Mother! (Mother!)

Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.

 ...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)

Mafiaperhe (The Family / Malavita)

Usein eivät juoniaukot ja epämääräiset motiivit ja päämäärät käsikirjoituksessa iske minuun, mutta Mafiaperhe onnistuu tekemään poikkeuksen.

Luc Bessonin ohjaama toiminta-rikos-komediaelokuva vuodelta 2013, jonka pääosissa on Oscar-voittaja Robert DeNiro, Oscar-ehdokas Michelle Pfeiffer, Dianna Agron ja John D'Leo sekä Oscar-voittaja Tommy Lee Jones, on mustaa komediaa parhaimmillaan. En tiedä, jotenkin olen mustien komedioiden suuri fani. Ehkä siksi Mafiaperhe omaan makuuni toimii.
    Robert DeNiron on FBI:n todistajansuojelussa, hän on entinen mafiooso ja elää pakosalla Ranskassa kavallettuaan muut tuntemansa mafian jäsenet. Hänellä ja hänen perheellään on vaikeuksia sopeutua tavalliseen kilttiin elämään ja siksi joutuvat vaihtamaan paikkakuntaa vähän väliä. Heitä suojelee Tommy Lee Jonesin esittämä agenttipamppu.

"...elokuvan voima; Michelle Pfeiffer."

     En tiedä, taaskaan, ehkä pidän elokuvasta ihan vain siksi, että Michelle Pfeiffer pääsee oikeuksiinsa. Hän on käsittämättömän kaunis ja karismaattinen näyttelijä ja elokuvan rento meininki saa hänet syttymään. Eikä muuten ole ensimmäinen kerta kun kyseinen daami räjäyttelee supermarketteja valkokankaalla ja joka kerta se on yhtä viihdyttävää. Siinä kohtauksessa elokuvan ronski huumori on myös juuri oikeassa suhteessa ja en itse ainakaan voinut olla nauramatta tilanteen naurettavuutta. Räjäyttää nyt supermarketti, koska myyjä oli töykeä. Ja taas vain kävellä pois kuin se olisi maailman arkipäiväisin asia.

    Tietenkin käsikirjoitus on mitä on ja todellla monet aukot ja epämääräiset asiat seuraavat toisiaan, mutta jotenkin elokuvan coolius onnistuu tekemään kokonaisuudesta viihdyttävän ja oudolla tapaa sympaattisen. Edes Robert DeNiro ei sorru samoihin gangsteri-mafia-pahis kliseisiin, mitä häneltä voisi jo tässä vaiheessa odottaa, sillä nämä roolit ovat leimanneet hänen koko uraansa, lähes. Erittäin positiivinen yllätys siis hänen suhteensa ja vaikka Dianna Agronin rooli onkin todella lapsellinen ja epäkypsä, onnistuu hän tuomaan siihen kypsyyttä ja voimaa. Mutta kuten sanottu elokuvan voima; Michelle Pfeiffer. Pfeiffer onnistuu samaan aikaan tuomaan arvokkuutta ja naurettavuutta valkokankaalle mikä on todella vaikeaa ja siksi häntä ei voi muuta kuin ylistää. En jaksa valittaa kaikista elokuvan mahdollisista virheistä. Joskus käy niinkin päin, että elokuva valloittaa niistä huolimatta ja siksi en voi olla ylistämättä tätä elokuvaa. Suosittelen.

Minä olen Sam (I Am Sam)

Minä olen Sam yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2001. Sen ohjasi Jessie Nelson ja pääosassa Oscar-voittaja Sean Penn, Oscar-ehdokas Michelle Pfeiffer ja Dakota Fanning. Sivuosassa Oscar-voittaja Dianne Wiest, Oscar-ehdokas Laura Dern ja Oscar-voittaja Mary Steenburgen. Elokuva on tuottanut noin 97 miljoonaa dollaria. Sean Penn sai roolistaan Sam Dawsonina parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden.
     Minä olen Sam kertoo Sam Dawsonista, joka on kehitysvammainen ja hänestä tulee isä. Tyttären nimeksi tulee Lucy, Lucy in the Sky with Diamonds-biisin mukaan. Lucyn koditon äiti jättää Samin ja Lucyn, koska "halusi alunperinkin vain katon päänsä ylleen". Sam on töissä Starbuckissa ja saa Lucylle hoitoapua naapurin Annielta (Wiest). Kun Lucy kuitenkin alkaa vanheta ja saavuttaa isänsä älykkyyttä, joka vastaa noin seitsemän vuotiaan lapsen älykkyyttä, alkaa myös sosiaaliviranomaiset huolestua Lucysta. Lucy otetaan huostaan ja Samille asetetaan oikeudenkäynti saadakseen Lucy takaisin. Sam onnistuu palkkaamaan huippujuristin Rita Williamsin (Pfeiffer), mutta pian Rita huomaa saavansa tästä asiakassuhteesta enemmän irti kuin Sam, henkisiä apuja.
      Olin erittäin pettynyt tähän elokuvaan. Heti ensimmäiset sekunnit paljastivat, että elokuva tulisi olemaan täynnä aukkoja, erittäin tuskallista katsoa, epäuskottava ja tekotaiteellinen. Elokuvaa ei ole tehty hyvin. Käsikirjoitus on ilmiselvä Forrest Gump-jäljitelmä, mutta elokuva ei nouse edes tälle tasolle. Ohjaus on lapsellista ja hyväuskoista, jopa naiivia. Tarina ei ole hyvä, saatikka hyvin kerrottu. Tästä elokuvasta löytää hyvin vähän, mihin takertua. Odotin paljon enemmän, odotin suurempaa emotionaalista kytköstä elokuvaan, mutta se jättää täysin kylmäksi. Minä olin vielä ihmetellyt, miksi tälläisestä aiheesta kertova elokuva, Oscar-ehdokkuudenkin saanut draama ei ole enemmän muistettu ja rakastettu, mutta enää en ihmettele. Elokuvaa ei voi juuri edes draamaksi kutsua. Tälläistä laatua odottaisin jostain kanava numero 89, ohjelmatarjonnasta tiistaipäivänä kello kaksi. Siellä tätä elokuvaa varmaan pyöritetäänkin. En suosittele elokuvaa edes, kenellekään.
     Sean Penn on ottanut ilmiselvästi vaikutteita niin Dustin Hoffmanin upeasta roolisuorituksesta elokuvassa Rain Man/Sademies. Imitaatio on lähinnä kaukana imartelevasta. Vuosi 2001 on tainnut olla erityisen huono miespääosien näyttelijäsuoritusten tarjonnassa, sillä mikään muu ei selitä Pennin Oscar-ehdokkuutta tästä naurettavasta roolisuorituksesta. Siinä, missä Hoffman osasi kuvata täydellisesti autistisen hahmon, tuoda siihen sympatiaa ja mielenkiintoisuutta, Penn jättää katsojan aivan ulkopuolelle, eikä saa hahmosta edes uskottavaakaan. Tärkeää tämän sortin roolisuorituksessa olisi myös yhtenäisyys, mutta yhtenä hetkenä Pennin Sam ei pysty sanomaan paria sanaa suustaan ja seuraavana pystyy tekoihin, joita "normaaliälyiset" ihmisetkään ei välttämättä pystyisi tekemään. Penn ei onnistu sitomaan näitä lankoja yhteen eikä hän pysty koskettamaan katsojaa roolisuorituksellaan. Hyvä yritys.
       Michelle Pfeiffer tekee hieman paremman roolisuorituksen kuin Sean Penn, ottaen huomioon helpomman roolin. Pfeiffer on tuonut hahmoonsa mielenkiintoisia pieniä vivahteita, mitkä saa katsojan miettimään hahmoa ja tarkastelemaan tätä lähempää. Kun Pfeiffer on saanut katsojan huomion, hän vie hahmon luonteen kehittymisen uskottavasti seuraavalle tasolle ja luo roolisuorituksesta realistisen, aidon ja läsnäolevan. Pfeiffer on hyvin vahva tulkitsija. Hän ymmärtää kokonaisuuksia ja osaa työskennellä vaivattoman oloisesti. Hän ei ulkoista itseään hahmostaan vaan heittää itsensä likoon. Suoraan sanottuna kiitettävän upeaa työtä.
     Dakota Fanning on läsnä, hän on vuorovaikutuksessa ja hän pitää hauskaa. Hän leikkii hahmon persoonalla ja kehittää sitä parhaansa mukaan. Kun häntä tarkkailee, ei häntä usko niin nuoreksi. Hän on valpas ja tarkka. Hän on hyvin havainnnolistava ja virheetön ja pärjää upeasti vanhemille vastanäyttelijöilleen, ellei jopa tee parempaa työtä. Fanning on karismaattinen ja säteilevä ja hän osaa tuoda aitoa syvyyttä hahmoon, mitä ei edes välttämättä ole käsikirjoitettu niin hyvin, mitä Fanning hänet tulkitsee.
     Minä olen Sam on huono elokuva. Se ei ansaitse puoliakaan sen saamasta kiitoksesta, ja henkilökohtaisesti en suosittele elokuvaaa. Se ei kosketa katsojaa niin miltään kantilta ja saa katsojan vain kyseenalaistamaan kaikkia sen jättämiä aukkoja ja virheitä. Ainoa asia, minkä elokuva tekee oikein on epäuskottavuus. Michelle Pfeiffer ja Dakota Fanning pelastavat jonkin verran, mutta heidänkin yhteiset kohtaukset ovat rajalliset.

5
"Kaksi tähteä"

...=)