Arvostelu: Jungle Cruise

 Jotain tästä elokuvasta kertoo, että jo seuraavana päivänä olin unohtanut katsoneeni sen. Mutta ihan mukiinmenevää, lähinnä koko perheen, viihdettä. Erityisesti nuoremmat katsojat saanevat tästä paljon irti. Sen verran sarjakuvamaisia hahmot oli. 

Arvostelu: The Irishman

Niin suuri ja eeppinen kuin Martin Scorsesen ohjaama, kolme ja puoli tuntia kestävä The Irishman onkin, on huomionarvoista, kuinka elokuvan hienoimmat hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia. Yksi ohimenevä katse pääosanesittäjä Robert De Niron silmäkulmassa. Jopa turhan jokapäiväiseltä tuntuva keskustelu kalasta. Elokuvan viimeiset sekunnit, jotka tuntuvat kuin tarkoitukselliselta antiteesilta Kummisedälle. Yhdessä vaiheessa elokuvaa huomasin keskittyväni kuuntelemaan hiljaisuutta. Jotta kuulisin hiljaisuuden.

Frank Sheeran (Robert De Niro) on toisen maailmansodan veteraani, joka ajaa työkseen liharekkaa. Kun hänen työpaikkansa on uhattuna erään epäonnistuneen ajon jälkeen, tulee ammattimiesten liitto häntä puolustamaan. Ammattiliiton kautta Frank ajautuu gangstereiden, mafiosojen ja muiden rikollisten maailmaan, jotka pyörittävät 60-luvun Amerikkaa ammattiliittojen avulla. Frank kytkeytyy osaksi niin Bufalinon rikollisperhettä (Joe Pesci) kuin pahamaineista Jimmy Hoffaakin (Al Pacino). Hänestä tulee talonmaalaaja. Väripalettina luonnollisesti punaisen monet eri sävyt.

Toivottavasti Scorsese ei ohjaisi enää ainuttakaan mafiaelokuvaa. The Irishman nimittäin tuntuu täydelliseltä pisteeltä lauseen loppuun. Rusetilta lahjapaketin päälle. Hän on käyttänyt monta vuosikymmentä kestäneen uransa rakentaakseen hienoa taloa ja The Irishman on sen kruunaava ovenkolkutin.

Jo itsessään ja omillaan tässä seistään mestarien luokassa. Mutta sen lisäksi käydään myös laajempaa keskustelua, dialogia sekä Scorsesen oman elokuvakaanonin kanssa että muiden vastaavien elokuvien - kuten Kummisedän. Kummisetä ykkösen loppukuvat ovat Diane Keatonista seisomassa sulkeutuvan oven takana. The Irishman käyttää hyväkseen samanlaista kuvastoa, mutta tällä kertaa vaikutus on päinvastainen. Ketään ei suljeta mistään pois, koska ketään ei ole enää jäljellä. The Irishman on apokalyptinen, post mortem, eleginen joutsenlaulu menneelle maailmalle. Samalla se nostaa sille hattua ja samalla naulaa sen arkun kiinni.

Viesti tuntuu olevan, että väkivaltaisten miesten muovaama maailma kumisee tyhjyyttään. Se ei ollut ratkaisu sittenkään, jos koskaan olikaan. Vavisuttavin kohtaus elokuvassa minulle oli elokuvan loppupuolella, jossa harmaantuneet rikollisgangsterit olivat kaikki pyörätuoleissa ja katselivat toisiaan. Se määrä pettymystä ja ihmetystä - kuin he olisivat ajatelleet, että tähänkö tämä kaikki vain johti - oli kouriintuntuvaa. Loppupeleissä se ei ollut FBI, ei kilpailevat rikollisliigat, ei edes oma perhe, joka toi nämä suuret miehet polvilleen. Ei edes vanha ikä. Vaan he itse.

Ehkä se on ollut Scorsesen tarkoitus koko ajan. Kuvata rikollismaailma satiirin silmin. Tässä hän ainakin syöksyy suoraan vahvojen miesten heikkoimpiin kohtiin. Kuvaa heidät raihnaisina, parhaat päivänsä nähneinä, kuin varjoina entisistään. Haamuina. Kuin kenä tahansa muuna ihmisenä elämänsä loppupuolella, jolle täytyy huutaa, jotta tämä kuulee. Jota täytyy auttaa. Antaa lääkettä.

Tätä ei alleviivata elokuvassa, mutta selvästi on ollut Scorsesella mielessä myös vanhuuden asettaminen omiin kehyksiinsä. Niin universaali on hänen katsauksensa vanhan miehen elämään. Niin iskevästi hän kuvaa ja käyttää elokuvan loppupuolelta aikaa kuvatakseen vanhuutta, että hän tulee pakostakin sanoneeksi elokuvansa rakenteella, että vanhuuskin on osa elämää. Se ansaitsee yhtä lailla elokuvakameran huomion kuin ihmisen nuoruus. Elokuva ei tee poliittista sanomaa vanhusten asemasta eikä saarnaa katsojalleen yhtään mitään. Mutta kuvaus on niin herkkää, niin sulavaa. Kuin viimeinen valssi, joka tanssitaan illallisjuhlissa. Se pakottaa kaikki hiljentymään ja avaamaan silmänsä. Kiinnittämään huomiota.

Se on myös hienoa Scorsesen tavassa tehdä elokuvia ylipäänsä. Hän ole asenteellinen. Hän ei sylje mitään katsojan silmille, paitsi ehkä veripatruunoita. Kaikki on tehty tyylillä, jokainen elokuvan osa-alue rakennettu tukemaan toinen toistansa. Scorsese ei ole kiinnostunut näyttämään elokuvaa näyttämisen halusta. Vaan sillä, mitä näyttäminen voi saada aikaan. Miten tehdä elokuva kunnialla. Tyylillä. Miten tehdä elokuva, jotta elokuva olisi hieno sen takia, että taide saa olla hienoa. Ja taiteella on arvo. Taiteen ei tarvitse viihdyttää. Tai sanoa mitään. Vaikka se usein sanookin ja viihdyttääkin. Taiteella on itseisarvo. Ja sen Scorsese ymmärtää. Mitään ei siis tehdä välineellisesti, vaan jokainen elokuvan osa-alue on merkityksellinen. Näin tehdään elokuvia. Tunnelma ja sitä kautta elokuva, muodostuu rivien välistä.

Ja Scorsese taitaa tunnelman. Pitkä elokuva ei tunnu pitkältä, kun jokaisella kohtauksella on tarkoitus. Mitään tästä ei pystyisi leikkaamaan pois. Pienistä hetkistä syntyy isompia, mitä pidemmälle kuljetaan. On tarkoituskin avata ihmisen elämä kuin kirurgin leikkauspöydälle. Reflektoida. Elokuvan rakenne on kumuloituva.  Kun tietää, mitä tekee, voi makustella. Voi nauttia matkasta, ei päämäärästä. Voi leikitellä sillä, mikä on mahdollista. Tehdä sekä lujaa huutava eeppinen mafiadraama että hiljainen, vähäeleinen ja tyylikäs kuvaus kuolemasta, muistoista, menneisyydestä. Katumuksesta. Elämänkaaresta. Virheistä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on iso ja kattava. On Anna Paquinia, joka muuten sai, laskin, tasan kaksi repliikkiä ja on Bobby Cannavalea, Jesse Plemonsia ja jopa Harvey Keitelia, joille ei anneta paljoakaan tehtävää. He vetävät hyvin. Mutta ymmärrettävästi tässä on annettu tilaa pääosakolmikolle. Ja pakko myöntää, he osoittavat ansaitsevansa sen huomion.

Robert De Niro veistää muotokuvaansa kuin taitelijoista hienoimmat. Hän vetää, jopa hämäävästi, varsin vähäpätöisellä meiningilla pitkälti yli puolen välin. Mutta sitten. Sitten hän käyttääkin tekemäänsä pohjatyötä vetääkseen katsojalta maton jalkojen alta. Alkaa käännellä ja pyöritellä hahmoaan, paljastaen sen jokaisen hengenvedon takaa syvemmän maailman. Ja hän tekee sen niin sulavalla kädenheilautuksella, ilman sanoja, ohimenevillä katseilla, jotka paljastavatkin enemmän, mitä voisi etukäteen uskoa. Sellaista on ihmiselämäkin. Ensin sitä vain eletään, kunnes tajuaakin sen olevan lopussa ja kaikki asettuu omiin merkityksiinsä. Jopa vähäpätöisimmät hetket. De Niro on aina osannut viedä katsojan silmiensä taakse ja niin tässäkin. Hahmottaa psykologisia ulottuvuuksia, joita ei pitäisi pystyä välittämään elokuvan meediumilla. Ehkä kirjallisuudella, usein ei silläkään. Hyytävä roolisuoritus.

Joe Pesci komentaa katsojan kiinnittämään häneen huomiota ensi sekunneista lähtien. Hänen luomat maneerit hahmolleen ovat käsinkosketeltavia. Hän puhuu matalalla äänellä, on muutenkin lähes eleetön. Varma. Kuin entiteetti, jonka varaan koko elokuvan rakenne rakentuu. Hänen hahmonsa on keskeinen. Russell Bufalino on mies, joka pyörittää koko elokuvan maailmaa ja on tärkeää, että katsoja alkaakin katsoa häntä kuin elementtinä, joka on aina siinä. Samanlaisena. Pysyvänä. Luotettavana. Kunnes ei enää ole. Ja mitä sitten? Mitä sitten on jäljellä? Siitä tämä elokuva kertoo ja kiitos Pescin, kuvaus on täydellistä.

Al Pacino. Tarvitseeko edes sanoa muuta? Sanotaan sen verran, että hän katoaa roolinsa taakse. Upea näyttelijä, hyvässä roolissa, täydellisessä elokuvassa ja ensimmäistä kertaa (mitä on vaikea uskoa) Scorsesen ohjauksessa. Hyvää kannatti odottaa.

Scorsese on urallaan läpivalaissut amerikkalaisen mafiamaailman. Miksei amerikkalaisen maailman laajemminkin. Keskittynyt sen eri kohtiin. The Irishman tuntuu siksi niin täydelliseltä, koska se rakentaa itsensä osaksi jatkumoa. Tai lähinnä sen päätteeksi. Kuin se menisi takaisin vielä kerran ja tiivistäisi näiden muidenkin elokuvien sanomat uudelleen. Syvemmin. Kriittisemmin. Moniulotteisemmin. Viisaammin.

Mutta The Irishman on myös hieno elokuva itsessään. On vaikeaa olla suuri ja eeppinen olematta liikaa. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa myös sanottaa viesti vanhuudesta ja katsoa elettyä elemää jälkiviisaudella, olematta dogmaattinen tai normatiivinen. Holhoava. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa tehdä tunnelmaltaan jännittävää elokuvaa, joka kestäisi niin pitkään kuin The Irishman kestää, mutta The Irishman lataa jokaiseen kohtaukseen oman jännitteensä. Pienintäkin kameranliikettä seuraa hypnotisoituneena. Jokaista näyttelijäntekemää silmänräpäytystä. Jokaista taivaalla lentävää lintua. Seinällä repsottavaa tapettia. Jokaista hiljaista hetkeä jää kuuntelemaan. Hiljaisuudenkin voi kuulla.

Arvostelu: Game Night

Loma (2015) -tekijöiden uutuus; Jason Batemanin ja Rachel McAdamsin tähdittämä Game Night toimi oikein hyvin kun leffassa kävi katsomassa. Erityisesti ne komedialliset osuudet osuivat kyllä maaliin. Välillä sai oikein nauraa niin paljon, että kyyneleet valuivat silmistä. Batemanin komediallinen, lakoninen persoona toimii mielestäni tosi usein ja jopa Rachel McAdams näyttää, että kykenee repertuaarin laajuudessaan myös komediaan.

Ja etenkin se tilannekomiikka on tässä ihan huipussaan. En vielä tiedä, kuinka hyvin tämä toimii kotisohvalta katsottuna, jossa komediat aina tuntuvat vähän laimenevan. Itse olisi jättänyt vähän vähemmällä kaikki lapsuuden traumailut, lapsettomuusongelmat, veljeskaunat, syrjähyppypaljastukset ja ennen kaikkea oudot naapurit ja keskittynyt pelkästään siihen sekoboltseiluun, mikä on tässä toteutettu niin hyvin. Koska nyt kun komedia on niin hyvä kuin on, niin draamalliset hetket tuntuvat pakostakin tylsiltä ja päälleliimatuilta. Enkä nähnyt niille tarvetta. Mutta siis suurimman pohjanoteerauksen vetää Jesse Plemons. Hänen hyypiöhahmonsa ei ole hauskaa nähnytkään ja kohtauksissa käytetään ihan tuhottomasti aikaa hänen ympärillä hyörimiseen.

Mutta siis ihan mahtavaa, että uskalletaan vääntää kierroksia komediaan. Jossain vaiheessa siirsin oikein käteni silmieni eteen kun en vain jaksanut enää uskoa, että homma menisi noin överiksi - ja mitä parhaimmalla tavalla. Näyttelijäkaarti on suurimmaksi osin tosi huippua. Ehdottomasti päätyy jossain vaheessa uusintakatseluun, ties vaikka useampaankin kertaa, kuten minulla on tapana kuluttaa komediat ihan loppuunsa, etten naura enää kertaakaan leffaa katsoessani. Mutta se on ihan parasta, kun leffa naurattaa aluksi kuitenkin niin paljon, joten siitä riittää ammennettavaa. Eli suosittelen kyllä, kerrankin katsottavaksi leffateatterissa, viihdyttävyydestä ei tarvitse huolehtia.

En katsoisi traileria, mutta tämän leffan kanssa sen juuri ja juuri jopa kestää katsoa. Kaikkia vitsejä ei ole siihen tungettu ja leffa pääsee silti yllättämään, mikä on sinänsä harvinaista tälläisissä komedioissa. Toivottavasti tälle ei tule jatko-osaa. Vähän tässä annettiin siihen osviittaa, mutta yleensä jatko-osat vain laimentavat lähtöidean säälittäväksi litkuksi, josta ei ole enää mitään iloa kenellekään - eikä tämä suurelta osin jatko-osaa mielestäni kaipaa. Tämä toimi mielestäni hyvin juuri siksi, että idea oli omaperäinen, mikä sekin on todella harvinaista komediassa.

...=)

Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.

 ...=)