...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Ricki and the Flash (Ricki and the Flash)

En tiedä, olenko puhunut tästä aikaisemmin. Mutta hyvän elokuvan katsottuani, erityisesti elokuvateatterissa, on mahdollista päästä eräänlaiseen hurmostilaan. Elokuvan jälkeinen tunnetila, jossa et ole vielä poistunut elokuvan maailmasta omaan todellisuuteesi. Elokuva vieläkin pyörii sinun mielessäsi. Tietyt vuorosanat, musiikki, merkitykselliset katseet - näiden hahmojen tarinat. Silloin omakin elämä maistuu rikkaammalta, tuntuu merkityksellisemmältä ja elämä on elämisen arvoista. Elän tätä tunnetta varten ja siksi palvon elokuvia, jotka mahdollistavat sen. Ricki and the Flash on yksi näistä elokuvista.

Meryl Streep on Ricki Randazzo, entisessä elämässään Linda Brummel, joka elää omaa vaatimatonta unelmaansa Los Angelesissa, jossa on jahdannut rokkarin uraa monta kymmentä vuotta - päätyen kuitenkin päivätöihin supermarketin kassalle. Kun hänen tyttärensä Julie (Mamie Gummer) yrittää itsemurhaa, on Rickin matkattava takaisin jättämänsä perheen luokse ja kohdattava menneisyytensä valinnat uudelleen.

Tämän olen ehdottomasti sanonut ennenkin, mutta tämä on niin minun tyylilajini! Rakastan ylikaiken sellaista draamaa, jossa omat päätöksensä tehnyt päähenkilö, joutuu kohtaamaan menneisyyden valinnat ja taakseen jättämät ihmiset, usein jonkun perhekohtaamisen muodossa. Eikä tämäkään leffa petä. Vielä kun tähän yhdistää kerroksellisen upeita rock-klassikoita Streepin ja enpä tiedä, vaikka Rick Springfieldin (!) luotsaamana, on kasassa melko kokonaisvaltainen elokuva, joka viihdyttää kauttaaltaan.

Eniten minut hurmasi dialogi, ennenkin nerokkuutensa todistaneen Diablo Codyn kynästä. Se on koruttoman kaunista. Joskus jopa harmittaa kun elokuvassa hahmot puhuvat niin laskelmoidun tarkasti ja analysoivasti, että sen oikein kuulee, että näytelmäkirjailija on nuo sanat näiden hahmojen suuhun asettanut. Tässä ei sitä vaaraa ole. Dialogi on lyhyttä ja pätkivää. Hahmot eivät saa joka kohtauksessa sanotuksi, mitä varmasti haluaisivat ja välillä sanovat asioita, joita eivät varmasti tarkoita. Tämä tekee vuoropuhelusta aidon. Ei kukaan oikeasti puhu suurilla monologeilla ja ei jokainen vuorosana ole mahdollista kehystää tauluksi. Oikeassa elämässä, etenkin tunteellisena ja väsyneenä sekä elämän koettelemana hetkessä, jonka ei ole nähnyt tulevan, ei vain keksi muuta sanottavaa, kun entinen aviomies tivaa sinulta, että miksi jätit perheesi, kuin; "eikö minulla voi olla kahta unelmaa?". Eikä muuta oikeastaan tarvitse sanoa.

Meryl Streep on mahdottoman syvällinen näyttelijä. Ja siten erittäin varma. Ikinä ei tarvitse pelätä, ettäkö hän jättäisi jälkeensä yksiulotteisen roolisuorituksen. Hänen roolinsa ovat aina monipuolisia, rikkaita, mielenkiintoisia sekä syvällisiä. Ja Mamie Gummer on siis Streepin tytär oikeassakin elämässä (eikös se nyt ole ilmiselvää?) ja näen kyllä äidin lahjojen vaikutteet tyttäressäkin, joskin näen myös syyn, miksi tytär ei äidinsä varjosta juuri koskaan varmaan tule nousemaan. Saa Gummer kuitenkin kohtauksensa ja siinä todistettua melko hyvin, mistä on näyttelijänä tehty. Sivuosasta voi bongata myös Anne Hathawayn aviomiehen Adam Shulmanin (jos Hollywood-gossip kiinnostaa vielä laajemmalti).

Jonathan Demme on mielenkiintoinen ohjaaja. Melkein vaikea uskoa, että sama mies ohjasi Uhrilampaat, Rachel Getting Married ja Ricki and the Flash. Pidin tosin kaikista, joten en valita. Jotain kertoo myös elokuvan tasosta, että minun tekee mieli katsoa se heti uudelleen. Minäkin tiedän asian jos toisenkin tavalliselle lähiöelämälle selkänsä kääntämisestä. Enkä osoita sormea suuntaan enkä toiseen. Ymmärrän loistavasti ihmisiä, jotka eivät muuta suunnittelekaan kuin kaunista taloansa valkoisen piha-aitansa takana ja mihin aikaan viedä lapset jalkapallotreeneihin maanantaina. Olen elänyt sellaista elämää ja siinä on viehtäyksensä. Olen myös elänyt elämää, jossa olen lähtenyt pois sellaisesta pysähtyneestä yhteiskunnasta, joka on pienen paikkakunnan pienet piirit. Olen elänyt suuressa kaupungissa ja tavallaan se on vielä yksinäisempää. Siksi onkin mielenkiintoista nähdä tälläisiä elokuvia ja verrata toisten ihmisten päätöksiä, mikä elämäntapa kullekin sopii ja minkälaisia uhrauksia he joutuvat sen eteen tekemään - kuten se on varmaan tuttua jokaiselle. Ei tästä elämästä ehjin nahoin ulos selvitä.









...=)



Nigthcrawler (Nightcrawler)

Katson Los Angelesin öistä maisemaa. Kysessä on Nightcrawler-elokuvan lopputekstit. Ainoa ajatus, joka pyörii päässäni on, että kuinka surkea pomo Dan Gilroylla on täytynyt olla, että hän on päättänyt tehdä hänestä hahmokuvauksen? Jake Gyllenhaal näyttelee uransa hienointa roolia, muuttuen Lou Bloomiksi, joka alkaa kuvata onnettomuuksia öisessä Los Angelesissa, myyden niitä uutiskanaville. Tarkalleen ottaen yhdelle kanavalle, jonka uutistoimitusta johtaa määrätietoinen Nina Romina (Rene Russo).

Olemme nähneet tuhansia ja taas tuhansia elokuvia työttömistä taiteilijoista niin Los Angelesissa kuin ympäri maailmaa yrittäen murtaa tietään huipulle, mutta en ole aikaisemmin nähnyt niin sanottujen nightcrawlerien työkenttää. Kuinka kilpailuhenkistä ja vaativaa se onkaan. Nightcrawler on siis termi, jota käytetään onnettomuuksien perässä juoksevista kuvaajista, yleensä öiseen aikaan, siitä termi:
*Night= yö,
*crawler= varmastikin siksi, koska he vain taltioivat onnettomuuspaikkoja, nostamatta tikkua ristiin auttaakseen uhreja, välillä jopa aiheuttaen lisätuhoa.
...Ihmettelen vain, miksi tästä ei ole tehty elokuvaa aikaisemmin?

Jo heti ensimmäisestä hetkestä, kun näemme Lou Bloomin, tiedämme, että tällä kaverilla eivät ole kaikki mutterit kiristettyinä. Hän on työtön rikollinen, joka on opetellut kaikki mahdolliset mantrat, joita amerikan unelmaa tavoitteleville tarjotaan niissä miljoonissa oppaissa, joita jo miljoonansa tienanneet ovat kirjoittaneet, koska ei tiedä mihin muuhunkaan uskoa. Bloom on yksineläjä. Omien sanojensa mukaan, hän ei vain pidä muista ihmisistä. Hän ei pelkää suorittaa rikosta, jotta se edistäisi hänen omia päämääriään. Päädyttyään uutiskuvaajaksi hän menee uskomattomiin mittoihin saadakseen eläväistä, ensikohtaista materiaalia rikospaikalta ja/tai onnettomuuspaikalta - mitä pahempi, sen parempi. Ehkä elokuva ei olisikaan mitään ilman tätä mielenkiintoista päähenkilöhahmoa. Ohjaaja Dan Gilroy tekee hienon päätöksen jättää hahmon tausta täysin aukinaiseksi. Emme tiedä kuka hän on, mistä hän tulee tai edes mitkä ovat hänen päämääränsä. Tämä pitää meidät täysin lukittuina elokuvaan. Haluamme tietää enemmän hahmosta. Haluamme kurkistaa hänen, selvästi rikkinäisen, kuoren sisään. Rako on jo tehty, haluamme repiä sen avonaiseksi. Kuten todettu, Bloom saavuttaa jopa työnantajan aseman elokuvan edetessä, aloittaen yhdellä alaisella; viattomalla ja epäuskoisella Rickilla (Riz Ahmed), joka kodittomuuden pakottamana hyväksyy työn, vaikka työnantajana olisikin mies, kuten Lou Bloom.

Elokuva on siinä mielessä kuitenkin melko yksinkertainen. Valtaosa elokuvasta kuluu kuvatessa Louta ja Rickiä heidän autossaan rynnäten pitkin L.A:n katuja poliisiradiota kuunnellen, mahdollisen onnettomuuden toivossa. Tämä on ehkä hieman turhauttavaakin, sillä jo puolessa välissä elokuvaa, haluaisimme jo päästä pois tästä autosta ja nähdä minne Loun tarina päättyy. Joka tapauksessa on minusta elokuva varsin hyvä. -Loistava kuvaus hahmosta, jolta puuttuu perusinhimilliset piirteet kuten empatia ja moraalintaju.-

Ihmiset ovat anatomisesti samanlaisia, ellei oteta huomioon mutaatioita. Kaikilla on hiukset, jalat, silmät, suu ja ääni. Sen lisäksi useimmat ihmiset ovat samanalaisia psykologialtaan, mieleltään. Me kaikki toteutamme yleistä ihmisyyden ideaa. Meillä on kyky empatiaan, moraalin tunne, käyttäytymisnormit; mitä sanoa, kenelle ja milloin. Kaikki ihmiset yleensä pyrkivät kohti samaa päämäärää ja meitä ajavat samat motiivit. Siksi näyttelijän on helppo samaistaa rooli itseensä, antaa roolihahmon esimerkiksi tervehtiä samoin kuin itse tervehtisi mahdollista tulevaa työnantajaa, antaa roolihahmonsa nauraa samoille asioille kuin itse nauraisi. Lou Bloom on tästä syystä lähes mahdoton rooli näyttelijälle. Hänessä ei ole mitään yleistä ihmisyyttä, ei mitään yleisiä piirteitä. Suoraan sanottuna hahmo on outo. Gyllenhaal yltää, luodessaan tätä roolia, legendan mittasuhteisiin. Unohtakaa Brando, meillä on Gyllenhaal! On kuin Gyllenhaal muuntuisi Bloomiksi, kuin hän katoaisi tämän miehen taakse, lainaten hänelle vain kehonsa, unohtaen kaiken itsestään. Kehittäen aidon, uskottavan ja realistisen henkilöhahmon, joka on kuitenkin varsin kummajainen. Jos tämä ei ole viime vuosien parhainta näyttelijäntyötä, niin en tiedä mikä on!

Russo todistaa huomattavaa älykkyyttä roolissaan. Hän on kärkevä, voimakas, vaikuttava ja aito, uramotivoituneena uutispäällikkönä. Roolisuoritusten lisäksi, elokuvan käsikirjoitus on hieno, etenkin roolihahmojen luonnissa, myös musiikista vastaava James Newton Howard ja kuvauksesta vastaava Robert Elswit istuvat osiinsa erittäin luontevasti. Kaiken kaikkiaan, erittäin omalaatuinen elokuva omalaatuisista henkilöistä. Mikä on sitä mielenkiintoisempaa?






...=)






Movie Monday #22 - Someone New

"Sitä kaikkein parasta näyttelijää on jo kyselty, mutta kuka on sellainen näyttelijä, joka on noussut lempinäyttelijöidesi joukkoon vastikään?"




 Minähän olen pahamaineisesti tunnettu siitä, kuinka huonosti pystyn ennustamaan Hollywoodin nousevat nimet. Jos satun ehtimään katsomaan jotain uuutuuselokuvaa ensimmäisten joukossa, jossa nyt joku nouseva tähti sattuisi olemaan mukana ja minä kehuisin kyseistä näyttelijää ihan varmasti seuraavaksi Harrison Fordiksi tai Michelle Pfeifferiksi, katoaisi tämä näyttelijä tämän yhden leffan jälkeen ihan teille tuntemattomille. Jos taas heilauttaisin kättäni näyttelijälle sen merkiksi, että menkööt ohi - toivottavasti ei hänestä rikasta tällä työllä tule, niin hän takuuvarmasti jäisi pyörimään pitkäksi aikaa elokuvan jos toisenkin pääosaan. Nimittäin näin on käynyt. Useasti.

Muutamia nousevia tähtiä, joista en ole välittänyt:

  • Miles Teller (näin hänet mm. elokuvissa The Spectacular Now, Rabbit Hole, Divergent - ja olin varma, että tästä miehestä ei kyllä saa Hollywoodin A-listalaista tekemälläkään. Hän vaikuttaa liian itsevarmalta ääliöltä. No mitäpä minä tiesin, kävikin ilmi, että sellaista ihmiset juuri rakastavat ja nyt hän on kovalla vauhilla nousemassa seuraavaksi kuumaksi nimeksi)
  • Chloe Grace Moretz (en pidä hänestä yhtään ja en ymmärrä miksi kukaan muukaan pitäisi. Silti hän on pyörinyt mukana jo ties kuinka monta vuotta ja loppua ei näy)
  • Saoirse Ronan (pitkän aikaa en edes halunnut tunnustaa hänen olemassaoloaan. Ei ollut mitään mielenkiintoa tutkia tarkemmin, että kukas tyyppi kyseessä edes on. En vain uskonut alkuunkaan, että hänen uransa jatkuisi niinkin kauan kuin se jo on jatkunut. Siksi olen pikkuhiljaa alkanutkin tutustua tarkemmin häneen, mutta epäilykseni ovat vieläkin voimassa)
  • Cara Delevingne (en voi jotenkaan sietää hänen ylimielistä huumoriaan, mutta näyttää, että hän on kyllä kovaa vauhtia nousemassa näytteljäksi, vaikkakin aiheuttaa tälläistä jälkeä)







Ja sitten "nousevia tähtiä", joista olin varma, että kuulisimme lisää:
  • Asa Butterfield (Hugo-elokuvan tähti, jonka nähtyäni olin varma, että hänen seuraavat elokuvat tuovat hänelle kasan Oscareita ja hänestä tulee tyyliin miespuolinen Meryl Streep. Toisin kävi, mitä hän edes tekee nykyään?)
  • Manish Dayal (ei aikaisemmin, ei myöhemmin kuin vain viime vuonna näin elokuvan Herkullinen elämä ja vakuutuin tämän miehen taidoista, mutta eipä hänen seuraavia projektejekaan kauheasti ole missää näkynyt - harmi)
  • Ruby Jerins (Remember Me-elokuvassa minut häikäissyt nuori näyttelijä, josta olen todella yllättynyt, ettei hänen uransa ole lähtenyt käyntiin juuri ollenkaan)














Mutta sitten vastaus kysymykseen: on yksi näyttelijä, josta olen varma, että kuulemme lisää:


Imogen Poots