Arvostelu: Christmas Inheritence

 

Jouluna tuli taas katsottua muutama - melkeinpä pakollinen - joululeffa. Eipä ole moneen vuoteen kyseiseen genreen tullut oikein sellaista uutta klassikkoa, jota voisi kutsua edes näkemisen arvoiseksi elokuvaksi. Mitä on tapahtunut isoille kunnon jouluelokuville? Joskus niihin saatiin ihan kunnon elokuvatähtiäkin esiintymään, mutta lähivuosina etenkin Netflix on ryhdistäynyt tällaisten joulurainojen ostamiseen valikoimiinsa, joissa pääosissa on toinen toistaan mitättömämpiä näyttelijöitä. Luokaton tekele.

Arvostelu: Johnny English Strikes Again

Nyt kun olen takaisin elokuva-arvostelijan sorvin ääressä, luvassa tulee olemaan muutamia muutoksia. Lähinnä aion tarkastella elokuvia entistä ankarammalla katseella. Minun piti pitää blogista pientä lomaa, sillä olin lopen kyllästynyt katsomaan elokuvia, koska olin lopen kyllästynyt katsomaan huonoja elokuvia. Myönnän, että tästä on syyttäminen myös itseä. Ymmärrän sen, että kun olen raapustanut näitä omia mietteitäni elokuvista ylös nyt kohta kuusi vuotta, kyllä siinä ajassa sitä vaan tyhmempikin yksilö harjaantuu bongaamaan ne pienemmätkin puutteet elokuvassa kuin elokuvassa. Täten en ole enää yhtä helppo elokuvankatsoja, mitä olen joskus ollut.

Aion siksi olla ankarampi kuin ennen, koska haluan myös itse kehittyä elokuvankatsojana. Entistä enemmän. Haluan kehittyä elokuvankatsojana, jotta saisin taas elokuvista irti sitä, mitä saan, kun tiedän katsovani hyvää elokuvaa. Mutta en pysty koskaan saamaan tätä tunnetta, jos katson vain huonoja elokuvia. Siksi minun pitää tehdä ennen kaikkea itselleni selväksi, mitä on huono elokuva ja mitä odotan hyvältä elokuvalta.

Itseäni vartenhan tätä blogia pääsääntöisesti kirjoitan ja hyvä niin. Toki nautin kaikkien lukijoiden ja muiden bloggaajien kanssa keskustelemisesta, mutta päivän päätteeksi minun tulee olla autenttinen itseäni kohtaan. Koska muuten käy niin, että loppuu koko lysti siihen. Ja minä opin parhaiten kirjoittamalla. Siksi aion kirjoittaa itselleni rehellistä tekstiä. En aio katsoa enää sormien läpi yhtäkään elokuvaa.

Minulla on nimittäin ollut itselläni paljon sulattelemista sen kanssa, että miten kirjoittaa huonosta elokuvasta. En lähtökohtaisesti pidä siitä, kuten olen varmasti jo tehnytkin selväksi. Suoraan sanottuna inhoan sitä. Olen ajatellut, että olen ilkeä tai negatiivinen tai ilonpilaaja tai tosikko, jos sanon yhdenkin kritiikin sanasen elokuvaa kohtaan. Ja tämä on täysin pääni sisällä olevaa ajattelua. Ei siis johdu yhdestäkään saamastani palautteesta. Päin vastoin. Siitä nautin, että joku uskaltaa olla kanssani eri mieltä.

Mutta tästä edes aion ottaa myös huonojen elokuvien sarvista kiinni rohkeasti. Ehkä vielä opin nauttimaan niidenkin tekstien kirjoittamisesta.

Erittäin pitkää aasinsiltaa pitkin siis Johnny English kolmoseen.

Brittipääministeri Emma Thompson yrittää säilyttää malttinsa ja kasvonsa ennennäkemättömän kyberhyökkäyksen silmässä ja kutsuu hätiin sisäoppilaitokseen opettajaksi siirtyneen entisen agentin Johnny Englishin (Mr. Bean)

Ennen kuin kukaan saa päähänsä mitään johtopäätöksiä, niin sanon disclaimerina sen, että minähän olen ollut suuri Johnny English-fani. Muutenkin Rowan Atkinsonin huumori kyllä uppoaa. Edellisen kahden osan kanssa olen nauranut ääneen ja jopa katsonut ne useaan otteeseen. Pettymykseni tätä elokuvaa kohtaan ei voi siis johtua mistään subjektiivisesta antipatiasta miestä kohtaan.

Minusta tästä paistoi läpi luovuttaminen. Suurin osa vitseistä on minusta kierrätettyjä kahdesta aiemmasta osasta ja suuri osa elokuvan huumorista perustuu mielestäni jo todella kuluneeseen asetteluun, jossa "vanhan liiton, perinteinen mies" kohtaa "uuden teknologian edustajat" ja kappas vaan kuinkas käykään, kun tietokoneeseen tulee joku bugi ja paljastuukin, että vanhoilla tavoilla vielä pärjää modernissa maailmassa. Tästä teemasta on tehty elokuvia mielestäni jo nyt ainakin se kakskyt vuotta eli koko sen ajan, kun moderni, globalisoitunut ja teknologiaorientoitunut maailma on ollut olemassa.

Eikä se astelema ole ollut kovin hauska edes silloin ensimmäisellä kerralla. Ymmärrän, että keski-ikäiset miehet kokevat ehkä jonkinlaista kriisiä, kun eivät ole yhtä sujuvia kaikkien härpäkkeiden ja härveleiden käytössä kuin esimerkiksi teini-ikäiset lapsensa ja siksi kokevat tarpeelliseksi defenssimekanismiksi tehdä asiasta vitsiä ja vääntää elokuvia, kirjoja ja tv-ohjelmia teemalla, että vanhan liiton metodeilla yhä pärjää.

Mutta mielestäni tämä on vähän laiskaa ajattelua. Koska ei jakseta itse perehtyä teknologiaan, niin sitten tehdään siitä vitsi. Tämä on myös vaarallista siinä suhteessa, että itse ainakin ajattelen, että kohta oikeasti olemme siinä pisteessä, että jos et hallitse teknologiaa, niin voisit aivan hyvin muuttaa sillan alle asumaan. Maailma ei tule pysäyttämään kehitystä, koska joku Rowan Atkinson on liian ylpeä ja omaa liian ison egon kysyäkseen apua, miten käyttää Snapchattia.

Ehkä nämä vitsit toimivat vielä kaksikymmentä vuotta sitten, mutta ei enää vuonna 2018.

Eikä vitsit olleet hauskoja. Nekään vitsit, jotka eivät keskittyneet vain tähän teknologia vs. old school -asetelmaan. Hymähdin ehkä pari kertaa, mutta se ei ole tarpeeksi kunnon komedialle. Etenkin kun odotukseni olivat hieman korkeammalla, koska Johnny English on todistetusti saanut minut nauramaan ennenkin.

Emma Thompson on nykyään Dame Emma Thompson. Sinänsä säälittävää, että joutuu sanomaan, että Johnny English Strikes Againia tähdittää Dame Emma Thompson. Vielä säälittävämpää on nähdä oikeasti Bond-leffassa näytelleen Olga Kurylenkon uran vajonneen näin alas, että suostuu myös tähdeksi oman leffansa parodiaversioon. Jake Lacy aiheuttaa suurimman kysymysmerkin. Olen ollut siinä luulossa, että hänen uransa olisi jossain nousukiidossa viime aikaisten Carolin ja Miss Sloanen ansiosta esimerkiksi. Mutta sen sanottuani Johnny English kakkoseen madelleet Rosamund Pike ja Daniel Kaluuya ovat sittemmin päässeet jopa Oscareihin asti, ja eipä heitä enää kolmososassa tässä näykään, joten sinänsä tämän voisi ajatella lupaavan hyvää Emman, Olgan ja Jaken urapoluille.

Miss Sloane (Miss Sloane)

Jessica Chastain tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä poliittisessa draamassa. Hän näyttelee Elizabeth Sloanea, Washington D.C.ssa toimivaa lobbaajaa, jolla on pakkomielle voittamisesta. Hän ottaa vastaan suurimman haasteensa kun yrittää saada lain läpäistyä, joka rajoittaisi USA:n perustuslain pykälää, joka takaa oikeuden jokaiselle kansalaiselle aseeseen.

Miss Sloane liittyy kertaheitolla suosikkielokuvieni joukkoon. Rakastan tälläisiä poliittisia trillereita (kuten esim. Our Brand Is Crisis, Truth) - eikä Miss Sloane ole siis poikkeus. Ennen kaikkea pidän siitä, että minua katsojana onnistutaan hämäämään ja loppuratkaisu vetää jalat pois alta. Tosin, kun ottaa huomioon kuinka paljon pidin tästä Chastainin hahmosta, osasin odottaa, että hänellä on kyllä ässä hihassa. Nimittäin tässä on yksi kaikkien aikojen siisteimmistä elokuvahahmoista. Ja Chastain oikein revittelee hahmonsa voimalla ja pistää menemään marssiessaan kohti päämääräänsä.

Max Richter ei ole vielä kovin vakiintunut elokuvasäveltäjä, mutta jos hän jatkaa samalla vauhdilla, hänellä on mahdollisuudet tulla yhdeksi parhaista. Ainakin hän on jo minut vakuuttanut leiriinsä. Hän teki musiikkeja Arrivaliin (On the Nature of Daylight on jatkuvasti repeatilla omilla soittolistoillani) ja nyt tämä Miss Sloane, johon hän onnistuu maalaamaan juuri täydellisen tunnelman.

John Madden on ennenkin todistanut kykynsä tehdä nautittavia elokuvia, joissa on voimakkaita naisrooleja (loistava The Debt, jossa myös pääosassa Chastain) ja Miss Sloane jopa parantaa hänen aikaisempaa kykyään, mikä on huomattava saavutus kuusikymppiseltä ohjaajalta - että hän saa tehtyä elokuvistaan niin raikkaita ja iskeviä.

Nautin suuresti Jonathan Pereran käsikirjoituksesta. Se oikein herkuttelee mehukkailla juonikuvioilla ja nauttii katsojan mukana riepottamisesta. En muista koska viimeksi olisin eläytynyt näin palolla elokuvan juoneen, jossa tyyliin huusin antagonistille, kun se oli niin ärsyttävä ja hurrasin protagonistille, kun hän pieksi menemään.

Pidin myös sivuosien rooleista (vaikkakin jokainen jää valovuosia Chastainista jälkeen), etenkin Jake Lacysta, jonka hahmosta en aluksi odottanut paljoakaan, mutta hän nappasikin täysin huomioni ja vaikutuin suuresti, kuinka monitahoisen työn Lacy sai tehtyä, näinkin minimaalisella ruutuajalla. Ensinnäkin hänen hahmonsa eroaa suuresti hänen aikaisemmista rooleistaan ja sen lisäksi hän koko ajan leikittelee sillä, minkä katsoja kuvittelee hahmostaa tietävän ja sitten kääntääkin tilanteen ylösalaisin. Todella kunnioitettavaa näyttelemistä.

Elokuva on koukuttava kuin heroiini, haluaisin vain lisää tälläistä tarinankerrontaa. Harmi, että ilmeisesti tälläiset genret kuuluvat vähemmistön suosioon, mutta uskon silti, että Miss Sloane on vaarallisen aliarvostettu - ei vähempää tai lähempää kuin itse tuotantoyhtiönsä taholta. Miksi tämä ei ole saanut kunnon kansainvälistä levitystä tai markkinointikampanjaa? Tarvittaisiin melkein joku Elizabeth Sloane johtamaan näitä elokuvastudioita, että saataisiin kunnon matskua, kun tämä, ihmisten nähtäville.

 ...=)

How to Be Single (How to Be Single)

Voiko itseään koskaan tuntea? Siitä olettamuksesta How to Be Single -niminen elokuva ainakin lähtee liikkeelle. Päähenkilö Dakota Johnson jättää poikaystävänsä oppiakseen tuntemaan itsensä. Hän tutustuu Rebel Wilsonin sinkkuun ja yhdessä he tutustuvat sinkkuuteen New Yorkissa. Dakota Johnsonin sisko, Leslie Mann, on puolestaan ollut yksi jo kauan ja miettii lapsenhankkimisvaihtoehtoja, yksin.

Pidin elokuvasta yllättävän paljon. Ehkä pystyn paremmin samaistumaan tälläiseen romcomiin, jossa päätavoite ei olekaan se parisuhde, vaan löytää yksinolon tarkoitus ja kumota vanhat olettamukset yksinäisyydestä. Elokuvassa on hieno viesti siitä, että monet ovat parisuhteessa vain sen takia, että pitävät rakastumisesta - ei niinkään siitä rakastumisen kohteesta. Nimenomaan monet pakenevat parisuhteeseen itseään. Kun määrittää itsensä siten, miten toinen näkee sinut, välttyy tuntemasta koskaan itseään. En tiedä, onko useimmat parisuhteet tälläisiä, mutta ainakin elokuva esittää hienon vasta-argumentin sellaisille parisuhteille. Suosittelen kaikille, jotka ei ymmärrä yksinäisyyttä tai yksinolon ihanuutta.

...=)

Carol (Carol)

1950-luvun talvinen New York. Therese Belivet (Rooney Mara) on nuori myyjä suuressa tavaratalossa. Carol Aird (Cate Blanchett) on varakas kotiäiti ja edustusvaimo avioeron partaalla etsimässä tyttärelleen joululahjaa. Heidän katseet kohtaavat. Yksi asia seuraa toista, mutta mikä lopulta ratkaisee on rakastavaisten kyky nähdä toisensa.

Hyvin aikaisessa vaiheessa käy selväksi, että tämä on tarina haavoittuvaisesta rakkaudesta. Jokaista kohtausta, kun Carol ja Therese ovat yhdessä, vainoaa tietty herkkyys. Lumoavalla tavalla heidän rakkaustarinansa peilautuu siinä yhteiskunnassa, jossa heidät on sidottu hengittämään sitä suvaitsematonta, ahdistavaa, kaavamaista ilmaa. Koska heidän välillään on esteitä, joutuvat he turvautumaan toisiinsa, mikä tekee heidän suhteestaan niin haavoittuvaisen. Tämä tekee siitä myös inhimillisen aidon. Ihmisolento pystyy vetämään ylleen maskeja, pystyy näyttelemään tiettyjä rooleja, mutta tietäessään mitä haluaa ja tavoitellessaan sitä, syvästi rakastaessaan, täytyy olla haavoittuvaisessa, herkässä tilassa ja sen tämän elokuva vangitsee mitä kauneimmalla, intiimillä tavalla.

Phyllis Nagy on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka tulee uhmaamaan ajan kestävyyttä. Yhtäkään ylimääräistä sanaa emme kuule yhdenkään hahmon suusta. Jokainen vuorosana on loistavasti tauotettu, kokonaisuuteen istuva helmi. Hänellä on kypsä tapa käsitellä hahmoja, mutta myös sitä aikakautta johon heidät on sijoitettu. Tämä ei ole vain kuvaus 50-luvun yhteiskunnasta ja kielletystä rakkaudesta. Korurasiassa on niin paljon muutakin, on melkein hämäävää kuinka kypsästi näiden kahden naishahmojen valinnat esitetään. He tiedostavat oman rakkautensa, he tiedostavat toisensa, mutta he tiedostavat myös tekojensa seuraukset. Vasta kun Therese ja Carol joutuvat uhraamaan jotain rakkautensa hyväksi, ymmärtää katsojakin heidän merkityksensä toisilleen - ei vain sinä naisena, jota he rakastavat, vaan sielunkumppanina, joka on uhrauksen arvoinen.

Tarina on kaunis. Todd Haynes on koristanut sen mitä henkeäsalpaavimmalla tavalla. Kuvakulmat ovat mielenkiintoiset. Emme juuri saa lähikuvia muista kuin Carolista ja Theresestä. Muita hahmoja katsomme usein ikkunan takaa, tai oviaukosta tai auton sisältä. Tämä luo sädekehään rakkaustarinalle. Erityisen tunnelmallista on kuvaaja Ed Lachmannin tapa leikitellä valolla, joka eritoten herättää hahmojen kasvot eloon.

Mitkä kasvot ne ovatkaan. Cate Blanchett ja Rooney Mara ovat taitelijoita roolisuorituksillaan, mikä on paljon sanottu. Myös Sarah Paulson on loistava sivuosassaan Carolin ystävättärenä, joka toimii tukipaaluna, kuin kolmantena jalkana tälle parin rakkaudelle, jonka kaikki muut vain pyrkivät kaatamaan. Ainoa kritiikki lankeaa valitettavasti Kyle Chandlerin harteille. Hänen tulkintansa jää inhottavan yksipuoliseksi, hänen esittäessään rakkaudesta äkäiseksi sortunutta miestä.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta kirjoitettiin melkein kaksi vuosikymmentä sitten. Elokuva oli odotuksen arvoinen. Elokuva on hyvä, mutta mikä tekee siitä täydellisen? Kun kaikki elokuvalliset ansiot ovat täydessä arvossaan ja sen lisäksi saamme kokea rakkauden kuvattuna niin puhtaasti, että se on tunteellista - kaunista, surullista, iloista - voin luvata, että tässä on yksi elokuva, joka tulee ansaitsemaan klassikon maineensa.

...=)