Arvostelu: The Meddler

Minä en ymmärtänyt elokuvaa. Voi olla, että kyseessä on Se, mikä on tottan tapainen tilanne, jossa en ensi-istumalta pystynytkään pääsemään sisälle, sillä käsiteltävät teemat ovat liian kypsiä minun varhaisoppineelle mielelleni. Mutta koska en elokuvaa ymmärrä, en voi antaa sille paljonkaan arvostusta. Tämä tietenkin sisältää option siihen, että myöhemmin voin muuttaa mielipiteeni jos ja kun elokuva avautuu minulle.

Leffa kertoo Marniesta (Susan Sarandon) hiljattain leskeytyneestä New Jerseyläisestä äidistä Lorille (Rose Byrne), joka muuttaa Los Angelesiin tyttärensä luokse ja sotkeutuu erittäin paljon tyttärensä elämään, joka on jo muutenkin aika lailla reunalla.

Tässä selvästi siis käsiteltiin jotain elämää suurempia teemoja, mutta ne liisivät täysin päälakeni ohi. Jotenkin surutyö, jota sekä Marnie että Lori kävivät tahoillaan ilmeisesti kehysti tarinaa jotenkin, mutta silti hahmojen tekemät valinnat eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia minulle. Ja tämä on sivistynyt tapa sanoa, että käsikirjoitus oli sekava hörhö.

Meille ei edes annettu syytä, miksi Marnie muutti Los Angelesiin, etenkin kun pääsemme vilkaisemaan hänen entistä elämäänsä New Yorkissa ja se vaikuttaa ihan yhtä onnelliselta ellei jopa onnelisemmalta kuin hänen uusi elämänsä Los Angelesissa. Toki se, että hänen miehensä kuoli ja hänen elämänsä pyöri pitkälti miehen ympärillä Nykissä saattaa olla syy, miksi hän koki tarpeen muuttaa, mutta tätä ei kyllä avata katsojalle sentin vertaa, joten tämä on täysin hypoteettista analyysia.

Kaikkein eniten hermo menee Lorin henkilöhahmoon. Täysin hysteerinen narsistipsykopaatti, jonka valinnoilla ei ole mitään järkeä. Yhdessä kohtauksessa hän nauttii siitä, että äiti pitää hänelle seuraa ja heti seuraavassa sekunnissa tämä raivoaa tälle kuin pikkulapsi, kuinka äiti on liian takertuvainen hänen elämässää ja kuinka säälittävä hän itse on, kun vielä viettää aikaa äitinsä kanssa. Tälläinen hahmotulkinta on jo itsessään erittäin pinnallista, kliseistä ja lapsellista, mutta se olisi ihan ok, jos sitten hahmo olisi johdonmukainen. Mutta suoraan sanottuna todella ärsyttävää, että hahmosta tulee äitiään miten sattuu riepotteleva pissisämmä.

En kyllä erityisemmin pisteitä anna edes Susan Sarandonin suuntaan. Aina yhtä säälittävää, kun tälläiset näyttelemisenikonit kaatuvat rähmälleen niin täydellisesti. Kauas on tultu Sarandonin kultaisista päiviltä 90-luvulta. Tämän siitä sitten saa, kun kerrankin elokuva, jossa on pääosassa 70+ nainen, niin eikö hän mene ja möhli sen. Hänen hahmokuvauksensa on suoraan sanottuna armottoman surkeaa. Hän vetää samalla väsyneellä kaavalla läpi elokuvan. Kohtauksissa, jossa hänen pitäisi vähän indikoida katsojalle jotain hahmonsa tunnetiloistaan, niin hän vetää samalla päälleliimatulla ilmeellä läpi, mitä pyörittää kaikissa muissakin kohtauksissa. Katsojalla ei ole mitään hajua pitääkö hänen hahmonsa oikeasti uudesta rakkaudenkohteesta (J.K. Simmons) tai miksi hahmo maksaa ventovieraan naisen (jonka nimeä hän ei muista) häät, koska Sarandon ei tee eleen elettä kertoakseen mitään hahmostaan. Aivan järkyttävän laiskaa näyttelemistä.

J.K. Simmons muistutti ihan Sam Elliottia, mikä oli todella outoa. Rose Byrnen ura on vielä oudompi kuin tuo fakta. En oikein tiedä, mikä hän on ja mitä hän tekee. Komedioissa (Paul Feigin kanssa) hän on tosi hauska, mutta sitten hän on tunnettu myös tv-tähtenä (Damages), toimintatähtenä (X-Men) ja tälläisissä oudoissa dramedioissa. En oikein tiedä, miksi hän valitsee ne roolit, mitkä hän valitsee. En pidä hyvänä näyttelijänä.

...=)

Keinottelua (Arbitrage)

Tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä rahoitusmaailmasta. Sanottu Richard Geren parhaimmaksi rooliksi, mitä en epäile yhtään. Rooli oli nimittäin huono - teki mieli hyssytellä miesparkaa, kun useassa kohtauksessa sekoitti huutamisen hyväksi näyttelemiseksi. Geren ura kun nyt ei ole mitenkään muutenkaan laadullaan loistanut. Ihan hyviin elokuviin kuitenkin aika ärhäkästikin tarrautuu kiinni - harmi vain, että sitten on niin laiska, ettei jaksa nostaa tikkua ristiin yrittääkseen edes näyttää kiinnostuneelta roolistaan.

...=)

FEUD: Bette and Joan, 1. tuotantokausi

Ryan Murphysta on muutaman viime vuoden aikana tullut Amerikan viihdeteollisuuden johtava nimi. Hän ohjasi elokuvat Juoksee saksien kanssa (2006) ja Eat, Pray, Love (2009), mutta ennen kaikkea hän on tunnettu lukuisista menestyssarjoistaan kuten Muodon vuoksi, Glee, American Horror Story, Scream Queens, American Crime Story ja nyt FEUD. Lisäksi hän ohjasi tv-elokuvan The Normal Heart, jota suosittelen kaikille.

Feud kertoo tunnetun tarinan Hollywoodin kulisseista. Bette Davis (Susan Sarandon) on yksi kaikkien aikojen ylistetyimpiä näyttelijöitä, kaksinkertaisesti Oscar-palkittu aikansa suurin tähti kultaisen ajan Hollywoodista. Hänen uransa oli liekeissä 30- ja 40-luvuilla, mutta Kaikki Eevasta (1950) jäi hänen viimeiseksi suureksi pääosaksi. Joan Crawford (Jessica Lange) tunnettiin 40-luvun suurimpana kaunottarena Hollywoodissa ja vastoin odotuksia hän onnistui voittamaan myös Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan elokuvassa Mildred Pierce (1945) - hän ei kuitenkaan koskaan onnistunut vakiinnuttamaan itseään vakavana näyttelijänä, vaan hänen ulkonäkönsä varasti aina huomion. Davis ja Crawford kilpailivat koko uriensa ajan keskenään ja tämä johti välien viilenemiseen. Erityisesti ennen studiosysteemin romahtamista, joutuivat näyttelijät kilpailemaan hyvistä rooleista keskenään. Heidän skismansa kulminoitui elokuvan What Ever Happened to Baby Jane? -kuvauksiin. Molemmat näyttelijät toivoivat elokuvan avittavan heidän uransa uuteen nousuun, mutta vain Davis sai Oscar-ehdokkuuden.

Itse pidän tälläisistä behind-the-scenes -kuvauksista ja on aina herkullista päästä menneen ajan Hollywoodin maailmaan. Elokuvat kuten Lentäjä tai Hitchock ovat myös vähän samantyylisiä. Erityisesti pidän tässä sarjassa 60-luvun ajankuvasta, mikä on toteutettu hienosti.

Yllätyin itse asiassa aika paljon, että vain muutama jakso sarjasta keskittyy itse elokuvan kuvauksiin. Myöhemmät jaksot kertovat jo jostain ihan muusta enkä välttämättä pidä tästä ratkaisusta. Mielestäni sarja menetti vähän otettaan, kun Sarandonilla ja Langella ei ollut enää niin paljon yhteisiä kohtauksia, sillä minusta ne olivat sarjan parasta antia. Jäin vähän ihmettelemään viimeisimpien jaksojen kohdalla, että mikä pointti niissä ylipäänsä oli - mitä niillä haluttiin viestittää? What Ever Happened to Baby Jane? -elokuvan kuvauksista olisi ehkä saanut enemmänkin jaksoja ja mielenkiintoisimpia kohtauksia. Mielestäni Oscar-lähetyksen jakso olisi hyvin voinut olla finaali.

Eniten pidin Susan Sarandonin roolityöstä. Hän saa loistavasti omaksuttua Davisille ominaisen puheenrytmin ja luonteenlaadun. Hän on voimakas nainen, joka sanoo suoraan asiansa, eikä pelkää haasteita. Lisäksi hänellä on loistava komedian taju ja saa hyvin hahmon sarkastisen luonteen esille. Sitä paitsi pidän Sarandonista näyttelijänä. Hänellä on mielenkiintoiset kasvot, mikä on elintärkeää näyttelijälle. Kuka nyt jaksaisi katsoa tylsiä kasvoja roolista toiseen?

Jessica Lange ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Päin vastoin. Inhosin hänen hahmoaan ja miten se sarjassa esitettiin - vähän höpsähtäneenä, lapsellisena idioottina. Crawford vaikuttaa minun silmiini paljon älykkäämmältä ja terävämmältä naiselta. En myöskään pitänyt sarjan tavasta puolustella Crawfordin tekoja ja hahmoa. Oikeastihan Crawford oli täysi psykopaattinen hullu, joka kidutti omaa lastaan. Sarjassa tälle annetaan tekosyitä tekosyiden perään. Joten en pysty täysin objektiivisesti arvioimaan Langen työtä - hän on varmasti erittäin osaava näyttelijä, mutta hahmo ei vain tehnyt vaikutusta.


Catherine Zeta-Jonesista pidin. Hän vangitsee myös hyvin Olivia De Havillandin ominaisen persoonan. Stanely Tucci ja Judy Davis jäävät vähän sekundaariksi hahmoiksi tarinassa.

 Sarjassa käsitellään mielenkiintoisia teemoja ikääntymisestä ja naisen asemasta sekä elämäntyöstä ja siitä, mille elämänsä kukin omistaa. Suosittelen kaikille, ketä vain kiinnostaa tämä aihealue. Jaksot on tehty erittäin laadukkaiksi ja siitä maailmasta ei haluaisi ollenkaan poistua. Kaikille tämä ei varmastikaan ole. Mitään suuria juonitwistejä tästä ei saa.

 ...=)

Kuolemaantuomittu (Dead Man Walking)

Tiedättekö mikä on valtio? Valtio ei ole mikään valvova isoveli. Valtio ei ole mielivalta. Valtio ei ole jumalan keksintö ihmisen kiusaksi. Valtio on yhtä kuin ihmiset. Jean-Jacques Rousseau otti ensimmäisen kerran käyttöön käsitteen yhteiskuntasopimus niin sanotun luonnontilan vastineeksi. Rousseaun ajatukset luonnontilasta olivat vielä romanttiset, mutta esimerkiksi Thomas Hobbesin ja John Locken ajatukset luonnontilasta olivat loppukädessä negatiivisia ihmisyksilön kannalta. Me noudatamme lakeja syystä. Me maksamme veroja syystä. Me elämme yhteiskunnassa, valtiossa, syystä. Valtio on olemassa meitä varten. Ilman valtiota olisimme oman onnemme nojassa, ilman toistemme tukea ja päätyisimme tappamaan toisemme. "Valtiolla" ei ole mitään syytä tappaa kansalaisiaan. Ja sen pitäisi olla ihmisoikeus, että valtio ei kansalaistaan tapa.

On naurettavaa, että kuolemantuomiota perustellaan sillä, että muutaman sentin silläkin "säästäisi" kun nämä nilkit teloitettaisiin. Saanko kysyä: mitä sillä säästetään? Ihmisarvot? Ei... Puhumattakaan siitä, että USA:ssa esimerkiksi syyttömiä tapetaan järkyttäviä määriä ja se huomataan vasta jälkikäteen.

Suosittelen katsomaan Kuolemaantuomitun ihan jo opetusmielessä. Draama on järkyttävän todentuntuinen ja täten vaikuttava. Se maalaa hyvin karun kuvan ihmisestä. Etenkin kohtaus, jossa uhrin lähiomaiset katselevat kun tämä vanki tapetaan, ottaa hyvin kopin ihmisen sadistisesta luonteesta kaikin puolin. Hyvin usea ihminen omaa ajattelutavan, että vankilaan joutuminen ja lakien rikkominen ei ole kenenkään muun syytä kuin vangitun itse ja täten hän joutuukin kantamaan rangaistuksesta vastuun. Mutta on hyvä huomata, että vertaillessa USAn vankiloita Pohjoismaiden vankiloihin, voisi väittää pohjoismaisten vankiloiden olevan onnistuneempia. USAn prosentuaalinen vankimäärä väestöstä on eksponentiaalinen Pohjoismaihin verrattuna. Uskaltaisin väittää tämän johtuvan siitä, että Pohjoismaissa yhteiskunta ottaa vastuun vangeista ja tekee kaikkensa kuntouttaakseen heitä, säilyttääkseen heidän ihmisarvon ja estääkseen rikosten uusiutumisen. Jos vankia kohdellaan huonosti, kuten USAssa, niin hänkin käyttäytyy huonosti.

...=)

Päämies (The Client)

Onko se vain minusta, vai näyttääkö 90-luvun leffat kaikki aikalailla samanlaisilta? Jotenkin se värimaailma ja tunnelma niissä... Susan Sarandon on hieno roolissaan itsepäisen ja välillä ärsyttävänkin lapsen (Brad Renfro) juristina, joka puolustaa tätä FBI-oikeudenkäynnissä, lapsen todistettua mafiakytköksillä varustetun miehen murhan. Tommy Lee Jonesille on kerrankin annettu vuorosanoja. Yleensä inhoan tälläisiä lapsen maailmasta kuvattuja tarinoita, koska yleensä se lapsen viattomuus on jotain, mitä en haluaisi nähdä tuhottavan. Päämies on kuitenkin ihan mukiinmenevä, vaikkakin sentimentaalinen kasvutarina. Jännäriulottuvuutta en havainnut ollenkaan. Vähän olisi leffa myös kaivannut tiivistämistä.

#elokuvahaaste2016 (25. Syntymävuonnasi [numerogeneraattorilla arvottuna vuotena:] 1994 julkaistu elokuva)

Saanko luvan? (Shall We Dance?)

Saanko luvan? on vuonna 2004 valmistunut elokuva, jonka pääosissa on Richard Gere, Oscar-voittaja Susan Sarandon, Jennifer Lopez ja Oscar-ehdokas Stanley Tucci. Yli 150 miljoonaa dollaria tuottaneen elokuvan ohjasi Peter Chelsom ja käsikirjoitti Audrey Wells.
      Elokuva kertoo John Clarkista, tavallisesta Chicagolaisesta lakimiehestä, joka ylpeilee perheellään. Joka ilta ajaessaan kotiin metrolla hän katsoo Neiti Mitzin tanssistudion ikkunaan, jossa hän näkee tanssinopettaja Paulinan. Eräänä iltana hän jää pois metrosta ja liittyy mukaan tanssitunneille. Hän ei päätä kertoa uudesta harrastuksestaan vaimolleen. Pian hän on ihan tanssin lumoissa.
      Saanko luvan? on typerä elokuva. Pääsee ehdottomasti eniten naurettavia virheitä elokuvien listaan. Elokuva on kuin kliseisyyksien juhlaa. Ohjaus on perusvarmaa ja tylsää. Se ei innosta saati luo mitään uutta. Ohjaajalla ei tunnu olevan minkään näköistä intoa ja omaperäisyyttä ja on kuin ohjausta ei edes olisi. Todella huteraa... Käsikirjoitus on kamala. Se on teennäinen, kuorrutettu, epäuskottava ja tylsä. Elokuva ei onnistu tavoitteessaan yhtään. Se jättää päähenkilön motiivit aivan tyhjiksi ja katsoja joutuu koko ajan pinnistelemään löytääkseen vähän ihmisyyttä tai edes realistisuutta elokuvasta. Kuluneet juonenkäänteet ja mielikuvitukseton rytmi ovat kauheaa katsottavaa ja koko elokuvasta tulee helposti unohdettava, massamainen ja auttamattoman virheellinen. Jopa lavastus on teennäinen.

     Richard Gere on jälleen kerran tylsä. Hänestä ei löydy energiaa. Hän on laiska ja liian itsevarma. Hänessä ei ole paloa ja hän ei osaa näytellä. Ainoa hetki, jolloin hänen roolisuoritus on vähän siedettävä on tanssikilpailun Cha Cha Cha-tanssi. Gere on lähellä surkuhupaisaa ja on kuin hän yrittäisi tahallaan tuodan kliseisyyttä esiin, sen piilottamisen sijaan. Hän on aivan ulalla ja roolisuoritus on ehdottomasti hänen uransa huonoimpia.
     Jennifer Lopez ei näyttelemisestä ole varmaan kuullutkaan. Hän turvautuu ainoastaan ulkonäköönsä ja ei vaivaudu nostamaan tikkua ristiin. Hän on epäselvä ja huolimaton. Hänessä on hieman paloa ja tunnetta, mutta hän ei pääse lähellekään uskottavuutta ja realistisuutta.
     Ei edes Susan Sarandon pysty pelastamaan tätä fiaskoa. Hän seilailee läpi elokuvan ja ei näytä paljoa kiinnostusta projektia kohtaan. Hän on varsin sympaattinen näyttelijä ja on kuin kotonaan valkokankaalla, mutta selvästi ampuu ohi.
     Saanko luvan? on naurettavuuden ja kliseisyyden juhlaa. Uskottavuus, tunne ja sulavuus ovat sanoja kuin vieraalta planeetalta elokuvan tekijöille ja kaikkien kannalta olisi hyvä jos elokuva vain unohdettaisiin. Edes Susan Sarandon ei pysty pelastamaan tätä ennalta-arvattavaa, tylsää elokuvaa.

4+

...=)

Aina vierelläsi! (Stepmom)

Chris Columbus ohjasi vuonna 1998 elokuvan Aina vierelläsi, jonkä tähtinä ovat Oscar-voittaja Julia Roberts, Oscar-voittaja Susan Sarandon ja Oscar-ehdokas Ed Harris. Elokuva tuotti yli 159 miljoonaa dollaria ja Sarandon voitti roolisuorituksestaan San Diego elokuvakriikoiden yhdistyksen palkinnon parhaalle näyttelijälle.
      Elokuva kertoo Jackiesta (Sarandon) ja Lukesta (Ed Harris), eronnut aviopari, jolla on kaksi lasta. Lukella on uusi naisystävä, nuorempi Isabel (Julia Roberts), joka ei tunnu saavan yhteyttä Luken ja Jackien lapsiin. Lapset pitävät äitään täydellisenä. Jackie sairastuu kuitenkin syöpään ja Isabel samaan aikaan Isabel ja lapset alkavat kiintyä toisiinsa.
      Aina vierelläsi on täysin turhantärkeä elokuva. Se on tungettu täyteen kliseitä ja kliimakseja ja selvästi yritetty vedota amerikkalaiseen keskivertoyleisöön, jotka haluavat kantaa nenäliinapaketteja elokuvateatteriin. Elokuva onnistuu kaikessa turhamaisuudessaan ja teennäisyydessään nyyhkyttämään joitakin katsojia varmasti, onhan siihen heitetty lähes kaikki perinteiset kliseet, joilla vetisyttää katsojien silmät. Mukana on tylsää lämpöä ja kevyttä draamaa. Elokuva ei siis minun mielestäni ole mikään mullistus vaan täysin mitäänsanomaton tusinatuote. Kaiken lisäksi se on tylsä.
      Susan Sarandon ei huonoon roolisuoritukseen varmaan pystykään. Tämänkin tason elokuvassa hän onnistuu tuomaan valkokankaalle rehellistä tunnetta sekä aitoa draamaa. Hän on syvällinen ja tulkitseva. Hänen näyttelemisensä on hyvin älykästä että intohimoispitoista.
     Ed Harris on lähes turhassa roolissa. Hänen hahmollaan on säälittävä määrä kohtauksia, mutta ne hän esittää ihan kunnialla läpi. Hän on hyvin määrätietoinen ja keskittynyt. Harris on omaksuva näyttelijä ja on Sarandonin tavoin älykäs. Heidän kemiansa kohtaavatkin todella hyvin, entisenä avioparina...
     Julia Roberts ei saa juuri mitään aikaan. Hän ihmettelee elokuvan läpi ja on aivan hukassa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista ja hän luo niin kliseisen roolisuorituksen, että sitä on tuskallista katsoa. Kuitenkin hänen elokuvakarismansa ja energiansa pelastaa hieman.
     Aina vieralläsi ei ole hyvä elokuva. Se käy lauantai-iltapäivän viihteestä ihan hyvin ja älytöntä olentoa se varmaan kiinnostaa ja vaikuttaa tähän hyvin paljon. Ei edes karismaattinen näyttelijäkaarti pysty tuomaan tähän tusinatuotteeseen mitään kiinnostavaa.

6+

...=)