Nyt muutamaa hetkeä myöhemmin, yritän uudelleen, tämän urheiludraaman arvostelemista. Ulkona pauhaa kesän kovin rankkasade ja salamat välkkyvät ja ukkonen jyrisee. Kello on reilusti yli puolen yön, mutta silti koen velvollisuudekseni julistaa tämän Bennett Millerin ohjaaman elokuvan täydelliseksi. Se kertoo Billy Beanesta (Brad Pitt), joka on Oakland A's-baseball joukkueen toimitusjohtaja. Kun hän menettää joukkueensa tähtipelaajat isommille joukkueille, hakee hän uutta lähestymistapaa voittamiseen, taloustieteilijä Peter Brandin (Jonah Hill) käyttämän tilastoanalyysin avulla. Kuitenkin vanhat tavat ovat iskoistuneet baseballin vereen ja sitä maailmaa on vaikea muuttaa, vaikka uusi tapa olisi kuinka hyvä.
Mistä aloittaisin elokuvan kehumisen? Pakko aloittaa näyttelijäkaartista. Vaikuttavat nimet kuten Brad Pitt, Phillip Seymour Hoffman ja Robin Wright pistävät kaikki parastaan. Ja sen lisäksi myös vähemmän vaikuttavat nimet. En olisi ikinä uskonut sanovani näin Jonah Hillistä, mutta... Jäbä osaa näytellä! Hän osaa tehdä itsestään uskomattoman nöyrän, laskemaan oman energiansa roolin vaatimalle tasolle ja täten hänen hahmostaan tulee uskomattoman täyteläinen. Ottaen huomioon Jonah Hillin muut roolit, Moneyball hänen ansioluettelossaan on ehkä vaikuttavampi kuin kenekään muun. Sillä tässä roolissa hän loistaa, etenkin kun sitä pystyy vertaamaan hänen muuhun tuotantoonsa. Kun luin jostain, että Hillillä on enemmän Oscar-ehdokkuuksia nyt kuin Gary Oldmanilla tai Robert Redfordilla, naurahdin ääneen. Olin täysin epäileväinen ja pettynyt. Olin kylläkin nähnyt hänen upeaa työtä The Wolf of Wall Streetissä, mutta en uskonut silloinkaan, että hänestä olisi niin monipuoliseksi. Nyt minulla ei ole epäilystäkään, miksi hän on niin ylistetty. Hill näyttelee sellaisella energialla, että hänen roolisuorituksensa on koskettava. Hänen ajoituksensa ylittää täydellisyyden. Hän tulkitsee käsikirjoitusta, ei vain näyttele sitä.
Brad Pitt on myös täysin vedossa. Hän käytää häikäilemättömästi hyväkseen hahmon fyysisyyttä ja pääsee sitä kautta sisälle hahmoon. Hän on hionut ja veistänyt henkilöhahmon, joka käy uskottavasta, mielenkiintoisesta päähenkilöstä helposti. Brad ei käytä liikaa aikaa näyttelemisen hienostelemiseen vaan ei pelkää käyttää rosoisuutta ja tehdä työstään yksilöllistä ja raakaa, mikä tietenkin johtaa vaikuttavampaan roolisuoritukseen. Phillip Seymour Hoffmanin näyttelemistä katsellessa ymmärtää, mitä se todella on. Ei mitään. Se on näkymätöntä. Ei mikään ihme, että Hoffman on aikansa ylistetyin näyttelijä, sillä hän tekee sen niin sulavasti, niin hiotusti, niin huomaamattomasti ja ehdottomasti hänelle, se on paras kehu, mitä voi antaa.
"Millerin tyyli on taidetta"
Steven Zaillan ja Aaron Sorkin ovat käsikirjoittaneet yhden upeimmista käsikirjoituksista, joita olen nähnyt. Kenties parhaimman sitten Good Will Huntingin. Erityisesti elokuvan alkupuoli ja sen suorasukainen rosoisuus on vaikuttavaa. Kun tapaamme nämä hahmot, he ovat heti läsnä. Tämä on harvinaista seurattavaa ja mikä tekee käsikirjoituksesta vielä täyteläisemmän on Bennett Millerin käsinkosketeltava ohjaus. Millerin tyyli on taidetta. Hän taivuttaa itsensä käsikirjoituksen ympärille. Hän on kuin taitava viulisti. Hän tietää tarkalleen, mihin kohtaa iskeä esimerkiksi musiikin, miten värittää teos sen ansaitsemalla tavalla. Herkät yksityiskohdat, tekevät kokonaisuudesta vivahteikkaan ja siten rikkaan. Hän herättää hahmot eloon. Kun Hillin hahmo kävelee pitkin Oakland A's:in hallinnon käytävää, puristaen nyrkissään palloa, katsoja ymmärtää. Tästä hienovaraisesta eleestä, ymmärrämme hahmon täysin. Tämä on ohjaajan ja näyttelijän esittelemää täydellisyyttä.
Piti taas keskeyttää kirjoittaminen, kun Saksan voitonjuhlan ensimmäiset paperisilput räjähtivät Rio De Janeiron stadionin päälle ja ilotulitteet maalasivat siluetin Jeesus-patsaan vierelle. Urheilu? Siitäkö on kysymys? Näitä urheiludraamoja kehuessa, on pakkokin tulla ajatelleeksi, että voiko niiden kanssa mennä metsään. Oli se sitten Million Dollar Baby, The Blind Side tai Kuin raivo härkä. Ehkä asia ei ole ihan näinkään, sillä ansio menee luontevasti niin Pittille ja Hillille kuin Millerillekin. Tietenkin aihe on myös itsessään jo aiherikas ja pidinkin erityisesti elokuvan näkökulmasta. Siitä, miten Miller, Sorkin ja Zaillan eivät pelänneet ohjautua pois yleisestä Amerikkalaisesta patrioottisesta toivo elää-teemasta, vaan uskalsivat kyseenalaistaa herkätkin aihealueet ja ohjata näkökulmaa pois vain voittajien aitiosta. Kyse on draamasta. Tämän olen todennut monta kertaa, enkä koskaan kyllästy siihen. Moneyball on taas vain yksi esimerkki täydellisestä draamasta. Siitä taianomaisesta hetkestä, kun katsojan mielenkiinton on täysin kiinni elokuvan dialogissa, miten se imee mukaansa ja kun elokuvan huippukohta koittaa, on pakko pistää kädet suun eteen, estääkseen itseään haukkomasta henkeä. Tätä on myös urheilu ja ehkä siksi nämä kaksi kohtaavat niin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti