Olin jo pitkään toivonut näkeväni jotain Call Me By Your Namen tapaista - Luca Guadagninon ohjaaman elokuvan vuodelta 2017 ja ehtiväinen Guadagnino teki kuin tekikin We Are Who We Are-sarjan, eli kokonaisen televisio-ohjelman mitallisen verran kuin jatkoa tuolle italialaiselle kesäsadulle. We Are Who We Are on hyvin samantapainen Call Me By Your Namen kanssa. Samanlainen keinuva ja lämmössä väreilevä tunnelma. Rukouksiini siis vastattiin.
Lisäksi We Are Who We Are on televisiosarja, joka melkein tuhosi minut. Erityisesti ensimmäiset jaksot olivat jotain maagista, jotain mihin upposi tajuamatta, mitä tapahtui, jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Tällainen teinisarja tai coming-of-age-tarina, joka ei ollut veistetty siitä samasta puusta. Vaan kerrankin jotain, missä oli poikkeuksellisen raikas ja moderni katsantakanta aiheeseen. Fraser niin osuvasti sanookin sarjan alkupuoliskolla, että miehen ja naisen käsitteet ovat niin vanhanaikaiset. Ja sitä määritelmää kohti sarjassa syöksytäänkin todella voimalla.
Ihana nähdä näin heteronormatiivisia rakenteita uhmaavaa tarinankerrontaa. Fraser, joka pukeutuu erikoisiin vaatteisiin ja lakkaa sormenkynsiään kaikilla sateenkaarein väreillä, on hahmo, joka haastaa perinteistä nuoren miehen roolia jo pelkällä habituksellaan. Mutta sitten hänestä ei myöskään saa oikein selvää. Pitääkö hän pojista vai tytöistä? Onko hän kenties sukupuoli-identiteetiltään jotain muuta kuin synnynnäiseen sukupuoleensa samaistuva? Vai onko hän vain aidosti oma itsensä välittämättä edes tällaisista queer-normeista?
Vähän selvempi tapaus tuntuu olevan Caitlin, joka selvästi kokeilee sukupuolensa rajoja ja pukeutuu pojaksi ja tuntuu haaveilevan uudesta identiteetistä poikana tai miehenä. On ihana nähdä tällaista hahmokuvausta ja vielä nuortensarjassa.
Myös Chloe Sevignyn esittämä naisen kanssa naimisissa oleva äiti, joka on samaan aikaan kokonaisen sotilastukikohdan johtaja, on hahmona melko perinteitä uhmaava. Hänenkään identiteetistään ei tehdä minkäänlaista ongelmaa tai kuvata kylän omana kylähulluna. Hän yksinkertaisesti on, mitä on. Kuten kaikki sarjan hahmot.
Se nimenomaan oli niin hienoa Guadagninon tarinankerronnassa, kuten oli jo Call Me By Your Namessa, että hahmojen homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta tai mistä tahansa, ei tehdä sellaista punaista vaatetta. Kaikkea draamaa ei revitä perinteisten yhteisöjen reaktioista tällaisiin ihmisiin. Päin vastoin, heitä kohdellaan kuin normaaleja ihmisiä, joillaisia he ovatkin.
Ja kun Guadagninon rajaton ja villi tapa kuvata tätä maailmaa on vielä niin sykähdyttävä ja vastaa tematiikkaa - identiteeteillä kokeilevia nuoria - on vaikutus katsojaan sydäntäsärkevä. Sitä samaistuu niin paljon noihin nuoriin, jotka etsivät itseään ja joiden päivät koostuvat maleksimisesta - sellaisesta ihanasta ei-mitään-tekemättömyydestä. Jokainen kohtaus rikkoo oletuksia. Kuvaus siirtyy paikkaan, jonne sen ei odottanut menevän. Guadagnino pitää meidät varpaillaan samalla lailla kuin hahmotkin.
Erityisesti Jack Dylan Grazerin näyttelijäntyössä on jotain vavahduttavaa. Hän on niin eloisa ja vapaa ja kapinallinen. Kuin elohopeaa, josta ei oikein saa kiinni. Hänellä on karismaa ja uskon, että sitä tullaan vielä hyödyntämään jossain tulevassa visuaalisen taiteen teoksessa tavalla, joka ylittää jopa tämän Guadagninon koskettavan kuvauksen aidosti modernista teini-ikäisestä.
