Arvostelu: 6 Underground

 Minä olin ollut jotenkin siinä käsityksessä, että tämä leffa kertoisi kuudesta kaivostyöläisestä, jotka joutuvat luukkuun maan alle jonkun onnettomuuden seurauksena. Tulipahan tämäkin vääräluulo korjattua. Leffa kertookin sen sijaan yhteiskunnan silmissä kuolleiksi julistetuista (oman kuolemansa lavastaneista) varjomaailman toimijoista, jotka yrittävät parantaa maailmalla vaikka sitten lakeja rikkomalla, koska eihän kuollut, kansalaisuutensa menettänyt ihminen joutua vankilaankaan.

Tai jotain sinnepäin.

Leffa on tyypillistä Michael Bayta (ohjaaja). Keskitytään enemmän toiminnan dynaamisuuteen kuin juonenkuljetuksen uskottavuuteen tai hienosäätämiseen. Löytyy päällespiikkaukset ja välitekstit tekemään elokuvantekijöiden työtä heidän puolestaan, jotta yhtään ylimääräistä sekuntia ei turhalle litinälle ja lätinälle uhrata, vaan voidaan syöksyä suoraan vauhdikkaisiin toimintasekvensseihin.

Eniten ehkä petyin siihen, kun elokuvan alussa huokaisin helpotuksesta, kun näin, että Dave Franco olisi leffassa mukana ja siten ehkä estäisi elokuvan paatoksellisuutta jossain määrin, hänen ruutukarismansa kun perustuu pitkälti siihen, että hänen läsnäolonsa on kevyempää osastoa, humoristisempaa, kuinka hänet sitten heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen tapettiin pois päiväjärjestyksestä. Melkein sammui leffa siihen. Ei kuulu ainoaa valttikorttia tuollaiseen uhrata.

Leffa ei sen jälkeen oikein suuntaansa enää löydäkään. Tämä varjomaailman sankarijoukko jostain syystä päättää syöstä vallasta jonkun fiktiivisen Lähi-Idän maan diktaattorin ja se ilmeisesti jollain syy-seuraus-suhteella muuttaa maailman tapahtumien kurssin positiivisempaan suuntaan. Katsojalle unohdetaan selittää, miten ja miksi. Ja miten nämä tapahtumat vaikuttaisivat loppuihin 200:n maahan.

Elokuvaa oli kiusallista katsoa. Jopa se toiminta, johon kaiken muun uhraamisella keskityttiin, oli jotenkin teennäistä ja liian tekemällä tehtyä. Asetelmallista. Yleensä itseään lainkaan vakavasti ottava Ryan Reynoldskin oli jostain syystä valinnut vaihteeksi jonkun ihmeellisen otsaryppymeiningin, joten edes hänestä ei ollut tämän pateettisen virren elävöittäjäksi.

Arvostelu: If Beale Street Could Talk

If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä, jotka vaikeuksien kohdatessa rukoilevat. Koska he eivät voi muuta. If Beale Street Could Talk kertoo yhteiskunnasta, jonka rakennuspalikat on kasattu niin, että toiset saavat enemmän kuin toiset. If Beale Street Could Talk kertoo tunteista, jotka ovat välittömiä. Sillä ihmisen kohdatessa epäinhimillisyyttä, ei voi kuin olla tuntematta. If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä.

Tish ja Fonny (KiKi Layne ja Stephan James) ovat nuoria rakastavaisia 1970-luvun alun New Yorkissa. Heillä ei ole paljon rahaa. Ei vaikutusvaltaa. Ei mahdollisuuksia. Koulupolut ovat olleet heiltä suljettuja. Tish on tavaratalon hajuvesiosaston myyjä. Fonny puunveistäjä sydämeltään, palkkatyössä kokkina. He yrittävät löytää itselleen omaa asuntoa, mutta ison kaupungin vuokrajärjestelmä on saman rakenteellisen rasismin vanki, kuin mikä tahansa muukin järjestelmä.

Heillä on kuitenkin toisensa, ja se heille riittää. Asiat mutkistuvat, kun eräs nainen syyttää Fonnya raiskaamisestaan. Fonny joutuu tutkintavankeuteen juuri kun Tish saa tietää olevansa raskaana. Alkaa kilpajuoksu, jossa yritetään todistaa Fonnyn syyttömyys ennen kuin vauva ehtii syntymään maailmaan ilman isäänsä.

Omaääninen on sana, jota käytetään nykyään kaikkialla, kun ei keksitä oikeaa analyysia taideteoksesta. Omaääniseksi voi tituleerata mitä tahansa joutumatta juuri selittämään, mitä tarkoittaa. Mutta If Beale Street Could Talk on omaääninen. Ja minä selitän, mitä tarkoitan.

Barry Jenkins. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Moonlightin ohjaajalla on omintakeinen tyyli. Katsojana tuntuu, että hän tietää, mitä tekee. Esimerkiksi tapa, jolla hän käyttää kameran linssiä. Välillä sumentaen kuvan. Hyvin usein linssi tarkentaa kuvan kohtauksen etualalle, ja välillä tarkennus osuukin taustalla tapahtuvaan, jättäen etualan sumeaksi. Tämä luo kuvasta hyvin hypnoottisen. Kuplamaisen. Myös valo tanssii Jenkinsin kameraa kohti lumoavasti.

Kuva heijastaa myös kokemusta ihmisyydestä. Ihmisen katse ei ole tarkka. Unohdamme sen usein. Ihminen on väsynyt, halujensa vietävä, omiin pilvilinnoihinsa pakeneva, valikoiva, huomionsa jakava. Maalaamme asioiden päälle merkitykset. Subjektiiviset ja omamme. Niitä ei löydä katseemme ulkopuolelta.

En ole aikaisemmin nähnyt samanlaista elokuvallista tulkintaa. Joka uskaltaisi niin rohkeasti sanoa, että tämä on minun tapani katsoa tätä maailmaa ja maalata se katsojilleni. Luoda rakastuneen pääparin ympärille vaaleanpunaisen, pehmeän pilven, koska sitä on rakkaus minulle. Ja katsoja ymmärtää. Haluamme sen kosketuksen toiseen ihmiseen. Ymmärrämme toisiamme jaetun kokemuksemme avulla. Ja Barry Jenkins jakaa sen.

Halusin jäädä asumaan siihen tunnelmalliseen pehmeyteen, jolla tätä romanssia käsitettiin. Se oli niin ihanaa. Kohtauksissa oli sanoinkuvaamatonta lämpöä, hellyyttä, ne eivät iskeytyneet katsojan tajuntaan vaan soljuivat sinne. Pyörähtelivät.

Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ahdistavammaksi katsojan olo käy. Alun euforia vaihtuu sydämen tykytykseen. Maailman seinämät uhkaavat kaatua päälle. Ja katsojana sitä välittää elokuvasta, sillä alkupuolisko elokuvaa käytettiin maailman rakentamiseen huolella, ja käytettiin aikaa katsojan siihen istuttamiseksi. Mihinkään ei hötkyilty. Annettiin elokuvan tehdä oman tehtävänsä. Luotettiin katsojaan.

Elokuvan rakenne on siis onnistunut. Olin syvästi vaikuttunut. Elin elokuvan mukana. Ja loppua kohden jopa ratkesin kyyneliin. Ei olekaan osunut näin tunteisiin elokuva vähään aikaan. Mutta elokuva ei ollut koskettava siksi, koska elokuva olisi halunnut katsojan reagoivan millään lailla. Surullisuutta ei alleviivattu. Mutta se oli surullista siksi, koska se oli niin aitoa. Katsoja tunnisti sen kokemuksen, joka hahmoilla oli elokuvan päätyttyä. Tunnemme kaikki mitä se on, kun hyväksyy elämän pelikortit. Ja elää sen elämän hyvät ja huonot puolet. Ja silloin ei voi kuin hengittää.

Vavisuttavan elokuvakokemuksesta tekee tieto siitä, että elokuvan kuvaama todellisuus on raastavan totta niin monelle. Epäoikeudenmukaisuudesta kärsitään yhä. Ja elokuva keskittää fokuksensa siihen rasismin keskiöön, joka kirjaimellisesti tuhoaa elämiä.

Elokuvan ääniraidalla käytetään hyväksi muun muassa Nina Simonea, John Coltranea, Miles Davisia. Heidän musiikilliset juuret makaavat mustan Amerikan kärsimyksessä. Ja tämä ulottuvuus kaikuu myöskin Beale Streetin seinämissä. Se sekä kunnioittaa että luo uutta mustaa amerikkalaista kulttuuria.

Jenkins on 2010-luvun visionääri. Tämän ajan elokuvaohjaaja. Ensin Moonlightilla, sitten Beale Streetilla. Itse olen kiitollinen siitä, että hän on valinnut tuoda romantiikan uudelle aikakaudelle, sisällyttämällä siihen rakenteellisen rasismin, vähemmistöjen oikeuksien, intersektionalisuuden teemat. Toivottavasti yhä useammat ohjaajat käyttäisivät romantiikan genreä hyväkseen tutkiakseen tämän ajan ilmiöitä.

Regina King on täysin saamansa Oscar-voiton arvoinen. Mutta silti minun mielestäni huomion varastaa pääpari Stephan James ja KiKi Layne. He vangitsevat katsojan katseen, joka kerta kun kamera kääntyy heitä kohti. Layne esimerkiksi tekee hyytävän hienon arkin hahmolleen. Tytöstä, joka kasvaa vaikeuksien takia naiseksi. James on sielukas kauttaaltaan elokuvan.

Järisyttävän uskottava. Karkean realistinen. Tunteita maalaava. Voimakas, yhteiskunnallisesti ja elokuvallisesti. Jenkinsin visionäärinen taiteilijuus puskee läpi jokaisesta sekunnista. Myös esimerkiksi Nicholas Britellin sävellys tai James Laxtonin kuvaus tukevat kokonaisuutta. Sävellys on kuin kukkiva, kupliva, mutta kuitenkin melankolinen. Hämäävä yhdistelmä, joka iskee suoraan sydämeen. Laxtonin kameratyö kulkee käsi kädessä ohjaajan vision kanssa. Kiiltokuvankaunis elokuva.

Arvostelu: The Disaster Artist

Vuonna 2003 sai ensi-iltansa yksi maailman historian surkeimmista elokuvista. Elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja pääosanäyttelijä Tommy Wiseau rahoitti The Room -nimisen elokuvan tuotannon täysin itse. Kukaan ei tiedä, mistä hän sai nämä rahat - eikä oikein mitään muutakaan kyseisestä taitelijasta. Vuonna 2017 sai ensi-iltansa elokuva yhdestä maailman historian surkeimmista elokuvista.

Ei edes mennä The Roomiin asti, mutta The Disaster Artistissa on niin paljon asioita, joita olisin tehnyt erilailla. En olisi laittanut Tommy Wiseauta pääosaan. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tarkastella elokuvaa sattumanvaraisemman silmäparin läpi. Jonkun elokuvan taustajoukoissa työskennelleen. Siten Wiseaun mystinen aura olisi ollut vaikuttavampi. Nyt kun hän on koko ajan etualalla - moni niistä asioista, mitkä tekivät The Roomista niin koomisen huonon, tekevät The Disaster Artistista niin koomisen huonon.

The Roomin kanssa ymmärrän, miksi jengi on ihan pähkinöinä siihen leffaan. Se on tahattoman huono ja siksi siinä on samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi surullisen kuuluisassa oopperalaulajassa Florence Foster Jenkinsissä. The Disaster Artist kuitenkin pyytää katsojiaan ottamaan itsensä tosissaan. Sen pitäisi olla jotain metataiteesta seuraavaa, niin nerokasta, että se pystyy ottamaan jotain niin huonoa ja tekemään siitä... haluaisin sanoa vähemmän huonoa? Valottamaan huonouden taustasyitä? Sukeltaa huonouden tematiikkaan sellaisella vimmalla, että elokuvasta itsestään tulee jo syvällinen, kun se pystyy niin hienovaraisesti tulkitsemaan niin huonoa elokuvaa?

Ymmärrän, miksi joku saattaisi ajatella näin, mutta minusta siihen ei päästä. Elokuvan ohjaaja James Franco ei tunnu tietävän, mitä haluaa yleisönsä ajattelevan Tommy Wiseausta. Ensin hän avoimesti nauraa ja pilkkaa tätä, kunnes heti seuraavassa hetkessä syyllistää katsojaa nauramisesta. Minusta tuntuu, että tämä on ollut Francon unelmaprojekti vain siksi, että hän on halunnut päästä vetämään Tommy Wiseau-imitaationsa.

Ehkä elokuvan tarkoitus on jopa tutustuttaa laajemmalle yleisölle taideteos, joka The Room -nimellä kulkee. Mutta siinä tapauksessa suosittelisin katsomaan The Roomin itsessään, mikä on jo paljon sanottu. En valitettavasti pidä hyvän elokuvan tunnusmerkkinä, että sen katsottuaan ajattelee, että ehkä olisi ollut viisaampi katsoa vain maailman huonoin elokuva. Annan paljon krediittiä, että on uskallettu lähteä tutkimaan tätä aihetta ja pidän elokuvan ideaa raikkaana ja uudenlaisena. Mutta Oscar-tasoa tämä ei ole lähelläkään.

 ...=)

Naapurit 2 (Neighbors 2: Sorority Rising)

Jo komedia itsessään on melkein mahdoton taikatemppu toteuttaa, niin onnistuneen komedian jatko-osan veistäminen on jo yliluonnollista. Usein niistä paistaa läpi toivoton epätoivo vain lypsää lisää rahaa samasta kuluneesta vitsistä. Naapurit 2 ei tarjoa mitään uutta. Samalla idealla jatkettu ja tietysti toteutettu huonommin, kun siihen yritetty ympätä jotain uutta - mutta se vain luo vaikutelman, että ei ole oikeasti jaksettua miettiä mitään toimivaa, vaan kuten sanottu yritetty vain rahastaa samaa vitsiä. Odotin, että tässä olisi ollut edes jotain tilannekomiikkaa tai edes muutama hymyä aiheuttava hetki, mutta aika höttöiseksi tämä jäi. Kyllä tämän läpi katsoi, mutta siinäpä se. Ja se on surullista. Ainoa valopilkku oli mielestäni Zac Efron, joka kerta toisensa jälkeen yllättää omistautumiskyvyllään ja energiallaan näyttelijänä. Huudan vieläkin hänen yhteenroolittamisensa Kate Winsletin kanssa perään. Heissä on jokin sama rento rytmi, mutta silti sama panostuksen taso rooleihinsa sekä tietysti kyky olla niin tietoinen itsestään, että sitä pystyy hyväksikäyttämään.

...=)

Naapurit (Neighbors)

Tässä kesän kuumassa hittikomediassa, Rose Byrnen ja Seth Rogenin naapuriin muuttaa yliopiston veljeskunta, jota johtaa Zac Efron ja Dave Franco. Veljeskunnan järjestämät villit bileet eivät kuitenkaan sovi pientä vauvaa kasvattavan pariskunnan miljööseen ja tästä alkaa kostokierre - sota naapurien välillä.

Olin enemmän kuin yllättynyt, kun tajusin, että elokuvan keskiössä käsitellään jopa syvällisiä asioita. Totuudessa Rose Byrnen ja Seth Rogenin esittämä pariskunta käy läpi kriisiä, jossa heidän on vaikea sopeutua heidän uuteen elämäänäs lukittuna sisälle hoitamaan vauvaa ja Zac Efronin esittämä suosittu oppilas Teddy pelkää tulevaisuutta ja mitä hänelle käy, kun yliopisto loppuu ja hänellä ei ole veljeskunnan jätkiä ympärillään. Siitä huolimatta, nauroin ääneen ja paljon. Tämä on hauska.
     Olin erittäin innostunut elokuvasta, kun siitä ensi kertaa kuulin. Idea ja lähtäasetelma kuulostivat hauskoilta ja erityisesti trailerin nähtyäni, olin vakuuttunut elokuvan riemukkuudesta ja sitä se oli. Pienoinen pettymys oli elokuvan naurettavuuden määrä, sillä traileri antaa hieman erilaisen kuvan elokuvasta, mitä se oikeasti oli ja sen lisäksi tämä on yksi niistä elokuvista, jonka parhaat vitsit on jo trailerissa, mutta siltikin elokuvan komedisuus ei missään nimessä ollut huonoa tai tylsää. Suosittelen kuitenkin erityisesti katsomaan elokuvan ilman trailerin näkemistä, sillä ennakkoluulottomasti elokuva saattaa yllättää hauskuudellaan. Ehkä minä itse osasin odottaa sitä liikaa ja siksi odotin aina vain sitä parasta vitsiä. Naapurit naurattaa ääneen, mutta siitä huolimatta en tiedä, kannattaako komediaan yhdistää yhtään mittaa minkään näköistä draamaa, koska kuinka hyvin tahansa se on toteutettu, tuntuvat ne hetket aina pakostakin tylsiltä kun ei ole jotain vitsiä tai sketsiä mille nauraa, etenkään tämän sortin kesäkomediassa tälläinen ei toimi.

"Naapurit naurattaa ääneen"

     Kuten sanottu Naapureissa on paljon erittäin hauskaa ja komediana se toimii. Se ei ole paras komedia, jonka olen nähnyt, mutta toimii täysin hyvästä viihteestä. Elokuvan lähtöasetelma on hyvä - "tavallisen normaalin pariskunnan arki häiriintyy huonoista naapureista ja heidän välilleen syntyy skismaa". Olinkin siis yllättynyt, kun elokuva menikin eri suuntaan. Se ei suinkaan olen jatkuvaat jojottelua naapurien välillä, että kumpi on niskan päällä, vaan Rogenin ja Byrnen hahmot ottavat tilanteen haltuun jo melkein alkumetreiltä ja elokuva muistuttaakin enemmän jotain agentti -soluttautumis-elokuvaaa, peiteoperaatioineen ja juonineen. Elokuva kuitenkin keskittyy naapurien sotaa enemmän molempien naapurien yksityiselämään ja kummankin sopeutumiseen tilanteeseen.
     Seth Rogen on ehdottomasti elokuvan pääosa. Hän on hauska. Hän on komeedinen nero. Hän hallitsee oman hahmonsa ja tietää mitä tehdä, jotta saa siitä hauskan. Erityisesti hänen ja Byrnen suhde toimii ja elokuvan hauskimmat naurut tulevatkin heidän dialogistaan. Byrne on ollut jo monesti hyvissä komedioissa. Hän hallitsee tämän tyylilajin ja jotenkin osaa tehdä itsestään naurunalaisen ilman, että alistuisi tai tekisi itsestään millään lailla säälittävää. Hän on komedienne ja pitää omansa mieskollegoidensa rinnalla. Zac Efron on hyvä näyttelijä, mutta en ole varma, onko hän vedenpitävä koomikko. Hän hallitsee hahmonsa kevyen puolen, mutta on sen verran vakava näyttelijä, että painottaa selvästi enemmän hahmon syvälliseen puoleen ja totta puhuttana vakvavuus on tässä tapauksessa huono asia, sillä se tappaa naurun. Dave Franco on rento näyttelijä, joka heittää kaiken peliin. Välillä hän hapuilee näyttelemisellään, mutta loppujen lopuksi hänen näkemä intohimo rooliaan kohtaan ja hänen laittama panos hahmonsa hauskuuteen kannattaa ja hän suoriutuu hyvin.
    Naapurit on kesän hauskin komedia. Ohjaus on näyttelemisen suhteen vähän heikkoa, mutta komediana tämä onnistuu naurattamaan. En itse henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta tuoda draamaa komedian keskellä, koska se pakostakin tappaa naurun, mutta missään nimessä huonosta komediasta ei ole kyse.