We Are Who We Are, 1. tuotantokausi

 Fraser Wilson (Jack Dylan Grazer) on teini-ikäinen poika, joka muuttaa New Yorkista sotilastukikohtaan Italiassa. Hänen äitinsä Sarah Wilson (Chloe Sevigny), joka on naimisissa Maggie Teixeiran (Alice Braga) kanssa, on tukikohtaa johtamaan tuleva eversti. Sotilastukikohdassa Italiassa Fraser tutustuu muihin armeijan upseerien lapsiin (mm. Francesca "Martinin tytär" Scorsese), mutta löytää erityistä sielunkumppanuutta Caitlinin (Jordan Kristine Seamón) kanssa. Yhdessä he tutkivat omia identiteettejään sekä muuttuvia kehojaan ja myös muuttuvaa maailmaa.

Olin jo pitkään toivonut näkeväni jotain Call Me By Your Namen tapaista - Luca Guadagninon ohjaaman elokuvan vuodelta 2017 ja ehtiväinen Guadagnino teki kuin tekikin We Are Who We Are-sarjan, eli kokonaisen televisio-ohjelman mitallisen verran kuin jatkoa tuolle italialaiselle kesäsadulle. We Are Who We Are on hyvin samantapainen Call Me By Your Namen kanssa. Samanlainen keinuva ja lämmössä väreilevä tunnelma. Rukouksiini siis vastattiin.

Lisäksi We Are Who We Are on televisiosarja, joka melkein tuhosi minut. Erityisesti ensimmäiset jaksot olivat jotain maagista, jotain mihin upposi tajuamatta, mitä tapahtui, jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Tällainen teinisarja tai coming-of-age-tarina, joka ei ollut veistetty siitä samasta puusta. Vaan kerrankin jotain, missä oli poikkeuksellisen raikas ja moderni katsantakanta aiheeseen. Fraser niin osuvasti sanookin sarjan alkupuoliskolla, että miehen ja naisen käsitteet ovat niin vanhanaikaiset. Ja sitä määritelmää kohti sarjassa syöksytäänkin todella voimalla.

Ihana nähdä näin heteronormatiivisia rakenteita uhmaavaa tarinankerrontaa. Fraser, joka pukeutuu erikoisiin vaatteisiin ja lakkaa sormenkynsiään kaikilla sateenkaarein väreillä, on hahmo, joka haastaa perinteistä nuoren miehen roolia jo pelkällä habituksellaan. Mutta sitten hänestä ei myöskään saa oikein selvää. Pitääkö hän pojista vai tytöistä? Onko hän kenties sukupuoli-identiteetiltään jotain muuta kuin synnynnäiseen sukupuoleensa samaistuva? Vai onko hän vain aidosti oma itsensä välittämättä edes tällaisista queer-normeista?

Vähän selvempi tapaus tuntuu olevan Caitlin, joka selvästi kokeilee sukupuolensa rajoja ja pukeutuu pojaksi ja tuntuu haaveilevan uudesta identiteetistä poikana tai miehenä. On ihana nähdä tällaista hahmokuvausta ja vielä nuortensarjassa. 

Myös Chloe Sevignyn esittämä naisen kanssa naimisissa oleva äiti, joka on samaan aikaan kokonaisen sotilastukikohdan johtaja, on hahmona melko perinteitä uhmaava. Hänenkään identiteetistään ei tehdä minkäänlaista ongelmaa tai kuvata kylän omana kylähulluna. Hän yksinkertaisesti on, mitä on. Kuten kaikki sarjan hahmot. 

Se nimenomaan oli niin hienoa Guadagninon tarinankerronnassa, kuten oli jo Call Me By Your Namessa, että hahmojen homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta tai mistä tahansa, ei tehdä sellaista punaista vaatetta. Kaikkea draamaa ei revitä perinteisten yhteisöjen reaktioista tällaisiin ihmisiin. Päin vastoin, heitä kohdellaan kuin normaaleja ihmisiä, joillaisia he ovatkin.

Ja kun Guadagninon rajaton ja villi tapa kuvata tätä maailmaa on vielä niin sykähdyttävä ja vastaa tematiikkaa - identiteeteillä kokeilevia nuoria - on vaikutus katsojaan sydäntäsärkevä. Sitä samaistuu niin paljon noihin nuoriin, jotka etsivät itseään ja joiden päivät koostuvat maleksimisesta - sellaisesta ihanasta ei-mitään-tekemättömyydestä. Jokainen kohtaus rikkoo oletuksia. Kuvaus siirtyy paikkaan, jonne sen ei odottanut menevän. Guadagnino pitää meidät varpaillaan samalla lailla kuin hahmotkin.

Erityisesti Jack Dylan Grazerin näyttelijäntyössä on jotain vavahduttavaa. Hän on niin eloisa ja vapaa ja kapinallinen. Kuin elohopeaa, josta ei oikein saa kiinni. Hänellä on karismaa ja uskon, että sitä tullaan vielä hyödyntämään jossain tulevassa visuaalisen taiteen teoksessa tavalla, joka ylittää jopa tämän Guadagninon koskettavan kuvauksen aidosti modernista teini-ikäisestä.

Arvostelu: Beatriz at Dinner

Beatriz (Salma Hayek) on varakkaan rouvashenkilön (Connie Britton) hieroja, jonka auto hajoaa, kun on tämän luona hierontareissulla. Beatrizia tietysti pyydetään jäämään illalliselle, enemmän tai vähemmän muodollisesti, ja köyhä maahanmuuttaja Beatriz ei pysty välttämään sosioekonomista yhteentörmäystä muiden, varmastikin rikkainta yhtä prosenttia edustavien illallisvieraiden kanssa.

Elokuvan on ohjannut Miguel Arteta ja käsikirjoittanut Mike White. Se sai ensi-iltansa vuonna 2017, jolloin Salma Hayek keräsi myös runsaasti ylistystä pääroolistaan. Elokuvan voi lukea kommentaarina sosiopolitiikasta. Vauraus- ja kulttuurierot kytketään kysymykseen ihmisarvosta. Yhteiskunta solmitaan mukaan kerrontaan esimerkiksi suoraan sitä käsittelevillä keskusteluilla illanvieton lomassa. Mutta myös antamalla osviittaa hahmojen välisistä luokkaeroista, miten niitä ei tiedosteta suoraan, vaikka kaikki kuitenkin tuntuvat ne ymmärtävän.

Loppua pidin jollain lailla maagisrealistisena. En ajatellut, että sitä tuli tulkita puhtaasti realismina. Se ehkä symboloi jonkinlaista puhdistautumista sielun saasteista. Luonnollisuuden arvokkuutta kaiken sen teennäisyyden ja keinotekoisuuden keskellä, jossa Beatriz läpi illallisen rypi.

Pidin elokuvan tunnelmasta. Se oli sliipattu, melkein kliininen ja hengetön. Se heijasti sitä elotonta maailmaa, johon Beatriz sysätään. Kuvaus ja lavastus luovat elokuvalle siis hienot puitteet. Myös valtaosa näyttelijöistä todella onnistuu virittämään hahmonsa äärimmäisen kireiksi, jolloin ilmassa olevat jännitteet suorastaan tirskuvat katsojan verkkokalvoille.

Harmi vain, että niin suuri painoarvo elokuvassa on laskettu Salma Hayekin pääroolille, sillä itse en pitänyt näyttelijää kovinkaan vahvana tässä osassa. En uskonut hänen tulkintaansa. Ehkä koska hahmo on niin erilainen kuin Hayekin oma vahva persoona, Hayek tuntui olevan vähän hukassa hahmonsa nyanssien kanssa. Välillä Beatriz on kuin raivo härkä ja puskemassa tuhatta ja sataa, mutta jatkuvasti elokuvassa kuitenkin alleviivataan Beatrizin hillittyä persoonaa. En siis oikein voinut ajatella hahmoa kovin koheesiksi, sillä en saanut siitä otetta. Osa olisi tarvinnut hienovaraisemman näyttelijän kuin Hayek.

Koska Beatrizin pitäisi olla se hahmo, jota katsoja ymmärtää, jää katsoja Hayekin takia siis elokuvasta vähän etäälle. Monissa kohtauksissa ei tunnu olevan pointtia, sillä ne on luotu Hayekia varten, mutta hän ei ota niistä kaikkea irti. Joten kuvaus muuttuu laahaavaksi ja hortoilevaksi. Näinkin lyhyt elokuva, 82 minuutin kestollaan, tuntuu aivan liian pitkältä.

Elokuvan viesti ei kristallisoidu, vaan se puuroutuu. Jälkimakuna tekotaiteellisuus. Elokuva ottaa aina vain enemmän ja enemmän taiteellisia vapauksia, mitä pidemmälle se etenee, jolloin katsojan on vaikea uskoa sitä enää. Alun hyvinluotu tunnelma vapautetaan liian nopeasti, kun elokuva turvautuu ihmeellisiin kikkoihin kerronnassaan. Esimerkiksi vaihtoehtoisilla todellisuuksilla leikkivät kohtaukset, joissa hahmot käyttäytyvät siten, kuin he ehkä oikeasti haluaisivat käyttäytyä, mutta eivät koskaan käyttäytyisi, koska elämme sivistyneessä yhteiskunnassa, mielestäni haaskaavat elokuvan idean. Emme tarvitsisi hahmojen oikeita tunnetiloja alleviivattavan. Me kyllä ymmärtäisimme lukea niitä myös pinnan alta. Mutta elokuva päättääkin esittää ne, mutta olla kuitenkaan olematta tarpeeksi rohkea, että rakentaisi ne osaksi narratiivia, vaan rakentaa niistä oman haavetodellisuutensa. Jolloin ne olivat mielestäni turhia ja jättivät katsojan hieman ulkopuolelle.

Hyvin epätasaisesti ja hapuilevasti tehty draamaelokuva siis, joka valitettavasti hukkaa potentiaalinsa.