Ricki and the Flash (Ricki and the Flash)

En tiedä, olenko puhunut tästä aikaisemmin. Mutta hyvän elokuvan katsottuani, erityisesti elokuvateatterissa, on mahdollista päästä eräänlaiseen hurmostilaan. Elokuvan jälkeinen tunnetila, jossa et ole vielä poistunut elokuvan maailmasta omaan todellisuuteesi. Elokuva vieläkin pyörii sinun mielessäsi. Tietyt vuorosanat, musiikki, merkitykselliset katseet - näiden hahmojen tarinat. Silloin omakin elämä maistuu rikkaammalta, tuntuu merkityksellisemmältä ja elämä on elämisen arvoista. Elän tätä tunnetta varten ja siksi palvon elokuvia, jotka mahdollistavat sen. Ricki and the Flash on yksi näistä elokuvista.

Meryl Streep on Ricki Randazzo, entisessä elämässään Linda Brummel, joka elää omaa vaatimatonta unelmaansa Los Angelesissa, jossa on jahdannut rokkarin uraa monta kymmentä vuotta - päätyen kuitenkin päivätöihin supermarketin kassalle. Kun hänen tyttärensä Julie (Mamie Gummer) yrittää itsemurhaa, on Rickin matkattava takaisin jättämänsä perheen luokse ja kohdattava menneisyytensä valinnat uudelleen.

Tämän olen ehdottomasti sanonut ennenkin, mutta tämä on niin minun tyylilajini! Rakastan ylikaiken sellaista draamaa, jossa omat päätöksensä tehnyt päähenkilö, joutuu kohtaamaan menneisyyden valinnat ja taakseen jättämät ihmiset, usein jonkun perhekohtaamisen muodossa. Eikä tämäkään leffa petä. Vielä kun tähän yhdistää kerroksellisen upeita rock-klassikoita Streepin ja enpä tiedä, vaikka Rick Springfieldin (!) luotsaamana, on kasassa melko kokonaisvaltainen elokuva, joka viihdyttää kauttaaltaan.

Eniten minut hurmasi dialogi, ennenkin nerokkuutensa todistaneen Diablo Codyn kynästä. Se on koruttoman kaunista. Joskus jopa harmittaa kun elokuvassa hahmot puhuvat niin laskelmoidun tarkasti ja analysoivasti, että sen oikein kuulee, että näytelmäkirjailija on nuo sanat näiden hahmojen suuhun asettanut. Tässä ei sitä vaaraa ole. Dialogi on lyhyttä ja pätkivää. Hahmot eivät saa joka kohtauksessa sanotuksi, mitä varmasti haluaisivat ja välillä sanovat asioita, joita eivät varmasti tarkoita. Tämä tekee vuoropuhelusta aidon. Ei kukaan oikeasti puhu suurilla monologeilla ja ei jokainen vuorosana ole mahdollista kehystää tauluksi. Oikeassa elämässä, etenkin tunteellisena ja väsyneenä sekä elämän koettelemana hetkessä, jonka ei ole nähnyt tulevan, ei vain keksi muuta sanottavaa, kun entinen aviomies tivaa sinulta, että miksi jätit perheesi, kuin; "eikö minulla voi olla kahta unelmaa?". Eikä muuta oikeastaan tarvitse sanoa.

Meryl Streep on mahdottoman syvällinen näyttelijä. Ja siten erittäin varma. Ikinä ei tarvitse pelätä, ettäkö hän jättäisi jälkeensä yksiulotteisen roolisuorituksen. Hänen roolinsa ovat aina monipuolisia, rikkaita, mielenkiintoisia sekä syvällisiä. Ja Mamie Gummer on siis Streepin tytär oikeassakin elämässä (eikös se nyt ole ilmiselvää?) ja näen kyllä äidin lahjojen vaikutteet tyttäressäkin, joskin näen myös syyn, miksi tytär ei äidinsä varjosta juuri koskaan varmaan tule nousemaan. Saa Gummer kuitenkin kohtauksensa ja siinä todistettua melko hyvin, mistä on näyttelijänä tehty. Sivuosasta voi bongata myös Anne Hathawayn aviomiehen Adam Shulmanin (jos Hollywood-gossip kiinnostaa vielä laajemmalti).

Jonathan Demme on mielenkiintoinen ohjaaja. Melkein vaikea uskoa, että sama mies ohjasi Uhrilampaat, Rachel Getting Married ja Ricki and the Flash. Pidin tosin kaikista, joten en valita. Jotain kertoo myös elokuvan tasosta, että minun tekee mieli katsoa se heti uudelleen. Minäkin tiedän asian jos toisenkin tavalliselle lähiöelämälle selkänsä kääntämisestä. Enkä osoita sormea suuntaan enkä toiseen. Ymmärrän loistavasti ihmisiä, jotka eivät muuta suunnittelekaan kuin kaunista taloansa valkoisen piha-aitansa takana ja mihin aikaan viedä lapset jalkapallotreeneihin maanantaina. Olen elänyt sellaista elämää ja siinä on viehtäyksensä. Olen myös elänyt elämää, jossa olen lähtenyt pois sellaisesta pysähtyneestä yhteiskunnasta, joka on pienen paikkakunnan pienet piirit. Olen elänyt suuressa kaupungissa ja tavallaan se on vielä yksinäisempää. Siksi onkin mielenkiintoista nähdä tälläisiä elokuvia ja verrata toisten ihmisten päätöksiä, mikä elämäntapa kullekin sopii ja minkälaisia uhrauksia he joutuvat sen eteen tekemään - kuten se on varmaan tuttua jokaiselle. Ei tästä elämästä ehjin nahoin ulos selvitä.

...=)

Rachel Getting Married (Rachel Getting Married)

Anne Hathaway sai uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden elokuvasta Rachel Getting Married. Monet pitävät sitä hänen uransa parhaimpana roolisuorituksena. Vaikkakin elokuvan nimi on Rachel Getting Married, esittää Hathaway pääosassa Kym nimistä, nuorta, vieroituksessa olevaa naista. Kym saa vapaata vieroituksesta päästäkseen osallistumaan siskonsa Rachelin häihin. Kymin ja perheen välillä on kireä ilmapiiri ja syyksi selviää Kymin ja Rachelin pikkuveljen kuolema. Tietysti perheenjäsenet ovat myös huolestuneita Kymin raittiudesta ja erityisesti Kymin ja Rachelin isä kantaa huolta Kymistä. Kym tulkitsee tämän epäluottamukseksi. Rachel puolestaan paheksuu Kymin saamaa huomiota ja tuntee, että kyse on kuitenkin hänen häistään. Myös Rachelin ja Kymin äiti, joka on eronnut heidän isästään, on osana perheen skismoja ja lopussa käy ilmi, että Debra Wingerin näyttelemä äiti ja hänen tunneilmaisullinen etäisyys ovat syynä perheen dynamiikan ongelmiin.
    Tämä vuonna 2008 valmistunut, Jonathan Demmen ohjaama draamaelokuva käyttää hyväkseen erittäin indie-painotteista tyyliä. Se saattaa olla luontaantyöntävä ja vieras. Mutta en voi kuvitella elokuvaa mitenkään toisenlaisena. Lopputulos on juuri sopiva. Elokuvan aiheena häät ovat täysin loppuunkäsitelty juttu, mutta Rachel Getting Married onnistuu tuomaan aiheeseen lisää syvyyttä, lisää draamaa ja lisää intensiteettiä sekä kitkaa. Tiivistettynä elokuva on siis mielenkiintoinen. Elokuva karttaa kaikkea päälle liimattua, kuorrutettua ja ylipäätänsä kaikkea häämäista ja se on elokuvan viisain valinta. Tyyli on siksi niin täydellinen. Se on aito ja uskottava ja siksi elokuva menee täysin läpi oikeasta tapahtumasta. Katsoja uskoo hahmoihin ja heidän ongelmiin. Lopputuloksena on draama parhaimmillaan. Itse olen erittäin kiintynyt hyvin tehtyihin indie-elokuviin ja tämäkään elokuva ei tuota pettymystä. Elokuva käsittelee todella syvällisiä aiheita kuten sisaruus, tyhjyys, katumus, synti, rakkaus ja onni. Elokuvasta jää todella paljon käteen ja vaikka se ei ole ihan tavallinen romanttinen komedia häistä, eikä niin lämminhenkinen ja hupaisa tai paremmin sanottuna "hersyvä", on elokuva kuitenkin nerokas, se on puhdas ja aito.

      Tavallaan elokuvan tarkoitusta on vaikea kiteyttää. Miksi katsoa tämä elokuva vaikka jonkin toisen sijaan? Miksi haluaisin katsoa elokuvaa, joka tuntuu kuin oikealta elämältä, kun voisin katsoa fantasiaa? Ihmisillä on yleensä ongelma elokuvien kanssa, jotka tulevat liian lähelle. He haluavat katsoa elokuvan, joka vie heidät pois heidän omasta ulottuvuudestaan. Pois arjesta ja pois ongelmista. He eivät halua katsoa elokuvaa arkisista ongelmista. Ei ole yllätys, että Rachel Getting Married tuotti vain noin 16 miljoonaa dollaria. Suosittelen elokuvaa kuitenkin kaikille. Pablo Picasso sanoin, että taiteen tarkoitus on pestä päivittäisen elämän pöly pois meidän sieluiltamme. Rachel Getting Married on taidetta.
     Jonathan Demme on nerokas. Hän on yksityiskohtainen ja elävä. Hän tuo itseään esille ja paljastaa niin monia puolia draamasta, ohjauksensa avulla, että katsoja ei voi kuin ihastella. Hän luo ehjän kokonaisuuden ja taidokkaasti rakennetun elokuvan. Hän tekee elokuvaa älylliselle katsojalle. Ohjaus on siis todella virkistävää. Hän tuo kerronnan todella lähelle. Hän kuvaa tunnetta. Ja se tunne välittyy katsojalle. Minulle henkilökohtaisesti elokuva edustaa elokuvanteon parhaimpia puolia. Hahmojen mielet ovat käsiemme kosketeltavissa. Kuin olisimme osa elokuvaa. Se on loistavan elokuvan tunnusmerkki. Katsoja otetaan huomioon elokuvanteon osapuolena.
     Anne Hathaway. Paljon on sanottu tästä virtuoosista roolisuorituksesta. Hathaway tekee täydellisen tutkimuksen syyllisyydestä. Hän niin sanotusti tulkitsee elävästi (actualize) mitä syyllisyys on. Hän heittäytyy mukaan ennen näkemättömästi. Hän pistää itsensä likoon. Hän tuo omaa persoonaa mukaan hahmoon ja ottaa hahmon hyvin henkilökohtaisesti. Tämä tekee roolisuorituksesta uskottavamman. Hän on elävä ja täynnä tunnetta. Hän säilyttä hyvin tasapainon ja tekee vahvan roolisuorituksen.
      Rosemarie DeWitt pysyy hyvin mukana. Hän ei täysin hahmota, missä elokuvassa on kyse. Hän yrittää tuoda mukaan liikaa. Kuitenkin hän onnistuu tekemään varsin vakaan roolisuorituksen.
      Debra Winger on elementissään. Hän vastaa loistavasti elokuvan tunnetasoa ja ymmärtää hahmonsa. Hän painottaa sen loistavasti ja roolisuoritus on upeasti sävytetty ja ehjä kokonaisuus, josta käy hyvin ilmi motiivit ja tunteet.

     Näin loistavassa elokuvassa, kukaan näyttelijä ei pysty epäonnistumaan. Anne Hathaway menee vielä pidemmälle ja tekee tarkan kuvauksen hahmostaan. Jonahthan Demme on suurenmoinen ohjaaja ja käyttää hyväkseen niin tunnelmaa ja tuo katsojan todella lähelle aitoa ja uskottavaaa draamaa.

9

...=)