Arvostelu: 365 päivää

 

Keväällä, kun koronapandemia iski ja maailma oli kaaoksessa, minä - kuten niin monet muutkin - latasin TikTok-sovelluksen puhelimeeni, koska se osoittautui loistavaksi tavaksi sekä tappaa aikaa neljän seinän sisällä että paeta muuta maailmaa ja maailmanloppu-uutisia. 

TikTokissa lähti kesän aikana trendaamaan tämä elokuva. Koska TikTokin pääasiallinen käyttäjäryhmä on kuitenkin alaikäiset lapset, ihmettelin suuresti, kun he suosittelivat siellä tätä toisilleen ja jakoivat elokuvasta videoita ja reaktioita omasta katselukokemuksestaan elokuvan parissa.

Olihan se siis itsekin katsottava.

Ja hoh hoh, enpä ole typerämpää elokuvaa nähnyt. Tämä puolalainen elokuva siis kertoo jostain italialaisesta mafiososta (Michele Morrone, joka myös laulaa elokuvan soundtrackilla), joka kidnappaa unelmiensa naisen 365 päivän ajaksi, jonka jälkeen on valmis päästämään naisen vapaaksi, jos nainen ei ole siihen mennessä rakastunut mieheen. 

Elokuva jo kuulostaa naurettavalta ja vähintäänkin kyseenalaiselta - kidnappaukseen suhtaudutaan elokuvassa ihan hassusti - kuin se olisi vain romanttista esileikkiä - mutta vielä suhteellisen järkevistä lähtökohdista elokuva kyllä lipsuu kohti jotain parodiahorisonttia hämmästyttävän nopeasti. Esimerkiksi sen jälkeen, kun nainen on ensimmäisen kerran yrittänyt potkia miestä pakoon, he löytävätkin itsensä shoppailemasta naiselle vaatteita ja päälle lävähtää Pretty Woman -tyyppinen montaasikohtaus, jossa nainen pyörähtelee nätit mekot päällä sovitushuoneessa, kun mies samaan aikaan pyörittää päätään vieressä.

Samanlaisia wtf-hetkiä on koko elokuva täynnä. Erityisesti elokuvan pääosanainen on kyllä aikamoinen tuulispää, jonka järjenjuoksusta ei saa mitään selvää. Elokuva yrittää myös olla liikaa, yhdistelmä sekä jotain romanttista elokuvaa, että myös jotain hupaisaa komediaa, että vakavasti otettavaa draamaa sekä eroottista trilleriä. Ja näitä osa-alueita sovitellaan yhteen järkyttävän surkuhupaisasti. Amatöörimäinen tekele.

Mutta se on kyllä annettava elokuvan eduksi, että niin hölmöä kuin tällaisen eroottisen pätkän tekeminen onkin, niin onnistuu se eroottisessa ulottuvuudessa paremmin kuin esimerkiksi vastaavan genren Fifty Shades of Grey, joka oli niin vedellä läträtty kuin voi olla. Tässä sentään päästään vähän pintaa syvemmälle.

Mutta ei tätä ehkä TikTok-lapsille haluaisi silti missään nimessä suositella.

Arvostelu: The Good Liar

 

Tästä elokuvasta ei ole nyt hirveästi analysoitavaa. Jumalainen Helen Mirren ja näyttelemisen legenda Ian McKellen herkuttelevat kissa-hiiri-leikissä mehukkailla rooleillaan. Kyllä kelpaa.

Arvostelu: The Prom

 The Prom perustuu oikeisiin tapahtumiin. Pienessä takapajuisessa indianalaisessa kaupungissa paikallinen lukio perui koulun päättäjäistanssit, kun eräs opiskelijatyttö olisi halunnut tuoda tanssiaisiin parikseen tyttöystävänsä. Näihin tapahtumiin pohjautuen keksittiin tehdä aiheesta Broadway-näytelmä vuonna 2018 ja nyt vuonna 2020 Broadway-näytelmän elokuvasovitus sai ensi-iltansa Ryan Murphyn ohjaamana.

Hollywoodin isot nimet esittävät Broadway-tähtiä, jotka sukeltavat syvälle Amerikan sisämaahan pelastamaan seksuaalisen suuntautumisensa takia sorrettua opiskelijatyttöä. Pääosissa on muun muassa kolminkertainen Oscar-voittaja ja kaksikymmentäyksikertainen ehdokas Meryl Streep sekä vain yhden kerran voittanut ja vain nelinkertainen ehdokas Nicole Kidman. Muista rooleista löydämme esimerkiksi James Cordenin tai Kerry Washingtonin.

Hirveästi vaivaa ei nyt herra Murphy nähnyt siirtäessään Broadway-musikaalia valkokankaalle. Ellen tietäisi paremmin, voisin ajatella tämän olevan kuin suora kopio lavaversiosta. Hieman laiskaa. Eikä teatteriesitykset koskaan oikein tunnu samalta jälkikäteen nauhalta katsottuna. Elokuvan muoto on erilainen ja se vaatisi erilaista lähestymistapaa.

Lisäksi en taida koskaan oikein ollut Murphyn suurin fani. Hänen kädenjälkensä on niin kovin muovista ja keinotekoista. Pelkkää pintaa. The Prom on elokuvana aika hengetön. Hahmot kuvataan karikatyyreinä, Broadway-tähtien stereotypioina, mikä ei mahdollista kovinkaan moniulotteista analyysia oikein mistään. 

Visuaalinen maailma The Promissa on musikaalimaisen kumista. Isot valot ja koko väriskaala heitetään katsojan verkkokalvoille. Ehkä olisin tässäkin itse valinnut jotain hienovaraisempaa, yllättävämpää. 

Myös käsikirjoitus on vähän unelias. Kaikki tiedämme, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mitä matkan päästä löytyy, eikä kässäri kyllä haaskaa aikaansa kiirehtiessään kiertelemään kaikki tutut kohteet matkan varrella. Olisin ehkä voinut käydäkin jossain kiertomatkalla, jos se olisi tarkoittanut edes pienoista erkaantumista tyypillisyyden valtamerestä.

Onneksi osaavat näyttelijät puhaltavat eloa muuten niin kaavamaisen kankeaan elokuvaan. Nicole Kidman ehkä vähän vähemmän, mutta Meryl Streep sitten senkin edestä. Hänelle on osastaan povattukin taas uutta Oscar-ehdokkuutta ja mielestäni voisi sen ansaitakin ihan siitä syystä, että tekee elokuvasta edes jossain määrin siedettävän ja katsottavan. Streepin musikaaliset lahjat eivät tässä vaiheessa enää mikään salaisuus kenellekään olekaan, mutta aina yhtä ihailtavaa kyllä on, miten hän saa keuhkoista puhallettua ilmaa niin taidolla. Lisäksi hän on ainoa, joka saa syvennettyä roolitulkintaansa, jopa hieman yllättäen katsojan. Hänen hahmoaan luulee tietynlaiseksi, mutta Streep saakin tuotua hahmoon toisenlaisen kulman muutamalla ratkaisevalla kohtauksella. 

Muut näyttelijät tarjoavat sitä, mitä he keskinkertaisimmillaan tarjoavatkin. James Corden on James Corden ja Kerry Washington Kerry Washington. Luulisi, että kun pääsee työskentelemään jonkun Meryl Streepin kanssa, Cordenkin esimerkiksi jo toista kertaa, että olisi matkan varrella oppinut muutaman vinkkivitosen Streepin taidoista, mutta ei. Ehkä Cordenkin vaan on niin mitätön näyttelijä. Kysymys kuuluu, että miksi häntä sitten pyöritetään vuodesta toiseen samoissa leffoissa tällaisten Meryl Streeppien kanssa?