Arvostelu: Tirez sur le pianiste

François Truffaut ohjasi tämän ranskalaisen uuden aallon elokuvan vuonna 1960. Suomeksi sen nimi on Ampukaa pianistia. Se kertoo nimensämukaisesta pianistista, joka on pudonnut kauas konserttisalien lumosta soittamaan baaripianoa yhteen räkälään, jossa rakastuu tarjoilijaan. Heidän perässään on kuitenkin pianistin veljen vuoksi muutama rikollinen, jotka alkavat aiheuttaa tuhoa tiellään saadakseen mitä haluavat.

En ole aiemmin nähnyt Truffaut'n elokuvia. Tämä oli ehkä vähän huono tutustuminen miehen repertuaariin. Olen nähnyt jopa kommentteja, jossa tätä ylistetyn ja elokuvakaanonin klassikko-ohjaajan elokuvaa on kutsuttu sekamelskaksi. Sitä se kieltämättä oli. Truffaut on itse kutsunut tätä elokuvaksi, jolla halusi ilmaista kaiken, mitä on halunnut sanoa. Että elokuvalla ei olekaan yhtä aihetta, vaan se on non-lineaarinen säkki, johon hän on kasannut kaikki mahdolliset teemat, joista on ollut kiinnostunut. Sekamelskahan se silloin on.

Usein elokuvissa - miksei taiteessa laajemminkin - toimii keskitetympi näkökulma. Sitten voi halutessaan hivuttaa elokuvaan todella pienellä painoarvolla kysymyksiä myös muista aiheista, mutta elokuvalla tulisi olla fokus.

Tirez sur le pianiste ei mielestäni ole kuitenkaan huono elokuva. Sitä katsoi silmät apposen auki. Ohjaajan linssi on salliva, laaja, maltillinen. Se asettaa kohtaukset raameihinsa ja antaa kohtauksen kulua loppuunsa ja sitten siirtyy seuraavaan. Ohjauksellinen ote on hiottu. Temmossaan.

Sain myös kiinni joistakin niistä teemoista, joita Truffaut halusi elokuvallaan esittää. Millaista se on olla ensin menestyksekäs ja sitten pudota matalimpaan kuraojaan. Mitä se tekee ihmisen egolle, itsetunnolle, minäkuvalle. Tekee nöyräksi, mutta myös alistuvaksi. Oman elämänsä tarkkailijaksi. Taustalla musisoivaksi pianonsoittajaksi. Sivuhenkilöksi, joka tahdittaa toisten tarinoita.

Sinänsä asetelma on siis nerokas. Elokuvissa ei mielestäni tarpeeksi käsitellä päähenkilöyden ja sivuhenkilöiyden suhdetta. Elokuva ei koskaan juurikaan hylkää päähenkilöä esimerkiksi puolivälin jälkeen. Mikä tekee elokuvista ajoittain kaavamaisia. Tietää alusta asti, että tätä henkilöä seuraamme loppuun asti, vaikka hän sitten elokuvan lopussa tekisikin mitä vain. Päähenkilön poistuminen merkkaa loppua.

Truffaut haastaa siis näitä konventiota ja löytää hedelmällistä maaperää. Leikittelee sillä, mikä on mahdollista tai sallittua elokuvakerronnassa. Sijoittaa elokuvansa sinne rikki menneen peilin säröihin. Ei heijastukseen itseensä.

Pidin myös mahdottomasti elokuvan näyttelijöistä ja erityisesti pääosanesittäjästä Charles Aznavourista. Hän tuntuu saaneen kiinni siitä, mitä Truffaut halusi tässä tehdä. Hän esittääkin hahmonsa jotenkin nonchalantisti. Hahmona, jolla ei ole merkitystä. Ainakaan tarinan kannalta. Hän ei kanna päähenkilön viittaa harteillaan. Kylmäävästi tulkittu hahmo.

Elokuva on kokeileva. Etsivä. Rikkova. Riskin ottava. Arvostan sitä enemmän kuin sitä, että tehdään turvallisesti. Vaikka elokuvan riski ei kannakaan, on siinä jo taiteellista arvoa, että tehdään sitä, mistä ollaan intohimoisia.

p.s. En ollut aikaisemmin tietoinen Aznavouristakaan,
mutta nyt arvostelun kirjoitettuani googlailin
ja en voi kuin nyt jo todeta, että huh huh, mikä hahmo.
Voiko näin vaiheikaista ja rikasta elämää olla
olemassakaan? 

Arvostelu: Les Roseaux sauvages

Elokuvaa on oikeastaan vaikea pukea sanoiksi, arvostella sanan varsinaisessa mielessä, sillä kun saa silmiensä eteen jotain näinkin harvinaislaatuista taidetta, tulee paljon merkityksellisemmäksi se olotila, joka sinulla oli, kun katsoit elokuvaa kuin elokuvan yksikään osa-alue yksinään.

Tunnelman puolesta Les Roseaux sauvages tai Wild Reeds, englanniksi, muistuttaa lämpöä, laineilevuutta, pysähtynyttä kesäilmaa, niityllä sirittäviä heinäsirkkoja, maailman pienuutta - kuin se rajautuisi näiden vuorien väliin, tähän yhteen laaksoon.

Tunne, jonka elokuvaa katsoessa saa, on kokemus nuoresta rakkaudesta, nuoruudesta ylipäänsä. Miltä tuntuu pyristellä irti jostain lapsuuden vanhasta ja hapuilla kohti kaikkia niitä uusia, joista on valittavinaan oman elämän rajat. Ehkä rajojen puutetta. Ehkä niiden kaipuuta. 

Katsojana mykistyy näin taiteellisen elokuvan edessä. Enemmänkin kuin kuvataidetta - ehkä jokin impressionistinen maalaus, kuin elokuvan mahdollisuuksiin limittyvä. Ilmaisussa on jotain vapaata. Kamera saa pyöriä niin paljon ja niin kauan kunnes huimaa. Hahmot liikkua omassa maailmassaan sen seinämiä tunnustellen. Vuorosanat kaikuvat teini-ikäisten päähenkilöiden suusta kuin ne eivät sinne edes kuuluisi. Kuin ne olisikin kirjoittanut joku huomattavasti älykkäämpi ja lukeneempi. 

Ehkä se on elokuvan tapa haastaa katsojaansa. Heittää teemoja ilmaan ja katsoa kuinka ne yksitellen ripottelevat itse itsensä ulos valkokankaalta ja kiinnittyvät oikean maailman elementteihin. 

Tarina sijoittuu 60-luvun alun Ranskan maaseudulle, jolloin myös Algerian sota riepotti maan kansalaisia sekä poliittisesti että henkisesti. Miksei fyysisestikin. Päähenkilöiden maailma on kuitenkin verraten suojattu. Kuin lintukoto. He ovat sisäoppilaitoksen opiskelijoita. Kaksi pojista rakastelevat ja se merkitsee toiselle enemmän kuin toiselle. 

Tematiikka muodostuu niin luokkajakojen, sukupuolien ja sukupolvien välisen kuilun, elämän tarkoituksettomuuden kuin varmuuden ja epävarmuuden tarkastelusta. Mitään ei tulkita ilmiselvästi, eikä sentimentaalisesti. Katse on pikemminkin terävä, vaikka elokuvan sävy onkin pehmeä. Mielenkiintoinen kontrasti.

Elokuva, joka on enemmän. Sekin on mahdollista. Että elokuva voi olla niin paljon enemmän kuin odottaa tai on edes lupa toivoa. Tässä ei ollut mitään ennalta-arvattavaa, mitään itsestäänselvää, mitään kaavamaista, jo nähtyä. Elokuva oli vapaa, villi, levoton, mutta kuitenkin hillitty, kauas kurottava, tunteen keskelle osuva ja sitä täsmentävä. Tässä tehdyt ratkaisut sielukkaita. Tämä oli elokuvataidetta uudistava teos. Yksi parhaimpia.

Arvostelu: The Irishman

Niin suuri ja eeppinen kuin Martin Scorsesen ohjaama, kolme ja puoli tuntia kestävä The Irishman onkin, on huomionarvoista, kuinka elokuvan hienoimmat hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia. Yksi ohimenevä katse pääosanesittäjä Robert De Niron silmäkulmassa. Jopa turhan jokapäiväiseltä tuntuva keskustelu kalasta. Elokuvan viimeiset sekunnit, jotka tuntuvat kuin tarkoitukselliselta antiteesilta Kummisedälle. Yhdessä vaiheessa elokuvaa huomasin keskittyväni kuuntelemaan hiljaisuutta. Jotta kuulisin hiljaisuuden.

Frank Sheeran (Robert De Niro) on toisen maailmansodan veteraani, joka ajaa työkseen liharekkaa. Kun hänen työpaikkansa on uhattuna erään epäonnistuneen ajon jälkeen, tulee ammattimiesten liitto häntä puolustamaan. Ammattiliiton kautta Frank ajautuu gangstereiden, mafiosojen ja muiden rikollisten maailmaan, jotka pyörittävät 60-luvun Amerikkaa ammattiliittojen avulla. Frank kytkeytyy osaksi niin Bufalinon rikollisperhettä (Joe Pesci) kuin pahamaineista Jimmy Hoffaakin (Al Pacino). Hänestä tulee talonmaalaaja. Väripalettina luonnollisesti punaisen monet eri sävyt.

Toivottavasti Scorsese ei ohjaisi enää ainuttakaan mafiaelokuvaa. The Irishman nimittäin tuntuu täydelliseltä pisteeltä lauseen loppuun. Rusetilta lahjapaketin päälle. Hän on käyttänyt monta vuosikymmentä kestäneen uransa rakentaakseen hienoa taloa ja The Irishman on sen kruunaava ovenkolkutin.

Jo itsessään ja omillaan tässä seistään mestarien luokassa. Mutta sen lisäksi käydään myös laajempaa keskustelua, dialogia sekä Scorsesen oman elokuvakaanonin kanssa että muiden vastaavien elokuvien - kuten Kummisedän. Kummisetä ykkösen loppukuvat ovat Diane Keatonista seisomassa sulkeutuvan oven takana. The Irishman käyttää hyväkseen samanlaista kuvastoa, mutta tällä kertaa vaikutus on päinvastainen. Ketään ei suljeta mistään pois, koska ketään ei ole enää jäljellä. The Irishman on apokalyptinen, post mortem, eleginen joutsenlaulu menneelle maailmalle. Samalla se nostaa sille hattua ja samalla naulaa sen arkun kiinni.

Viesti tuntuu olevan, että väkivaltaisten miesten muovaama maailma kumisee tyhjyyttään. Se ei ollut ratkaisu sittenkään, jos koskaan olikaan. Vavisuttavin kohtaus elokuvassa minulle oli elokuvan loppupuolella, jossa harmaantuneet rikollisgangsterit olivat kaikki pyörätuoleissa ja katselivat toisiaan. Se määrä pettymystä ja ihmetystä - kuin he olisivat ajatelleet, että tähänkö tämä kaikki vain johti - oli kouriintuntuvaa. Loppupeleissä se ei ollut FBI, ei kilpailevat rikollisliigat, ei edes oma perhe, joka toi nämä suuret miehet polvilleen. Ei edes vanha ikä. Vaan he itse.

Ehkä se on ollut Scorsesen tarkoitus koko ajan. Kuvata rikollismaailma satiirin silmin. Tässä hän ainakin syöksyy suoraan vahvojen miesten heikkoimpiin kohtiin. Kuvaa heidät raihnaisina, parhaat päivänsä nähneinä, kuin varjoina entisistään. Haamuina. Kuin kenä tahansa muuna ihmisenä elämänsä loppupuolella, jolle täytyy huutaa, jotta tämä kuulee. Jota täytyy auttaa. Antaa lääkettä.

Tätä ei alleviivata elokuvassa, mutta selvästi on ollut Scorsesella mielessä myös vanhuuden asettaminen omiin kehyksiinsä. Niin universaali on hänen katsauksensa vanhan miehen elämään. Niin iskevästi hän kuvaa ja käyttää elokuvan loppupuolelta aikaa kuvatakseen vanhuutta, että hän tulee pakostakin sanoneeksi elokuvansa rakenteella, että vanhuuskin on osa elämää. Se ansaitsee yhtä lailla elokuvakameran huomion kuin ihmisen nuoruus. Elokuva ei tee poliittista sanomaa vanhusten asemasta eikä saarnaa katsojalleen yhtään mitään. Mutta kuvaus on niin herkkää, niin sulavaa. Kuin viimeinen valssi, joka tanssitaan illallisjuhlissa. Se pakottaa kaikki hiljentymään ja avaamaan silmänsä. Kiinnittämään huomiota.

Se on myös hienoa Scorsesen tavassa tehdä elokuvia ylipäänsä. Hän ole asenteellinen. Hän ei sylje mitään katsojan silmille, paitsi ehkä veripatruunoita. Kaikki on tehty tyylillä, jokainen elokuvan osa-alue rakennettu tukemaan toinen toistansa. Scorsese ei ole kiinnostunut näyttämään elokuvaa näyttämisen halusta. Vaan sillä, mitä näyttäminen voi saada aikaan. Miten tehdä elokuva kunnialla. Tyylillä. Miten tehdä elokuva, jotta elokuva olisi hieno sen takia, että taide saa olla hienoa. Ja taiteella on arvo. Taiteen ei tarvitse viihdyttää. Tai sanoa mitään. Vaikka se usein sanookin ja viihdyttääkin. Taiteella on itseisarvo. Ja sen Scorsese ymmärtää. Mitään ei siis tehdä välineellisesti, vaan jokainen elokuvan osa-alue on merkityksellinen. Näin tehdään elokuvia. Tunnelma ja sitä kautta elokuva, muodostuu rivien välistä.

Ja Scorsese taitaa tunnelman. Pitkä elokuva ei tunnu pitkältä, kun jokaisella kohtauksella on tarkoitus. Mitään tästä ei pystyisi leikkaamaan pois. Pienistä hetkistä syntyy isompia, mitä pidemmälle kuljetaan. On tarkoituskin avata ihmisen elämä kuin kirurgin leikkauspöydälle. Reflektoida. Elokuvan rakenne on kumuloituva.  Kun tietää, mitä tekee, voi makustella. Voi nauttia matkasta, ei päämäärästä. Voi leikitellä sillä, mikä on mahdollista. Tehdä sekä lujaa huutava eeppinen mafiadraama että hiljainen, vähäeleinen ja tyylikäs kuvaus kuolemasta, muistoista, menneisyydestä. Katumuksesta. Elämänkaaresta. Virheistä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on iso ja kattava. On Anna Paquinia, joka muuten sai, laskin, tasan kaksi repliikkiä ja on Bobby Cannavalea, Jesse Plemonsia ja jopa Harvey Keitelia, joille ei anneta paljoakaan tehtävää. He vetävät hyvin. Mutta ymmärrettävästi tässä on annettu tilaa pääosakolmikolle. Ja pakko myöntää, he osoittavat ansaitsevansa sen huomion.

Robert De Niro veistää muotokuvaansa kuin taitelijoista hienoimmat. Hän vetää, jopa hämäävästi, varsin vähäpätöisellä meiningilla pitkälti yli puolen välin. Mutta sitten. Sitten hän käyttääkin tekemäänsä pohjatyötä vetääkseen katsojalta maton jalkojen alta. Alkaa käännellä ja pyöritellä hahmoaan, paljastaen sen jokaisen hengenvedon takaa syvemmän maailman. Ja hän tekee sen niin sulavalla kädenheilautuksella, ilman sanoja, ohimenevillä katseilla, jotka paljastavatkin enemmän, mitä voisi etukäteen uskoa. Sellaista on ihmiselämäkin. Ensin sitä vain eletään, kunnes tajuaakin sen olevan lopussa ja kaikki asettuu omiin merkityksiinsä. Jopa vähäpätöisimmät hetket. De Niro on aina osannut viedä katsojan silmiensä taakse ja niin tässäkin. Hahmottaa psykologisia ulottuvuuksia, joita ei pitäisi pystyä välittämään elokuvan meediumilla. Ehkä kirjallisuudella, usein ei silläkään. Hyytävä roolisuoritus.

Joe Pesci komentaa katsojan kiinnittämään häneen huomiota ensi sekunneista lähtien. Hänen luomat maneerit hahmolleen ovat käsinkosketeltavia. Hän puhuu matalalla äänellä, on muutenkin lähes eleetön. Varma. Kuin entiteetti, jonka varaan koko elokuvan rakenne rakentuu. Hänen hahmonsa on keskeinen. Russell Bufalino on mies, joka pyörittää koko elokuvan maailmaa ja on tärkeää, että katsoja alkaakin katsoa häntä kuin elementtinä, joka on aina siinä. Samanlaisena. Pysyvänä. Luotettavana. Kunnes ei enää ole. Ja mitä sitten? Mitä sitten on jäljellä? Siitä tämä elokuva kertoo ja kiitos Pescin, kuvaus on täydellistä.

Al Pacino. Tarvitseeko edes sanoa muuta? Sanotaan sen verran, että hän katoaa roolinsa taakse. Upea näyttelijä, hyvässä roolissa, täydellisessä elokuvassa ja ensimmäistä kertaa (mitä on vaikea uskoa) Scorsesen ohjauksessa. Hyvää kannatti odottaa.

Scorsese on urallaan läpivalaissut amerikkalaisen mafiamaailman. Miksei amerikkalaisen maailman laajemminkin. Keskittynyt sen eri kohtiin. The Irishman tuntuu siksi niin täydelliseltä, koska se rakentaa itsensä osaksi jatkumoa. Tai lähinnä sen päätteeksi. Kuin se menisi takaisin vielä kerran ja tiivistäisi näiden muidenkin elokuvien sanomat uudelleen. Syvemmin. Kriittisemmin. Moniulotteisemmin. Viisaammin.

Mutta The Irishman on myös hieno elokuva itsessään. On vaikeaa olla suuri ja eeppinen olematta liikaa. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa myös sanottaa viesti vanhuudesta ja katsoa elettyä elemää jälkiviisaudella, olematta dogmaattinen tai normatiivinen. Holhoava. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa tehdä tunnelmaltaan jännittävää elokuvaa, joka kestäisi niin pitkään kuin The Irishman kestää, mutta The Irishman lataa jokaiseen kohtaukseen oman jännitteensä. Pienintäkin kameranliikettä seuraa hypnotisoituneena. Jokaista näyttelijäntekemää silmänräpäytystä. Jokaista taivaalla lentävää lintua. Seinällä repsottavaa tapettia. Jokaista hiljaista hetkeä jää kuuntelemaan. Hiljaisuudenkin voi kuulla.