Usein eivät juoniaukot ja epämääräiset motiivit ja päämäärät käsikirjoituksessa iske minuun, mutta Mafiaperhe onnistuu tekemään poikkeuksen.
Luc Bessonin ohjaama toiminta-rikos-komediaelokuva vuodelta 2013, jonka pääosissa on Oscar-voittaja Robert DeNiro, Oscar-ehdokas Michelle Pfeiffer, Dianna Agron ja John D'Leo sekä Oscar-voittaja Tommy Lee Jones, on mustaa komediaa parhaimmillaan. En tiedä, jotenkin olen mustien komedioiden suuri fani. Ehkä siksi Mafiaperhe omaan makuuni toimii.
Robert DeNiron on FBI:n todistajansuojelussa, hän on entinen mafiooso ja elää pakosalla Ranskassa kavallettuaan muut tuntemansa mafian jäsenet. Hänellä ja hänen perheellään on vaikeuksia sopeutua tavalliseen kilttiin elämään ja siksi joutuvat vaihtamaan paikkakuntaa vähän väliä. Heitä suojelee Tommy Lee Jonesin esittämä agenttipamppu.
"...elokuvan voima; Michelle Pfeiffer."
En tiedä, taaskaan, ehkä pidän elokuvasta ihan vain siksi, että Michelle Pfeiffer pääsee oikeuksiinsa. Hän on käsittämättömän kaunis ja karismaattinen näyttelijä ja elokuvan rento meininki saa hänet syttymään. Eikä muuten ole ensimmäinen kerta kun kyseinen daami räjäyttelee supermarketteja valkokankaalla ja joka kerta se on yhtä viihdyttävää. Siinä kohtauksessa elokuvan ronski huumori on myös juuri oikeassa suhteessa ja en itse ainakaan voinut olla nauramatta tilanteen naurettavuutta. Räjäyttää nyt supermarketti, koska myyjä oli töykeä. Ja taas vain kävellä pois kuin se olisi maailman arkipäiväisin asia.
Tietenkin käsikirjoitus on mitä on ja todellla monet aukot ja epämääräiset asiat seuraavat toisiaan, mutta jotenkin elokuvan coolius onnistuu tekemään kokonaisuudesta viihdyttävän ja oudolla tapaa sympaattisen. Edes Robert DeNiro ei sorru samoihin gangsteri-mafia-pahis kliseisiin, mitä häneltä voisi jo tässä vaiheessa odottaa, sillä nämä roolit ovat leimanneet hänen koko uraansa, lähes. Erittäin positiivinen yllätys siis hänen suhteensa ja vaikka Dianna Agronin rooli onkin todella lapsellinen ja epäkypsä, onnistuu hän tuomaan siihen kypsyyttä ja voimaa. Mutta kuten sanottu elokuvan voima; Michelle Pfeiffer. Pfeiffer onnistuu samaan aikaan tuomaan arvokkuutta ja naurettavuutta valkokankaalle mikä on todella vaikeaa ja siksi häntä ei voi muuta kuin ylistää. En jaksa valittaa kaikista elokuvan mahdollisista virheistä. Joskus käy niinkin päin, että elokuva valloittaa niistä huolimatta ja siksi en voi olla ylistämättä tätä elokuvaa. Suosittelen.
Onko se vain minusta, vai näyttääkö 90-luvun leffat kaikki aikalailla samanlaisilta? Jotenkin se värimaailma ja tunnelma niissä... Susan Sarandon on hieno roolissaan itsepäisen ja välillä ärsyttävänkin lapsen (Brad Renfro) juristina, joka puolustaa tätä FBI-oikeudenkäynnissä, lapsen todistettua mafiakytköksillä varustetun miehen murhan. Tommy Lee Jonesille on kerrankin annettu vuorosanoja. Yleensä inhoan tälläisiä lapsen maailmasta kuvattuja tarinoita, koska yleensä se lapsen viattomuus on jotain, mitä en haluaisi nähdä tuhottavan. Päämies on kuitenkin ihan mukiinmenevä, vaikkakin sentimentaalinen kasvutarina. Jännäriulottuvuutta en havainnut ollenkaan. Vähän olisi leffa myös kaivannut tiivistämistä.
