The Good Wife, 1. - 7. kaudet

156 jaksoa on seitsemässä tuotantokaudessa yhteensä. Jokainen jakso kertoo sarjan päähenkilöstä, Alicia Florrickista (Julianna Margulies), joka sarjan alussa palaa harjoittamaan lakimiehen ammattiaan oltuaan kotiäiti ja edustusvaimo 13 vuotta. Hänellä on kaksi lasta: Zack ja Grace. Hänen aviomiehensä Peter Florrick (Chris Noth) on ollut virassa Chicagon piirikunnan syyttäjänä, mutta joutunut astumaan alas toimestaan prostituutio- ja korruptiosyytteiden vuoksi, minkä takia istuu nyt myös vankilassa rangaistustaan. Samalla kun Alicia painii maailmansa romahtamisen kanssa, täytyy hänen huolehtia perheensä toimeentulosta. Hänet palkkaa hänen vanha koulukaverinsa yliopistosta, Will Gardner (Josh Charles) lakifirmaan Stern, Lockhart & Gardner, jota Will johtaa yhdessä voimakkaan Diane Lockhartin (Christine Baranski) kanssa. Ensimmäisillä kausilla sarjan kerronta keskittyy pitkälti Alician kilpailusuhteeseen firman toisen uuden tulokkaan Cary Agosin (Matt Czuchry) kanssa. Myöhemmillä kausilla Alicia hakee pesäeroa aviomiehestään, muun muassa pohtimalla mahdollisuuksiaan Will Gardnerin käsikynkässä sekä etsimällä parempia tavoitteita ammatillisesti pyrkien muun muassa samaiseen syyttäjän virkaan, josta miehensä niin julkisesti joutui astumaan alas.

Päähuomio pidetään varsinkin ensimmäisten tuotantokausien ajan kuitenkin oikeussalissa. Siinä sarjan vahvuus makaakin. Oikeussalin kautta saamme kaikki herkullisimmat sivuhahmot ja kohtaukset. Esimerkiksi kaikki Chicagon tuomarit ovat omanlaisiaan persoonia, muun muassa David Paymerin näyttelemä Richard Cuesta on yksi mieleenpainuvimmista tuomareista, kuivan ironisella ja lakonisella huumorintajullaan ja hän esiintyykin kautta seitsemän tuotantokauden varsinkin Alician juttujen tuomarina. Myös Denis O'Haren esittämä Tuomari Abernathy on erityisen oiva tuomari varsin näkyvällä liberaalilla agendallaan, mikä aiheuttaa konfliktia etenkin jutuissa, jotka liittyvät aseisiin. Usein Abernathy tuomitseekin konservatiivisesti kuin hyvittääkseen puolueellisuuttaan liberaaleihin arvoihin. Myös esimerkiksi Jeffrey Tamborin ja Marsha Masonin voi nähdä tekevän sivurooleja tuomareina.

Myös vastapuolen asianajajat ovat loistavasti kirjoitettuja hahmoja. Oma suosikkini on Mamie "Merylin tytär" Gummerin esittämä Nancy Crozier, jonka oikeussalitaktiikka on esittää mahdollisimman tietämätöntä hempukkaa, mikä ajaa taas Alician hermoraunioksi. Vielä viimeisellä kaudellakaan neiti Crozier ei mukamas muista Alician nimeä, vaikka siinä vaiheessa heillä on ollut yhdessä kaksitoista juttua väiteltävänä. Yksi raivostuttavimpia tapauksia on Martha Plimptonin Emmy-palkitusti näyttelemä Patti Nyholm ja samaan leiriin uppoaa myös Paluu tulevaisuuteen-tähden Michael J. Foxin näyttelemä Louis Canning, jota raahataan tuotantokaudesta toiseen mukana, tuntuu kuin vain ärsyttääkseen katsojia.

Ensimmäisillä kausilla valtaisan ihailun kohteeni oli Christine Baranski. Koin mielenkiintoisena hänen luomat hahmoratkaisut. Diane Lockhart on elegantti, hienostunut nainen, joka osaa väitellä vaikka sian suohon ja nauraa kuin juopunut merimies. Erityisesti hahmon rytmi, miten hän puhuu tai reagoi asioihin on loistavasti hiottu. Myöhemmillä kausilla hänen hahmonsa, kuten useat muutkin hahmot, etupäässä Archie Panjabin tutkija Kalinda Sharma, vähän jätetään heitteille kun huomio keskittyy yhä enemmän Aliciaan ja hänen sisäisiin demoneihin. Etenkin kyllä Kalindan kohtalo on harmittava, sillä hänen kovapäinen, raju hahmonsa ensimmäisiltä kausilta taantuu kyllä sellaiseksi nössöksi, joka lopulta jopa käsikirjoitetaan ulos sarjasta pelkurina. Siinä sarjanluojat tiputtivat pallon

Mutta muuten The Good Wife on tasalaatuisen varmaa. Tuotantokaudesta toiseen on aina yhtä suuri ilo katsoa näitä kohtauksia ja suu auki höröttää mukana, kun Alicia joutuu tilanteeseen jos toiseen. Aluksi en päässyt täysin sisään Alician hahmoon. Koin hänet hyvin ärsyttävänä, sievistelijänä, joka ylenkatsoi kaikkia muita, mutta viimeisillä kausilla hänen monimutkaisuudelleen annettiin syitä ja hänen hahmoaan avattiin hienosti hänen tapellessa syvällisten tunteiden kanssa, kuten elämän mielekkyyden. Hienoin kohtaus koko sarjassa on kun Alicia latoo kotonaan pyykkiä koneeseen ja pitää samalla monologin, jossa pohtii lastenkasvatusta, rakkautta ja elämänmerkitystä itkien, että "mitä varten tein tämän kaiken?"

The Good Wife antaa paljon ajateltavaa. Tämä lakiaiheinen sarja seitsemän tuotantokauden aikana ehtii käymään jos jonkinlaisia skenaarioita läpi ihmisten kohtaloista. Voi vain ihmetellä käsikirjoittajien energiaa ja tarmoa luoda tälläinen kokonaisuus. Rakastin myös loppua. Kautta näiden tuotantokausien Aliciaa on määritellyt paljon hänen elämänsä miehet ja hän on etsinyt itseään heidän kauttaan. Lopussa hän seisoo omilla jaloillaan, pyyhkäiseen menneisyyden taakseen. Ryhdistää pikkutakkinsa ja kävelee eteenpäin päättäväisenä.

...=)

Ricki and the Flash (Ricki and the Flash)

En tiedä, olenko puhunut tästä aikaisemmin. Mutta hyvän elokuvan katsottuani, erityisesti elokuvateatterissa, on mahdollista päästä eräänlaiseen hurmostilaan. Elokuvan jälkeinen tunnetila, jossa et ole vielä poistunut elokuvan maailmasta omaan todellisuuteesi. Elokuva vieläkin pyörii sinun mielessäsi. Tietyt vuorosanat, musiikki, merkitykselliset katseet - näiden hahmojen tarinat. Silloin omakin elämä maistuu rikkaammalta, tuntuu merkityksellisemmältä ja elämä on elämisen arvoista. Elän tätä tunnetta varten ja siksi palvon elokuvia, jotka mahdollistavat sen. Ricki and the Flash on yksi näistä elokuvista.

Meryl Streep on Ricki Randazzo, entisessä elämässään Linda Brummel, joka elää omaa vaatimatonta unelmaansa Los Angelesissa, jossa on jahdannut rokkarin uraa monta kymmentä vuotta - päätyen kuitenkin päivätöihin supermarketin kassalle. Kun hänen tyttärensä Julie (Mamie Gummer) yrittää itsemurhaa, on Rickin matkattava takaisin jättämänsä perheen luokse ja kohdattava menneisyytensä valinnat uudelleen.

Tämän olen ehdottomasti sanonut ennenkin, mutta tämä on niin minun tyylilajini! Rakastan ylikaiken sellaista draamaa, jossa omat päätöksensä tehnyt päähenkilö, joutuu kohtaamaan menneisyyden valinnat ja taakseen jättämät ihmiset, usein jonkun perhekohtaamisen muodossa. Eikä tämäkään leffa petä. Vielä kun tähän yhdistää kerroksellisen upeita rock-klassikoita Streepin ja enpä tiedä, vaikka Rick Springfieldin (!) luotsaamana, on kasassa melko kokonaisvaltainen elokuva, joka viihdyttää kauttaaltaan.

Eniten minut hurmasi dialogi, ennenkin nerokkuutensa todistaneen Diablo Codyn kynästä. Se on koruttoman kaunista. Joskus jopa harmittaa kun elokuvassa hahmot puhuvat niin laskelmoidun tarkasti ja analysoivasti, että sen oikein kuulee, että näytelmäkirjailija on nuo sanat näiden hahmojen suuhun asettanut. Tässä ei sitä vaaraa ole. Dialogi on lyhyttä ja pätkivää. Hahmot eivät saa joka kohtauksessa sanotuksi, mitä varmasti haluaisivat ja välillä sanovat asioita, joita eivät varmasti tarkoita. Tämä tekee vuoropuhelusta aidon. Ei kukaan oikeasti puhu suurilla monologeilla ja ei jokainen vuorosana ole mahdollista kehystää tauluksi. Oikeassa elämässä, etenkin tunteellisena ja väsyneenä sekä elämän koettelemana hetkessä, jonka ei ole nähnyt tulevan, ei vain keksi muuta sanottavaa, kun entinen aviomies tivaa sinulta, että miksi jätit perheesi, kuin; "eikö minulla voi olla kahta unelmaa?". Eikä muuta oikeastaan tarvitse sanoa.

Meryl Streep on mahdottoman syvällinen näyttelijä. Ja siten erittäin varma. Ikinä ei tarvitse pelätä, ettäkö hän jättäisi jälkeensä yksiulotteisen roolisuorituksen. Hänen roolinsa ovat aina monipuolisia, rikkaita, mielenkiintoisia sekä syvällisiä. Ja Mamie Gummer on siis Streepin tytär oikeassakin elämässä (eikös se nyt ole ilmiselvää?) ja näen kyllä äidin lahjojen vaikutteet tyttäressäkin, joskin näen myös syyn, miksi tytär ei äidinsä varjosta juuri koskaan varmaan tule nousemaan. Saa Gummer kuitenkin kohtauksensa ja siinä todistettua melko hyvin, mistä on näyttelijänä tehty. Sivuosasta voi bongata myös Anne Hathawayn aviomiehen Adam Shulmanin (jos Hollywood-gossip kiinnostaa vielä laajemmalti).

Jonathan Demme on mielenkiintoinen ohjaaja. Melkein vaikea uskoa, että sama mies ohjasi Uhrilampaat, Rachel Getting Married ja Ricki and the Flash. Pidin tosin kaikista, joten en valita. Jotain kertoo myös elokuvan tasosta, että minun tekee mieli katsoa se heti uudelleen. Minäkin tiedän asian jos toisenkin tavalliselle lähiöelämälle selkänsä kääntämisestä. Enkä osoita sormea suuntaan enkä toiseen. Ymmärrän loistavasti ihmisiä, jotka eivät muuta suunnittelekaan kuin kaunista taloansa valkoisen piha-aitansa takana ja mihin aikaan viedä lapset jalkapallotreeneihin maanantaina. Olen elänyt sellaista elämää ja siinä on viehtäyksensä. Olen myös elänyt elämää, jossa olen lähtenyt pois sellaisesta pysähtyneestä yhteiskunnasta, joka on pienen paikkakunnan pienet piirit. Olen elänyt suuressa kaupungissa ja tavallaan se on vielä yksinäisempää. Siksi onkin mielenkiintoista nähdä tälläisiä elokuvia ja verrata toisten ihmisten päätöksiä, mikä elämäntapa kullekin sopii ja minkälaisia uhrauksia he joutuvat sen eteen tekemään - kuten se on varmaan tuttua jokaiselle. Ei tästä elämästä ehjin nahoin ulos selvitä.

...=)