälistä eteenpäin, sillä totean taas, että siinä kohtaa vasta elokuvan tunnelma ja tyyli pääsee oikeuksiinsa.

Julianne Moore tekee ehkä koskettavimman roolisuorituksensa, mitä olen häneltä nähnyt. Erityisesti lopun kohtaus, jossa hän on silmikkäin tekemiensä valintojen ja niiden seurausten kanssa, on sydäntä riipaiseva. Hän rakastaa tytärtään, mutta näkee tämän silmissä pelkoa, kun tämä katsoo häntä. Muilla näyttelijöillä on vähän epäedullisempi asema, sillä heidän hahmonsa ovat yksipuolisempia. Steve Coogan on puhelimeen kalattava poissaoleva isähahmo, Alexander Skarsgård niska vääränä päätään kumarassa pitelevä nuori pojankloppi ja Joanna Vanderham kiltti naapurintyttö - kaikki kuitenkin hyvin roolitettuja ja täysin uskottavia, vaikkakin pelkistetympiä hahmoja. Pääosan Onata Aprile, elokuvan Maisiena, tekee todella hyvää työtä, mutta siihen uskon vaikuttaneen enemmän vahvan ohjaustyön, sillä hänenkin roolihahmonsa on melko naturalistinen ja vähäeleinen, joten varsinaista näyttelemistä ei hirveästi tarvita - eikä tarvitsekaan tarvita - lapset ovat luonnollisia.

Mitä Maisie tiesi on koskettava kuvaus lapsesta eronneiden vanhempien keskellä. Itsekin tulen avioeroperheestä. Allekirjoitan kyllä koko elokuvan kuvauksen siitä tilasta ja olosta, miltä tuntuu jatkuvasti olla erossa toisesta vanhemmasta. Miltä tuntuu istua jossain aulassa odottamassa toista vanhempaa, kaivata aina toista vanhempaa tai aina tuntea olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Pahimmillaan jopa olevan vain shakkinappula vanhempien välisessä valtataistelussa.

...=)

Philomena (Philomena)

Philomena on Stephen Frearsin ohjaama draamaelokuva vuodelta 2013. Sen nimiroolissa on Judi Dench ja toisena pääosanesittäjänä Steve Coogan joka myös kirjoitti elokuvan käsikirjoitusta. Elokuva on ehdolla neljään Oscariin, mukaan lukien elokuva ja Denchin roolisuoritus.

     Philomena Lee joutui luopumaan aviottomasta lapsestaan 1950-luvun Irlannissa. Paikallinen nunnaluostari auttoi häntä synnyttämään lapsen, kylläkin niin, että Philomena joutui tekemään sen kivuissa "kuten Jumala sen on määrännyt" ja myöhemmin nunnat myivät lapsen adoptoitavaksi Amerikkaan. Philomena on etsinyt poikaansa 50 vuotta, kunnes saa apua toimittajalta tai siis entiseltä toimittajalta Martin Sixsmithiltä. Käy ilmi myös, että nunnaluostari on tiennyt pojan olinpaikan koko ajan, mutta eivät vain ole kertoneet sitä Philomenalle.
       Tarina elokuvalle on elokuvan pääasia. On hyvä, että tarinasta on tehty elokuva ja hyvä elokuva se onkin. Kuitenkin minusta tuntuu, että lopussa ei katsojalle jää mitään muuta kuin se tarina ja senkin huonommassa valossa kuin mitä se ansaitsisi. Elokuva jättää siis paljon toivomisen varaan. Tarina jää heppoiseksi. Olisin halunnut tuntea tarinan vielä syvemmin, olisin halunnut sen vaikuttavan minuun. Näin ei kuitenkaan käy. Oli vika sitten käsikirjoituksessa tai ohjauksessa, ainakaan vika ei ole Judi Denchissä.
     Judi Dench on elokuvan valo. Hän pelastaa sen täydeltä tuholta ja on syy, miksi elokuva toimii. Hän saa luotua aidon persoonan, mielenkiintoisen, elämänmyönteisen ja Dench tekee hahmosta uskottavan. Hän antaa motiviin hahmolleen. Se on järkeenkäypää, miksi Philomena on valmis anteeksi antamaan kaikkien kauheuksien jälkeen, mitä hänelle on tehty. Dench kuvaa meille yksityiskohtaisen, aidon tulkinnan upeasti näyttelemästään hahmosta. Hän herättää Philomenan henkiin ja saa tunnetta hahmoon. Hän saa tunnetta elokuvaan. Hän herättää katsojan myötätunnon. Hän luo elokuvaan draaman. Hän luo elokuvaan komedian. Erityisesti kohtaus loppupuolella nunnaluostarin hautausmaalla on upeaa, henkeäsalpaavaa näyttelemistä. Vaikka ei saattaisi uskoa, että Dench pystyy tuomaan joka kerta valkokankaalle uuden hahmon - hän tekee sen. Hän on uusi ihminen. Eri ihminen, joka kerta kun näemme hänet. Denchin Philomenaan ei myöskään voi olla rakastumatta. Mikä on ehkä hienointa hänen näyttelemisessä, että hän näyttelee roolin tuomitsematta sitä. Hän heittää omat ennakkoluulonsa täysin pois ja kuvaa meille minkä ikinä hahmon täysin sieluin, yhtään tuomatta siihen omaa mielipidettä. Hän antaa hahmon puhua puolestaan. Ja se tekee Denchin käsittämättömästä näyttelemisestä niin inhimillistä. Roolisuoritus on paras hänen uraltaan, ja siinä on ollut monia upeita roolisuorituksia. Hänen Philomenansa kantaa koko elokuvan. Jos haluatta todistaa todella uskomatonta näyttelemistä katsokaa Philomena ja siinä Judi Dench!
      Ohjaus sen sijaan, jos mahdollista, yrittää tuhota Denchin työn. Stephen Frears tekee upeita elokuvia, upeine tarinoineen, mutta Philomenalla hän ampuu ohi. Frears tappaa elokuvan tahdin pitkillä, uuvuttavilla, ylidramaattisilla otoksilla, jossa keskittyy enemmän tunteet verestämiseen kuin sen esille tuomiseen. Hän yrittää aivan liikaa ja tuloksena on täysi ylidramaattisuus. On eri asia tehdä hiottua draamaa ja ylipursuavaa, ahdistavaa ja suoraan sanottuna tylsää draamaa. Frearsilla on selvästi ollut tietty visio, mutta tappaa upea tarinan tekemällä siitä tylsän. Hän tekee viisaasti keskittyessään Denchin roolisuoritukseen, mutta siitäkin yrittää karistaa kaikki luonnollisuuden rippeetkin tähtäämällä liian ylös. Yrittäen liikaa. Elokuva musiikki on paikoin aivan liian ylidramaattista ja verestävää. Se on oikea sana kuvaamaan sitä.
     Philomena on upea tarina, elokuvan huumori toimii, käsikirjoitus on luonut upean hahmon, Dench tekee pääosassa sympaattista, henkeäsalpaavaa työtä, ehdoitta, mutta elokuvan ohjaus ei toimi ja siten koko elokuvan on liian heppoinen. Se ei anna katsojalle tarpeeksi.

7+

...=)

Tropic Thunder (Tropic Thunder)

Ben Stiller tähditti, ohjasi ja osittain myös käsikirjoitti Tropic Thunder-nimisen elokuvan vuonna 2008. Muut käsikirjoittajat ovat Justin Theroux ja Etan Cohen. Elokuva on tuottanut yli 180 miljoonaa dollaria ja sen pääosissa on Stillerin lisäksi Robert Downey Jr., Jack Black, Steve Coogan, Brandon T. Jackson, Jay Baruchel, Nick Nolte ja Tom Cruise sekä Matthew McConaughey. Downey Jr. oli ehdolla parhaan miessivuosan Oscar-palkintoon.
     Tropic Thunder kertoo näyttelijä Tugg Speedmanista (Sylvester Stallone-jäljitelmä), joka tavoittelee Oscar-palkintoa ja suostuu siksi kuvaamaan tulevaa elokuvaansa viidakossa, oikeissa olosuhteissa. Muut elokuvan näyttelijät ovat arvostettu ja viisin kertainen Oscar-voittaja Kirk Lazarus (Russell Crowe-jäljitelmä), joka on metodinäyttelijä ja on hahmossaan kuvausten välilläkin, koomikko Jeff Portnoy (Chris Fairley-jäljitelmä), Alpa Chino ja Kevin Sundusky.
      Olin erittäin innostunut katsomaan elokuvan. Olin innostunut katsomaan sen, koska se oli saanut paljon kehuja kriitikoilta, yleisesti hyvänä pidetty elokuva. Saihan se jopa Oscar-ehdokkuuden. Katsottuani elokuvan, totta puhuakseni, en tiennyt mitä ajatella. No en keskittynyt siihen enempään, kuin vasta nyt kun ryhdyin arvostelemaan tätä elokuvaa, tajusin, että tässä ei ole mitään hyvää. En ymmärrä, miksi tämä elokuva on saanut positiivisia arvosteluja. Oikeastaan, ymmärrän, koska perinteisesti kriitikot rakastavat kun arvostettuja, erityisesti toimintaklassikoita parodioidaan. Hollywood rakastaa eniten nauraa itselleen. Tähän voisi kirjoittaa vaikka kommentin: "It's funny, 'cause it's true". Joka tapauksessa mielestäni, Tropic Thunder on yliarvostettu elokuva. Komedia on köyhää ja elokuvan tyyli, yllättävää kyllä, itserakasta. Ironia ilmenee tässä, koska elokuvan pitäisi nimen omaan nauraa itsekkyydelle ja sortuu siihen itse. Kuvittelen vain elokuvantekijät virnuilemassa editointihuoneessa. Kun joku tietää olevansa hyvä, hän ei yleensä ole ja se vaikutelma minulle ainakin syntyy tästä elokuvasta. Voi myös tosin olla, että en lähtökohtaisesti pidä elokuvan ideasta. On todella paksua imitoida oikeita näyttelijöitä ja tehdä se liialla itseriittoisuudella. Lopputulos ei vain minulle ole tyydyttävä.
      Robert Downey Juniorissa ilmenee nimenomaan tämä elokuvan ongelma. Kun katson häntä, hänestä tulee itseriittoinen vaikutelma ja hänen näyttelemisensä on itsekeskeistä, mikä on taas ironista, koska hän näyttelee hahmoa, joka on ihan samanlainen ja ei, hän ei näyttele niin hyvin itserakasta hahmoa, että siksi hänestä tulee itserakas vaikutelma.
     Ben Stiller on pelastava voima, näyttelijänä. Pidän myös Jay Baruchelin koomisesta tyylistä, McConaughey on päästetty liika valloilleen, samoin Cruise. Jack Black on ankea, täysin kliseinen näyttelijä. En oikein vieläkään tiedä, mitä ajatella elokuvasta. Jos se on jonkun mielestä hauskaa nähdä komedia, joka on paksua, itserakasta ja jopa ilkeää, niin suosittelen tätä elokuvaa. Ja jos se olikin tämän komedian tarkoitus, niin anteeksi, jos en ymmärtänyt sitä. Elokuva kohtasi ilmestyessään paljon riitaa ja kiistoja sen soveliaisuudesta ja minunkin täytyy todeta, että elokuva yrittää repiä huumoria täysin stereotypisistä oletuksista ja käyttäytyy todella epäsoveliaasti. Se ei ole hauskaa, se on tyhmää. Naurun sijaan, elokuva antaa katsojalle tunteen kiusallisuudesta. Hyvää elokuvassa on maskeeraus, lavastus, valaistus, efektit, kuvaus, editointi. Tekniseltä puolelta elokuvassa ei ole siis mitään vikaa ja hyvällä tarkkuudella se onkin tehty. Se nimenomaan korostaakin elokuvan komedisuutta ja antaisi kehykset hyvälle komediallekin.

6-

...=)