Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 

Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 

Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.

And Just Like That, 1. tuotantokausi

Sinkkuelämää, 90-luvulla alkanut Sarah Jessica Parkerin, Kim Cattrallin, Cynthia Nixonin ja Kristin Davisin tähdittämä, lukuisilla Emmy-palkinnoilla palkittu, ikoniseen asemaan noussut, kuusi tuotantokautta kestänyt HBO-sarja on saanut päättymisensä jälkeen jatkoa jopa kahden elokuvasovituksen, erillisen spin-off-sarjan (The Carrie Diaries) ja nyt vielä uuden jatkokertomussarjan verran. Aikaisemmin niin provokatiivisena pidetty Sex and the City-nimi on tosin vaihdettu muotoon And Just Like That - lause, jota alkuperäisessä sarjassa kertojaääni ja päähenkilö Carrie (Parker) usein toisteli rytmittäessään sarjan tapahtumia.

Sinkkuelämään asemasta osana länsimaista nykykulttuuria voisi varmasti kirjoittaa oman kokonaisen esseen tai parinkin verran, joten hypätään sen sijaan nyt suoraan tähän uudelleenlämmittelyyn.

Newyorkilainen kirjoittaja, lehtikolumnisti ja suihkuseurapiirien pintaliitäjä Carrie Bradshaw on siirretty 90-luvulta 2020-luvulle. Kirjat ja sanomalehdet ovat jääneet taakse, tilalle on tullut podcastit ja instagram. Samaten aiempi tiedottaja/manageri Samantha Jones (Kim Cattrall) on vetänyt vähentyneestä työn tarpeesta sen verran herneen nenään, että ystävyyssuhdekin on katkolla ja Samantha lentänyt pois New Yorkista Lontooseen. Ystäväpiiristä jäljellä on sentään juristi Miranda Hobbes (Cynthia Nixon) sekä entinen taidegalleristi Charlotte York-Goldenblatt (Kristin Davis), joka on sittemmin siirtynyt koti- ja edustusvaimoksi.

And Just Like That keskittyy pitkälti pääkolmikon pyrkimyksiin navigoida muuttuneessa maailmassa. Carrie etsii entiseen tapaan omaa osaansa avioliittojen, lapsiperheiden ja muiden heteronormatiivisten odotusten sekä toisaalta sinkkuuden, oman boheemin kirjailijaeksistenssin sekä pinnallisenakin pidettyjen mielenkiinnon kohteiden (kengät, vaatteet) välimaastossa. Mutta samalla vastaan tulee oma ikääntyminen sekä ympärillä muuttuva kulttuuri, jossa oma osa ei olekaan enää kaiken keskiössä.

Miranda on puolestaan niin inspiroitunut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureiden esille tuomasta muutoksen aikakaudesta, että jättää entisen työnsä, lähtee opiskelemaan yliopistoon uudelleen, politiikkaa ja liittyy mukaan erilaisiin hyväntekeväisyysjärjestöihin taistelemaan eturintamassa LGTBQIA+-järjestön, Black Lives Matterin ja #MeToo-liikkeen puolesta. Mutta silti on vaikeuksia pitää oma kielenkäyttö tarpeeksi poliittisesti korrektina, ettei mustaihoinen yliopistoprofessori (Karen Pittman) ala rageemaan. Kaiken tämän uuden ja ihmeellisen keskiössä oma väljähtänyt avioliitto valkoiseen heteromiestossukkaan Steveen (David Eigenberg) on alkanut tuntua vähän väsähtäneeltä.

Charlottella on vaikeuksia mukauttaa omaa, pikkuporvarillista yläluokkaista, konservatiivista ydinperhearkeaan vastaamaan esimerkiksi muunsukupuoliseksi identifioituvan tyttären tarpeita. Lisäksi oma elämä ja olemassaolo sekä ympäristö alkaa tuntumaan jopa häpeällisen valkoiselta - kenties uudesta mustasta ystävästä (Nicole Ari Parker) on apua.

And Just Like Thatissa on siis otettu oikein kunnolla vastaan uusi aikakausi, uusine käsitteineen ja progressiivisine ideologioineen. Alkuperäinen sarja onkin saanut edistyksellisissä piireissä osakseen kritiikkiä valkoisuudestaan ja heteronormatiivisuudestaan. Tietysti - onhan Sinkkuelämää aina ollut moderni tuhkimotarina, jossa omaa prinssiä on etsitty hinnalla millä hyvänsä. Eikä sarja muuta ole teeskennellytkään. 

Toki alkuperäisessä sarjassa tulkinta tuntui - silloin - raikkaalta. Neljä keskushenkilöä, jotka olivat kaikki naisia, kävivät kirjamellisesti ennennäkemättömiä ja -kuulumattomia keskusteluja naiseudesta, sukupuolirooleista, seksistä, elämästään, muodista, miehistä televisiossa. Lukuisat sen jaksot ovat jääneet elämään omaa elämäänsä, niin rohkeasti niissä on tartuttu aiheisiin, joista ei aikaisemmin ole populaarikulttuurissa ainakaan keskusteltu.

Sinänsä siis ymmärtää sarjan tekijöiden halun pysyä ajan hermoilla.

Ongelma vain ehkä on, että alkuperäinen Sinkkuelämää osasi olla itseironinen, hauska, kepeä, jopa kontroversiaalinen. Uskalsi ottaa sivustakatsojankin roolin tietyissä keskusteluissa. Osasi jättää surkuhupaisimmat kulttuurin kiistakysymykset omaan arvoonsa ja jopa kritisoida jossain määrin poliittista korrektiutta.

And Just Like That sen sijaan asettuu lampaan asemaan. PC-kulttuuria vastaan ei pelkästään rynnätä, vaan sen eteen heittäydytään. Hahmot alistuvat täysin progressiivisen ideologian armoille - kaikkine uuskielisyyksineen (they/themit, white privileget jne.) ja lopputulos on imelä ja korni. Lisäksi kaikki tämä SJW-tematiikka tuntuu päälleliimatulta. Ikään kuin hahmot olisivat leikattu ja liimattu suoraan 90-luvulta tähän päivään ja he tepastelisivat autuaan tietämättömänä 2020-luvulla joutuen opettelemaan kaikki nämä uudet käsitteet vasta nyt. Kun muu maailma on tutustunut niihin vuosi vuodelta aina sieltä 90-luvulta asti, eikä siten kukaan varmastikaan joudu yhtä myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin kuin mitä esimerkiksi Miranda yrittäessään sopeutua yliopistomaailmaan. Tai joudu Carrien tavoin ihmettelemään, miten Instagramia oikein käytetään. 

Ehkä myös syvällisempi kysymys on, kuinka hyvin ylipäänsä nämä vasemman laidan kulttuuri- ja yliopistopiireissä ylläpidetyt wokeismit sun muut soveltuvat massaviihteen puolelle. Oli kyse mistä tuotoksesta tahansa, aina se tuntuu vähän väkinäiseltä. Miksi normaalit ihmiset olisivat lainkaan kiinnostuneita määrittämään omaa elämäänsä woke-kontekstin kautta? Razzie-palkinnoissa on useana vuonna palkittu oikean laidan poliittisia teoksia, jotka on enemmän tai vähemmän koitettu naamioida oikeaksi kerronnalliseksi viihdetuotteiksi - joten ei ole kyse edes minkään yhden laidan preferoimisesta. Ihan kaikki päälle liimattu poliittisuus tuntuu popcorn-viihteessä väärältä. Joten sinänsä toivoisi myös vasemman laidan yrittävän pitää politiikka ja viihde erossa toisistaan. Jos haluaa politiikkaan, sinne on demokratiassa tie aina auki. Toisaalta, jos haluaa käsitellä poliittisia kysymyksiä elokuvan tai tv-sarjan kautta, siihenkin on olemassa parempia foorumeja kuin tällaiset sarjat. Sitten pitäisi oikeasti nähdä vaivaa dokumentaarisemman tai draamallisemman otteen eteen.

Petyin myös siihen, kuinka vähän sarja loppupeleissä kunnioittaa alkuperäistä sarjaa. Luulisi, että ainoa syy uudelleen lämmitellä tällainen koneisto, olisi, että fanit saavat, mitä tilaavat. Mutta osaltaan sarja irrottelee ihan vääriin suuntiin. Puhun nyt eritoten Mirandan henkilöhahmosta, joka kirjoitettiin ihan hassuun suuntaan. Ihan kuin sarjan tekijät olisivat unohtaneet, millainen hahmo on kyseessä.

Alkuperäisessä sarjassa Miranda oli aina se jalat maassa-oleva, kyyninenkin, neurootikko, joka eli työlleen, rakasti kotona olemista, sarjojen seuraamista sohvalla ja inhosi kaikkea pintaliitoa ja teennäistä patsastelua milloin missäkin juhlissa. Mutta And Just Like Thatin Miranda on kuin alkuperäisen itsensä peilikuva. Hän jättää aviomiehensä yksin sohvalle köllöttelemään, juoksentelee bileistä ja konserteista toisiin, jättää työnsä ja lähtee mukaan hännystelemään jonkun Ö-luokan julkkiksen (Sara Ramirez) possessa pitkin maata tämän komediakiertueella.

Ymmärrän tietysti, että ihminen voi muuttua, etenkin jos kohtaa jonkinlaisen keski-iän kriisin, mutta sitten kaipaisin sille enemmän pohjustusta, loogisempaa siirtymää. Nyt nämä kaikki 180 asteen muutokset otetaan vain annettuina, ikään kuin hahmon olisi aina näin kuulunutkin käyttäytyä. Aikaisempi minuus oli vain jotain virheellistä olemassaoloa.

Mutta.

Kaiken tämän kirjoitettuani, on sanottava, että sarja oli sentään parempi yllätys kuin pelkäsin. Aina nämä sarjojen uudelleenlämmittelyt eivät ole toimineet. Tuoreessa muistissa on umpisurkea Will & Gracen reboot, joka jäi kesken, vaikka alkuperäiset tuotantokaudet kuuluivat ihan suosikkisarjojeni joukkoon (toinen hyvä esimerkki sarjasta, joka pilattiin myös woke-toitottelulla).

Vaikka sarjan yksi olennaisimmista tekijöistä (räväkkä, koomista helpotusta mukanaan tuonut Samantha) oli poissa, sarja pysyi kuitenkin pystyssä. Oikeastaan se oli juuri, mitä olisi odottanutkin jäljeltä jääneeltä kolmikolta. Tietysti sarja olisi ollut parempi Samanthan kanssa, mutta kun taustoista tiedetään, mitä tiedetään, niin Kim Cattrallin mukaan saaminen vain ei ollut mahdollista. 

Pidän kuitenkin siitä, että saa palata viettämään aikaa (enemmän tai vähemmän) tuttujen hahmojen kanssa. Ja tuo kiillotettu New York on aina yhtä eskapistinen. Ja kaikesta huolimatta, pidän siitä, mitä Carriekin edustaa. Hän kuitenkin haastaa jossain määrin tyypillistä tv-sarjojen naiskerrontaa ja kulkee omaa tietään, kysyen itselleen tyypillisiä kysymyksiä. On vaikeaa löytää yhtä monitahoisesti kirjoitettuja (nais)hahmoja enää juuri mistään.

Miltä koronarajoitus tuntuu?

 Luulin jo, että olin välttänyt tästä aiheesta kirjoittamisen. Melkein kahden vuoden kärvistelyn jälkeen koronapandemian piti jo olla ohi. Toki, olen aiheeseen silloin tällöin tehnyt viittauksia, kun olen katsonut sen oleelliseksi, mutta varsinainen blogipostaus omistettuna tälle kummalliselle ajalle on jäänyt rustaamatta. Koronapandemian alkaessa siitä kirjoittivat kaikki muutkin. Sitten aiheesta tuli väsynyt. En jaksanut sitä enää edes ajatella. Mutta kun astuimme vuoteen 2022 ja koronarajoitukset olivat astuneet voimaan taas niin monennen kerran, ettei kukaan pysty enää edes laskemaan monennenko, nyt puolestaan tuntuu, ettei aiheesta puhuta enää tarpeeksi. Toki, aiheen käsittely on suomalaista mittapuuta verratessa esimerkiksi rapakon takaiseen koko ajan ollut ihan rääpäleen askeleissa. Siinä, missä Yhdysvalloissa on ehditty koronapandemian vuoksi jo kollektiivisesti surrakin oikein valtiollisin surumenettelyin, on virkamiesuskollisessa, aina niin kuuliaisessa Suomessa vain todettu seurattavan kiltisti annettuja ohjeita niistä sen suurempaa meteliä pitämättä.

Toimikoon tämä kirjoitus siis ei paitsi omana terapiasessiona, mutta myös omana pienenä yrityksenä pitää pienen ihmisen ääntä, osallistua siis toivottavasti olemassa olevaan ihmisten kuoroon, jotka yrittävät yhä muistuttaa päättäjiä, että heidän päätöksensä kohdistuvat ihmisiin, ei alamaisiin, ei robotteihin, ei kuuliaisiin kansalaisiin, vaan ihmisiin.

Näin jostain myös osuvan kirjoituksen, jossa kehotettiin jokaista tallentamaan korona-ajan muistot ylös. Koska tottahan se on ja minkä on - onneksi - tänä aikana ehtinyt jo huomaamaankin, että rajoitusten taas poistuessa, ei niitä tarkkoja tunnetiloja, mitä rajoitukset, poikkeusaika, tämän sodan taisteleminen aiheuttaa, muista. Ja nyt rajoitusten taas painaessa (hieman liiankin raskaan tuntuisesti) päälle, on tunteet niin sanotusti pinnassa. Ja jos koronasta ja pandemiasta jotain onkin jo kirjoitettu, vähemmän on osunut silmään niitä kuvauksia, millainen psykologinen vaikutus jollain sellaisella asialla kuin rajoitus on ihmiseen ja ihmismieleen. Tämä pohdinta ei siis koske niinkään koronavirusta, tätä pandemiaa, ei edes kaiken tämän poliittisia seurauksia eikä tätä tule lukea millään lailla normatiivisena tekstinä. En väitä tietäväni paremmin. Mutta tiedän, miltä minusta tuntuu.

En yritä myöskään väittää olevani tämän ajan suurin tai pahiten kärsinyt uhri. En ole ollut korona-aikana opiskelija, en nuori, en lapsi, en riskiryhmäläinen, en edes riskiryhmäläisen lähiomainen. En ole joutunut juttelemaan ikääntyneille vanhemmilleni pleksilasin läpi tai Skypen välityksellä. En ole menettänyt elinkeinoani, en läheisiäni tälle taudille. Tämä ei ole yritys maalata itsestäni uhria millään lailla, eikä sitä tule sellaisena lukea.

Mutta tästä ehkä päästään heti ensimmäiseen ulottuvuuteen, josta haluan kirjoittaa. Miten nopeasti pandemian alettua ihmiset valtasi jonkinlainen - enkä löydä tälle muuta ilmaisua - heimoajattelu. Heimoajatteluksi kuvailisin sitä, miten hämäävällä tavalla ihmiset on usuttautuneet ajattelemaan toisiaan vastaan. Muistan ajatelleeni pandemian ensimmäisinä päivinä ja viikkoina sen mahdollisuutta kuin pelottavana dystopiana, johon emme ajautuisi. Mutta huomaamattamme, olemme sitä kohti hiljalleen vivuttautuneet. 

Mitä tarkoitan tällä?

Tarkoitan esimerkiksi sitä, miten jouduin omistamaan tästäkin kirjoituksesta kokonaisen kappaleen todistellakseni, että ymmärrän sen, että muut ovat kärsineet pahemmin. Voisiko tätä kuvailla myös jonkinlaiseksi "Afrikan lapset"-ilmiöksi. Aina se on ollut ominaista ihmisissä, mutta tämä aika on tuonut sen esiin vielä keljummin. Aina, kun joku uskaltaa sanoa jonkin poikittaisen sanan omasta kohtelustaan, osastaan, roolistaan tänä aikana, aina löytyy joku toteamaan, että toisaalla on voitu vielä pahemmin. Heimot taistelevat toisia heimoja vastaan.

Sama ajattelumalli on mielestäni taustalla siinä, että pandemia-aikaa koko ajan verrataan, pandemia-aikaa tietysti vähätellen, ei enempää tai vähempää kuin toiseen maailmansotaan. Kuinka kaikesta kivusta, kärsimyksestä ja rajoituksesta huolimatta, on nykyihminen kuitenkin hemmoteltu hyväosainen, koska ainakaan ei ole ryömimässä mutaisen ojan pohjalla taistelemassa venäläisiä sotilaita vastaan. Joten lopettakaa se ulina. Niin kauan kuin ongelmat eivät ole yhtä suuria kuin maailman historian tuhoisin ja tappavin sota, niin ne kestettäköön.

Millaisia tunteita tämä retoriikka siis minussa herättää? 

Olen väsynyt. Olen niin väsynyt siihen, että ihmiset joutuvat perustelemaan oikeuksiaan. Oikeutta käydä koulussa, työpaikalla, tapaamassa sukulaisiaan, viettää aikaa julkisella paikalla kaveriensa kanssa - vaikka sitten - herra siunatkoon, oluttuopillisen äärellä. Oikeutta käydä kuntosalilla, matkustaa vapaasti, liikkua maakunnan rajojen ulkopuolelle, elää vapaata elämää. Elää omaa elämäänsä joutumatta vertaamaan sitä jatkuvasti jonkun toisen elämään. Olen niin väsynyt siihen, että minun täytyisi hyväksyä osani, koska en ole nuori, jolle suodaan minun kustannuksellani mahdollisuus käydä yhä lähikoulua. Periaate, jonka siis totta kai hyväksyn. Mutta olen väsynyt siihen, että meidät kansalaisina asetetaan vastakkain. Jonkun on luovuttava oikeuksistaan, jotta joku toinen saa ne säilyttää. Jotta kouluja ei aseteta rajoituksiin, kaikkia muita on rajoitettava. Ja kun kaikessa muussa päätöksenteossa otetaan niin hienosti huomioon vaikutukset tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen, miksi se näin järeissä politiikkatoimissa jätetään niin huomiotta? Ansaitseeko joku enemmän oikeuksia kuin toinen? Olen tästä myös surullinen, ellei se käy koko tämän tekstin pohjavireestä jo muutenkin ilmi, niin kirjoitan sen vielä tähän auki. Olen. 

Toiseen ulottuvuuteen, josta kirjoitan, päästään niin ikään jatkamalla analyysia tästä omien oikeuksien perustelemisen tarpeesta.

Ymmärrän - tai ymmärsin aluksi, vuoden 2020 keväällä, ettei miettiä juuri ehditty, kun käsillä oli akuutti terveyskriisi. Päättäjillä oli kovat paineet ja kiire oli kova. Jotain oli pakko tehdä. Jälkiviisaana näkeekin jo, että esimerkiksi poikkeusolot ja Uudenmaan sulku oli täysin ylimitoitettu toimi - mutta ei siitä sen enempää, ymmärrettävää. Vähemmän ymmärrettävää on enää kahden vuoden jälkeen toimien ainainen äkillisyys. Aina ne läväytetään voimaan yhtä kiireellä ja housut nilkoissa. Ei turhaan moni hoe kysymystä "johtaako tätä kukaan?" Koska siltä tämä on alkanut tuntua, ettei kenelläkään ole edes halua muotoilla minkäänlaista strategiaa, jota noudatettaisiin tässä pitkittyneessä kriisissä. Mitkä olisi ne askelmerkit, joita noudatetaan? Mitkä olisi esimerkiksi ne tartuntaluvut, joita seuraamalla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ennakoitavuuteen? Rajoitukset pamahtaa aina voimaan yllättäen ja varoittamatta, keneltäkään kyselemättä. Ja aina vaan uudelleen ja uudelleen. Aina aluksi ne samat kaksi viikkoa. Ja toiset kaksi viikkoa. Ja vielä vähän aikaan. Vielä kuukausi. Loppukiri. Vielä yksi rokotekierros. Sitten. Sitku. Kyllä sitten joskus. Kyllä kaikki nyt vähän aikaa vielä jaksaa.

Tämä ei ole enää ymmärrettävää. Pahoittelen, mutta ei ole. 

Ja tämä akuutin hälyytystilan keinotekoinen ylläpitäminen valtiojohdon tasolta jo lähemmäs kolmatta koronavuotta lähestyttäessä on aiheuttanut surkuhupaisan tilanteen, jossa tuntuu kuin rajoittajien ei tarvitsisi perustella rajoituksiaan, vaan omien oikeuksiensa menettävien edelleenkin oikeuttaan oikeuksiinsa. Keväällä 2020 ketään ei juurikaan kiinnostanut toimien oikeutus, perustelut, oikesuhtaisuus, tarkkarajaisuus ja hyvä niin. Mutta nyt alkaa jo pikkuhiljaa kiinnostaa.

Ja epäoikeudenmukaiselta, perustelemattomalta, vääräsuhtaiselta ja tarkkarajattomalta tuntuu. Että esimerkiksi liikuntatilat suljetaan, mutta baarit saavat olla auki. Että kuntoaan ei saa ylläpitää, mutta maahan saa astella jopa ilman testiä. Ja jopa että tällä hetkellä tartuntojen tapahtuessa pääosin kouluissa ja päiväkodeissa, niitä ei voida siinäkään tapauksessa sulkea, vaan kaikkien muiden - jopa sellaisten, joilla ei ole mitään tekemistä tartuntojen kanssa, on kärsittävä ensin.

Eikä siinäkään ole se pointti, vaan siinä, että kansalaiset laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan omista oikeuksistaan - matkailijat kuntosalikävijöitä vastaan, baarissanotkujat päiväkotilapsia vastaan - ja kukaan ei penää tarkempaa rajoitustoimintaa päättäjiltä. 

Josta päästään kolmanteen ulottuvuuteen, kriisin - enkä puhun viruksesta, vaan rajoituksista - vähittäiseen eskaloitumiseen.

Jos keväällä 2020 olisi sanottu ääneen, että tätä tulee jatkumaan seuraavat viisi vuotta, liekö kansalaiset olisi heittäneet niin auliisti oikeuksiaan naulakkoon tuosta noin vain. Mutta kun oikeuksia on nakerrettu vähitellen viimeiset kaksi vuotta. Aina vähän kerrallaan. Kukaan ei jaksa enää haastaa päättäjiä, kaikkein vähiten media, joka on jostain syystä jäänyt jumittamaan vuoden 2020 kevääseen, jolloin kollektiivisesti päätettiin uskoa hallitusta. Mutta eikö olisi median tehtävä myös haastaa poliittisia päättäjiä? Kysyä kysymyksiä? Ennen kaikkea saada päättäjät perustelemaan toimiaan. Muullakin kuin "akuutilla terveyskriisillä". Nyt, kun tätä työtä ei tehdä, ei voi olla ajattelematta, tehdäänkö tiettyjä toimia vain, koska voidaan? Koska tiedetään, ettei niistä synny vastalauseita? Ja taas toisaalta, jätetäänkö jotain tekemättä, koska tiedetään, että siitä meteliä syntyisi enemmän? Vaikka akuutilla terveyskriisillä perustellaan tiettyjä toimia, on tiettyjä toimia jätetty kuitenkin toteuttamattakin - poikkeusoloja ei ole enää otettu käyttöön, sillä niihin perustelut ei riittäisi. 

Tiedän, että tämä kolmas ulottuvuus flirttailee jo salaliittoteorian asteella, joten ei siitä sen enempää. Pakko kuitenkin vielä ampiaspesää sohia sen verran, että jos koronatoimia olisi johdettu paremmin, johdonmukaisemmin, oikeudenmukaisemmin - olisiko salaliittoteoriailla niin paljon tilaa hengittää? 

Neljäs ulottuvuus lienee tämän pienen blogipostauksen sydän. Se, mitä haluan sanoa. Miltä koronarajoitus tuntuu. Ainakin niin toivon.

Kaikkein eniten (jos näin voi edes ajatella) on sattunut se silkka auktoriteetin - vallan - suorastaan sokea voima. Kuinka armottomasti, viiltävästi, jopa helposti vapaan ihmisen, länsimaisen, demokratiassa elävän ihmisen, ihmisoikeussopimuksiin sitoutuneen ihmisen oikeudet voi valta ottaa pois. Kuinka joku, sattumalta vain virkamieheksi aluehallintovirastoon, lääkäriksi sairaanhoitopiiriin, kaupunginjohtajaksi kunnalle valittu ihminen voi yhdellä pienellä paperilapulla, nopealla päätöksellä aiheuttaa niin suuren, valtavan, voimakkaan muutoksen toisten ihmisten elämiin. Sulkea kokonaisia toimialoja, lopettaa yrityksiä, sulkea harrastuksia, päättää koulujen toimintaa, estää ihmissuhteita, aiheuttaa masennusta, ahdistusta, levottomuutta, yleistä mielipahaa. Oudointa yhtälössä on se, ettei kukaan ole millään kansanäänestyksellä, vaalilla, adressilla antanut näille ihmisille tällaista valtaa. Se on vain kehittynyt niin, modernissa yhteiskunnassa, byrokraattisessa hallintojärjestelmässä. 

Se tuntuu pahalta. Että joku katsoo sen niin tärkeäksi rajoittaa toisten ihmisten elämää. Kuinka ihmiset eivät enää ole vapaita yksilöitä, vaan kuin karjaa, jota tulee hallita, karsinoida, ohjata, piiskata. Emme ole ihmisarvoisia olentoja, vaan saastaisia tartuttajia, ongelmien aiheuttajia. Tyhmiä massoja, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Jos vain. Jos vain ne inhottavat ihmiset tottelisivat, niin sairaalat eivät täyttyisi. Jos vain ne kammottavat ainoastaan oman etunsa ajattelijat avaisivat silmänsä ja miettisivät muitakin, niin riskiryhmäläisiä ei kuolisi. Jos vain ne ällöttävät viruslingot pysyisivät kuuliaisesti kotona ja olisivat hiljaa, niin saisimme tämän kriisin rauhassa lopetettua - ei siinä mitään, että siinä samalla loppuisi kaikki muukin, kaikki taistelemisen arvoinen.

Koronarajoitukset tuntuvat kohtuuttomilta, kauheilta, puristavilta, masentavilta, raivostuttavilta. Ne tuntuvat siltä, kuin joku huohottaisi niskaan, kuin joku painaisi likaisella saappaalla vasten maata. Kuin joku kaivaisi esteitä siihen tielle, josta itse yrittää kävellä.

Eikä tästä puhuta tarpeeksi. Eikä siitäkään puhuta tarpeeksi, kuinka kauan tämä kestää. Luin jostain, että epidemiologit ovat tienneet alusta asti, että tämä tulee kestämään monta vuotta. Miksi minulle ei kerrottu tätä? Miksi minä en ole rehellisen keskustelun arvoinen? Miksi minua tulee hyssytellä ja rajoittaa ja hallita? 

Olkoot tämä siis oma yksilöllisen ääneen huutoni vielä, kun se on mahdollista. Ja oma pieni yritykseni keskustella. Ja toimikoot tämä epätoivoinen huuto tyhjyyteen suurimpana ilmentymänä siitä, miltä rajoitukset tuntuvat. Siltä, kuin kukaan ei kuulisi.