Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.

Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.

Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.

 ...=)

  

Vallan kääntöpuoli (The Ides of March)

Winston Churchill sanoi, että demokratia on kaikista surkein hallitusmuoto, lukuunottamatta kaikkia muita. Demokratia ei toimi, mutta mitäpä muutakaan meillä on? Pääasiassa demokratian tekee huonoksi se fakta, että päätökset on sidottu enemmistön mielipiteeseen. Tämä on sinänsä hieno idea, mutta mitä harvoin tulee ajatelleeksi on, että enemmistön mielipide voi olla väärä. Vallan kääntöpuoli kuvaa matkan ideologisesta naiiviudesta, kyyniseksi kokemukseksi.

Elokuvassa George Clooney esittää presidenttiehdokas Mike Morrisia, joka on vähän kuin joku Bernie - kaikkea mitä Amerikka kaipaisi, hänellä olisi suunnitelmat sille ja tälle ja hän saisi kaiken toimimaan loistavasti. Presidenttiehdokkaan kampanjassa työskentelee Ryan Goslingin esittämä Stephen Meyers, joka ylpeilee sillä, että työskentelee voittaakseen, mutta vain voittaakseen asian, johon uskoo. Hän sattuu uskomaan Clooneyn parempaakin parempaan ehdokkaaseen. Pian kuitenkin vallan kääntöpuoli näyttää itsensä. Morris ja Meyers ajautuvat kampanjansa kanssa päätöksen eteen, jossa he voisivat pelata korruptoitunutta, likaista peliä tai olla sotkematta käsiään, mutta hävitä. Joka tapauksessa he ovat umpikujassa. Jos he sortuvat korruptioon, kuinka hyvä presidentti Morris sitten on? Jos he eivät, mitä väliä - kun he häviäisivät joka tapauksessa.

Clooney ja kumppanit saivat käsikirjoituksesta Oscar-ehdokkuuden, enkä ihmettele. Niin monitasoisella tavalla siinä kuvataan demokratian eri puolet. Siinä puhutaan ideologisesta kädenväännöstä demokratian olemuksen kanssa ja samalla kertaa Goslingin hahmo kamppailee itsensä ja omantuntonsa kanssa.

Clooney tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen, parhaan mitä olen häneltä nähnyt. Hän kanavoi sitä paljon puhutta karismaansa tehdäkseen presidenttiehdokkaastaan sen ihanteellisen kansikuvan, johon katsojakin haluaa uskoa. Mutta sitten hänessä on se valtaapitävän miehen jyrkkä toinen kasvo, jossa hän määrätietoisesti dominoi omaa asemaansa ja päätöksiään. Hyytävä roolisuoritus.

Koko elokuva on kuin näyttelemisen jättien taistelukenttä. Phillip Seymour Hoffman, Marisa Tomei, Evan Rachel Wood, Paul Giamatti ja Ryan Gosling kaikki todistavat miksi ovat isojen pennien väärtti. Erityisesti Marisa Tomei vakuuttaa jälleen kerran voimakkaana näyttelijänä, joka osaa olla yhtä aikaa hienovarainen ja dramaattinen.

En voi olla vertaamatta elokuvaa toiseen Clooney & Kumppanit produktioon, taivaalliseen Our Brand Is Crisis -elokuvaan, sekin poliittinen draama. Siinä, missä Our Brand Is Crisis oli täsmällinen kuvaus vaalikamppanian suhteesta poliittisen järjestelmään kauttaaltaan, The Ides of March jää hapuilemaan suuntaansa, se alkaa kuin keskeltä tarinaa ja loppu tuntuu hutikoidulta. Vaikka pidinkin käsitellyistä teemoista, niitä ei saatettu loppuun asti.

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - part 2)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
Katniss (Jennifer Lawrence) ja Peeta (Josh Hutcherson) elävät lähitulevaiuuden kuvitteellisessa yhteiskunnassa, Panemissa, jota johtaa tyranni Presidentti Snow (Donald Sutherland). Panemin yhteiskunta on sorrettu, epätasa-arvoinen maailma, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisia viihteen muodossa vuotuisessa Nälkäpelissä. Kaksi ensimmäistä elokuvaa sijoittui näihin peleihin ja viimeiset elokuvat: Matkijanärhet (osa 1 ja osa 2) kertovat kapinallisten sodasta Snown johtamaan Capitolia vastaan. Kapinnallisia johtaa puolestaan Presidentti Coin (Julianne Moore).

Ensinnäkin: olipa turha päätös venyttää viimeinen osa kahdeksi elokuvaksi. Osa 1 oli lähinnä tapahtumatonta asioiden paikalleen asettelua viimeistä osaa varten ja tämä elokuvaa oli pelkkää taka-ajoa. Olipas tylsää ja mitäänsanomatonta katsoa kaksi tuntia, kun Katniss joukkoineen juoksee jossain hemmetin tunnelissa ja katsotaan yksi toisensa jälkeen uhrataan periaatteessa turhaan. Etenkin siinä vaiheessa meni hermo, kun Katniss ja muut kuulevat, että heidän puolensa on sotaa jo voittamassa, mutta silti he lähtevät omin voiminensa Presidentti Snowia tappamaan kaiken sotatantereen keskelle. Lisäksi, kun katsoja pistetään kaksi tuntia odottamaan, että Katniss saisi kohdattua häntä niin sortaneen Presidentti Snowin ja sitten tämä vain ohitetaan kättä heilauttamalla, kun siinä vaiheessa sitten viimein Katniss saakin kuin saakin iskun ja taju pimenee. Siinä vaiheessa!

Huonot asiat tuli käsiteltyä pois alta, koska voin tästä kaikesta huolimatta sanoa, että olin tyytyväinen tämän uuvuttavan sarjan päätökseen. Eritoten nostan hattua elokuvan lopulle. Hellanlettas, kun oli niin söpö vauveli Katnissin sylissä ja hymyilevä Peeta leikkimässä toisen muksun kanssa siellä aurinkoisella niityllä! Ihanaa, että kerrankin on uskallettu antaa korni, imelä ja siksi niin upea loppu. Olen eräs, joka ei varmaan koskaan tule toipumaan kahden elokuvan antamista arvista. En vain vieläkään pysty kuvittelemaankaan kuinka kamalaa on pelata jotain peliä, jota kutsutaan viihteeksi ja sinun täytyy selvitä areenalla, jossa jokainen kanssaolija on valmis tappamaan sinut oman henkensä säästämiseksi. Siksi oli mukavaa nähdä, että Katniss ja Peeta saivat ansaitsemansa lopun kaiken kokemansa jälkeen.

En ollut Josh Hutchersonin suurin fani ensimmäisten elokuvien kohdalla, mutta nyt kuulun jo ylpeänä Team Peetaan. Aivan loistavasti valittu Hutcherson herkän, kiltin ja lempeän Peetan rooliin ja aivan oikein Katniss valitsi hänet, karskin ja hieman kylmänkin Galen sijaan. Natalie Dormer valloitti jälleen sydämmeni täydellisenä koviksena, joka osaa taistelussa ottaa kylmäpäisen ammattimaisen asenteen ja potkia perseitä! Mites olis hänestä uusi Bondi!? Ei... Hän on liian hyvä siihen rooliin! Naurahdin oikein kun tajusin, että nyt jäi Gwendoline Christien rooli aika pieneksi. Pikkuseltaan vilahti jossain kohtauksessa. Tämä on harmi, sillä hänessä olisi kyllä ollut ainakin Game of Thronesin pohjalta potentiaalia suurempaankin ruutuaikaan. Sam Claflin on taas loistava, olenkin koko ajan pelännyt Finnickin puolesta ja siksi oli katkeransuloista kun hän kuoli vielä niin turhan kuoleman. Loistavasti Claflin saa kaiverrettua hahmostaan sympaattisen, hyvän puolesta taistelevan, ehkä jo vähän liikaakin todistaneen, rakastuneen miehen.

Jennifer Lawrencen olen todennut jo turhaksi arvosteltavaksi, sillä hän on aina niin täydellinen, että se on jo itsestään selvää. Lisäksi hän mielestäni on luonut hienon arkin tälle hahmolle. Hän silti on arka, vaisu, ehkä vähän rajukin Katniss, mutta hän on silti kasvanut ja muuttunut Katniss, jota ajaa aivan eri motiivit kuin ensimmäisessä osassa. En käsitä, miten Lawrence tämän tekee. Erityisen hieno hän on kun hän pääsee näyttämään äärimmäisiä tunteita, kuten surua tai raivoa. Nämä kohtaukset ovat raakoja, aitoja sekä erittäin vaikuttavia. Lawrencen poikkeuksellinen lahjakkuus näyttelijänä ilmenee siinä, että hän on erittäin luonnollinen, raaka sekä aito näyttelijä. Katso, arvostelinpas häntä sitten kuitenkin... Liam Hemsworth ei ole näyttelijänä mitenkään omaan makuun, mutta sopii tuollaiseen vaniljaisen sankarin arkkityyppi rooliin ihan hyvin. Julianne Moorea en vieläkään koe kovin pelottavaksi pahikseksi, mutta kiva nähdä, että häneltä sentään luontuu vähän monipuolisempaakin roolia, kuin mihin yleensä on urallaan tottunut. Oli myös kiva nähdä Mahershala Alin saavan aika paljonkin ruutuaikaa.

Koin elokuvan tasapainon vähän häiritseväksi. Välillä juostiin kuin päättömät kanat henkemme edestä ja sitten tuijotellaan ja seisoskellaan ja istuskellaan minuuttikausia kuin jotkut patsaat, enkä ihan ymmärtänyt miksi. Muutenkin käsikirjoitus ei ole mitään älyn juhlaa, juoni ei oikein koostu mistään muusta kuin taistelukohtauksista ja dialogi on erittäin puista. Ei tässä kenelläkään oikein ollut kahta sanaa enempää sanottavaa kenelläkään. Vähän enemmän olisin toivonut jotain kunnon pohdiskelua ja väittelyä jostain yhteiskunnallisesta teemasta, kun nyt annetaan taas kerran vain nuolen ratkaista kaikki ongelmat. Mutta tämä toimii loistavasti vangitsevasta toimintapätkästä sekä elokuvasarjan ansaitsemasta päätösosasta. Muutenkin elokuvasarjan tunnelma, hahmot ja teemat ovat jo kauan aikaa sitten jo ikuistuneet legendaariseksi elokuvaviihteeksi, joka toivottavasti kertoo ihmiselle syvempääkin saarnaa oikeasta ja väärästä.

...=)

A Late Quartet (A Late Quartet)

Leffan nimi voisi myös olla: Legendat kehässä tai Mestarien taidonnäyte. Nimittäin niin vaikuttava on näyttelijäkaarti, johon kuuluu Oscar-voittajat Phillip Seymour Hoffman ja Christopher Walken, Oscar-ehdokas Catherine Keener sekä Mark Ivanir ja tämän hetken parhaimmista nousevista lahjakkuuksista Imogen Poots. Elokuva kertoo Keenerin, Hoffmanin, Walkenin ja Ivanirin klassisen musiikin maailmankuulusta kvartetista. Keener ja Hoffman ovat naimisissa ja heillä on tytär (Poots). Walkenin hahmo sairastuu Parkinsoniin ja tämä lyö kapulaa rattaisiin kvartetin menestykselle.

En ymmärrä musiikista mitään. Sävelkorvani on olematon. Juuri ja juuri osaan lukea yksinkertaisia nuotteja. Osaan myös soittaa Herra kädelläsi-virren ensimmäisen säkeistön yhdellä sormella pianolla! Näin maallikon silmistä leffa sisälsi vähän liikaa musiikinammattilaisjargonia, jota en ihan kaikkea ymmärtänyt. Siitä huolimatta on leffa erittäin sympaattinen, tyyni draama, jonka pohjalla makaa mielenkiintoiset ihmissuhdekuviot taitavien näyttelijöiden näyttelemänä. Missä on eritoten Walkenin Oscar-pysti tästä leffasta!? Hoffman on jälleen kerran niin hyvä, ettei sitä tajua. Hänen näyttelemisensä on niin sulavaa, näkymätöntä, vaikuttavaa, luonnollista, että ei hänen edes tajua näyttelevän. Hän on jumala näyttelijänä. Eritoten hän toimii loistavasti kun hänet pistetään yhteen yhtä lahjakkaan näyttelijän kanssa, kuten Catherine Keener on. Ei ihme, että he ovat olleet useassa leffassa yhdessä.

Leffa on yllättävän lyhyt. Pidin tästä paljon, tässä ei kuroteta eeppisyydessä minnekään kuuhun, vaan pidetään tunnelma hyvin tasaisena läpi elokuvan ja annetaan hyvien näyttelijöiden tehdä temppunsa. Elokuvan finaali sai minut vollottamaan kuin pienen vauvan.

...=)

Patch Adams (Patch Adams)

Minun täytyy nyt tunnustaa jotain. Ja se, että näyttelijä-koomikko-Oscar-voittaja Robin Williams on kuollut, vieläpä varsin dramaattisissa olosuhteissa, tekee siitä vaikeaa. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että en ole koskaan oikein tykännyt Robin Williamsin koomisista taiteiluista. Minusta hänen komiikkansa on liian väkinäistä ja kovaäänistä. Sen sijaan, pidän erittäin paljon siitä, kun Robin Williams tekee draamarooleja. Niissä hän on parhaimmillaan (katso: Good Will Hunting). Minkä kuitenkin tunnustan miehen taidoista, on hänen kykynsä olla ehdoton. Hänellä on antaumuksellinen kyky heittäytyä haasteeseen kuin haasteeseen ja tehdä kaikkensa yleisönsä eteen. Tämä on piirre, joka välittyy myös hänen vakavimmista hetkistään ja siksi niissä makaa, mielestäni, Willamsin vahvuus viihdyttäjänä.

On myös varsin ironista puhua elokuvasta Patch Adams Williamsin kuoleman jälkeen. Williams näyttelee elokuvan nimiroolia, miestä, joka elokuvan alussa on itsetuhoinen ja hakeutuu hoitoon. Mielisairaalassa hän ei suinkaan löydä parannusta lääkäreistä, vaan potilaista, tajuten, että auttaen muita, hän voi unohtaa omat ongelmansa. Tämän inspiroimana hän päättä ryhtyä lääkäriksi, toivottavasti paremmaksi sellaiseksi kuin hänen omat lääkärinsä olivat. Adams kuitenkin uhmaa lääketieteellisen auktoriteettejä, harjoittaen omanlaistaan lääketiedettä, jossa vähät välittää siirtovaikutuksesta ja nimenomaan pyrkiikin läheisemmäksi potilaiden kanssa, jotta heille tulisi parempi mieli. Myös edesmennyt Philip Seymour Hoffman näyttelee elokuvassa.

Williams on kyllä oikein profiloitunut tälläisten miesten esittämiseen. Yleensä hänellä on tälläinen rooli, jossa hänen päätarkoituksensa on muiden mielialan kohottaminen ja ei ihme, sillä hän tekee sen todella hyvin. Taas, kuten yllä mainitsin, hänen ehdoton olemuksensa, jossa hän ei puhu ihmisille korokkeelta, vaan heidän vierestään - se on jotain välitöntä ja lähestyttävää. Williams tekee siis tässä erittäin vahvan roolisuorituksen. Koska kyseessä on draamakomedia, pääsee Williams myös taituroimaan koomisella pelleilyllään ja naurattaa ehkä perheen pienimpiä, mihin elokuva tarraakin kiinni. Siki Williams osaltaan toimiikin roolissaan niin hyvin, koska hänen otettaan kritisoidaan läpi elokuvan. Aina välillä lääketieteellisen johtajat joutuvat puhuttelemaan Williamsin Patch Adamsia, koska tämä ei ota lääketiedettä tosissaan.

Elokuvana Patch Adams on sentimentaalinen, hyvän mielen elokuva. Ja koska minä rakastan sellaisia elokuvia, on tämä suurin kehu, jonka voin elokuvalle antaa. Elokuvan musiikki on ehkä vähän imelää, mutta parempi niin päin, kuin, että musiikkia ruettaisiin karsimaan koruttomammaksi, siitä kärsisi koko elokuvan taso, sillä nyt musiikki pitää elokuvan sykettä käynnissä. Philip Seymour Hoffmanille on työnnetty rillit päähän ja kauluspaita päälle ja käsketty esittää vakavaa nörttiä. Kuinka pahoihin karikatyyreihin tämäkin mies on työnnetty, kun hänen lahjakkuuksiaan olisi voitu käyttää niin paljon paremmin. Eli tässä hän ei tosiaan ole juuri minkäänlaisessa osassa.

Patch Adams on oikein toimiva draamaelokuva. Williamsin roolityö kuuluu ehdottomasti miehen uran parhaimmistoon ja hän osaa yhdistää juuri oikeat elementit komiikastaan tähän draamarooliin niin, että kokonaisuutena ei ole ärsyttävä tai väkinäinen pelle, vaan hyvää tarkoittava maailmanparantaja, jollaiseksi rooli onkin käsikirjoitettu. Kaiken kaikkiaan toimiva kokonaisuus.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockinjay - Part 1)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
En varmaan koskaan tule pystymään katsomaan Nälkäpelin kahta ensimmäistä osaa uudelleen. Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit keskittyivät nimenomaan Nälkäpeliin, sen kauheuksiin ja tuon lähitulevaisuuden yhteiskunnan ehkä järkyttävimpään todellisuuteen, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisiaan. Olin itse niin henkisesti rikki ne katsottuani. En usko, että pystyisin katsomaan ne uudelleen, tietäen, mitä ne ovat. Sen sijaan tätä kolmatta osaa, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:stä, on huomattavasti helpompi katsoa.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, että Katniss on pelastettu pelistä ja viety District kolmelletoista. District 13 uskottiin olevan tuhottu, mutta selviää, että tämä tuhansien ihmisten yhdyskunta on vetäytynyt maanalle. He ovat siellä vuosikymmeniä odottaneet kapinan puhkeamista, jotta he voisivat vallata takaisin Panemin yhteiskunnan, jota Capitol ja Presidentti Snow johtavat. Jotta kapina syttyisi todella tuleen, Katniss valjastetaan propagandafilmien keulakuvaksi, matkijanärheksi, innoittamaan ihmisiä kapinaan. Samalla hän on erossa Peetasta, jota ei pystytty pelastamaan pelistä ja joutui Capitolin vangiksi.

Matkijanärhi, osa 1 on selvästi vain lopun alkua. Se on väliosa. Mitään mullistavaa tai eeppistä tai edes kauheaa ei elokuvassa liiemmin tapahdu. Meille avataan, mitä on tapahtunut maailmassa sillä aikaa, kun Katniss, Peeta, Finnick ja muut ovat yrittäneet selvitä peleistä. Kapina on juurtunut yhteiskuntaan ja levottomuuksia esiintyy siellä täällä. Samaan aikaan Julianne Mooren esittämän Presidentti Coinin johtama District 13 on saamassa yhä enemmän jalansijaa "sijaishallintona" alkaen muistuttaa uhkaavasti vain toista kopiota Capitolista. Elokuvaa on jopa nautinnollista seurata. Saamme vähän aikaan hengittää syvään ja tutustua tarkemmin näihin hahmoihin ja ymmärtää näiden ihmisten perimmäiset motiivit vielä tarkemmin, ennenkuin uhkaava sisällissota todella käynnistyy.

"...todella hyvä elokuvakokemus"

Elokuva ei ole yhtä raaka, eikä edes yhtä vaikuttava kuin kaksi ensimmäistä osaa. Pidän siitä, sillä tämä kolmas osa tekee hienoa työtä sitoen aiempia elokuvia yhteen ja esitellen pikkuhiljaa vimeistä koitosta, niin sanotusti. Tuo lähitulevaisuuden maailma on yhä hienosti toteutettu ja visualisoitu. Tästä vain puuttuu se totuus Nälkäpelistä, jota oli minun ainakin todella vaikea sulatella, että miltä se tuntuu taistella omasta elämästä, lain nimissä, tappaen toisia, jotka yrittävät samaa. Kuitenkaan tämä kolmas osa ei jää täysin kahden aikaisemman osan varjoon, vaikka tästä puuttuvasta, aika oleellista elementistä, niin voisikin päätellä. Sen sijaan, että katsojan huomio olisi täysin pelissä, näemme todella mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitä sisällissota ja kapina tarkoittaisivat lähitulevaisuuden yhteiskunnassa. Kuvaus on siis todella realistista ja puhuvaa. Elokuva ottaa kantaa niin median valtaan kuin ihmisten perimmäiseen olemukseen ja siihen, mitä he haluavat.

Nälkäpelissä ja Outolinnussa on samanlaisuutensa. Molemmat keskittyvät tulevaisuuden yhteiskuntaan, mitä eriskummallisine hallintoineen ja sitä vastustaviin kapinoihin, molempien johtohenkilönä aikuisuuteen astuva nuori nainen. Minulle, ehkä Outolintu puhuttelee hieman enemmän ja arvostan kaikkea sitä tulkintaa, jota siitä pinnan alta löytyy. Nälkäpeli puolestaan puhuttelee sen kokonaisvaltaisuudella. Tämä maailma, nämä ihmiset, juonikuviot ovat kaikki toteutettu tarkkuudella ja hiottu kertomaan jotain perimmäisistä arvoista, jotka määrittävät ihmisyyttä, kuten rohkeus, viiisaus ja oikeudenmukaisuus. Outolintu ehkä keskittyy puolestaan enemmän ihmisten yksilöllisyyteen ja itsensä löytämiseen. Jos näin karkean jaottelun voi tehdä.

Matkijanärhi, osa 1:sen budjetti, eli sen tekemiseen käytetty raha oli 125 miljoonaa dollaria ja se näkyy. Harvoin puhun dvd:n mukana tulevista lisämateriaaleista, mutta tässä kohtaa ne on ehkä hyvä tuoda esille. Niistä kerrotaan hyvin se valtava määrä työtä, jota Nälkäpelin kulisseihin on upotettu. Taustamateriaali sisältää muun muassa infoa siitä, kun elokuvan suuret joukkokohtaukset, esimerkiksi sairaalassa, joka on täynnä haavoittuneita, vei suuren määrän resursseja, kun satoja ihmisiä maskeerattiin arpisiksi ja loukkaantuneiksi. Pukuja elokuvaan tehtiin myös satoja. Elokuvan taustatiimit valmistelivat elokuvaa kuukausia ennen kuvausten alkua. Rahalla saa, eikö?

Erittäin hieno onkin elokuvan tarjoama otanta maanalaisen yhteiskunnan elämään. District 13 on pysynyt maanalla vuosikymmeniä. Kaikki on säännösteltyä, kaikki on hyvin sotilaallista, Nuorimmat asukit eivät ole koskaan nähneet auringonvaloa. Heillä on samanlaiset vaatteet ja hyvin minimaaliset asuinolot. En ole ihan täysin varma Julianne Mooresta. Ehkä hänen näyttelemisensä vain on liian älykästä minulle, mutta minusta hän oli vain kovin pliisu ja mitäänsanomaton, ollakseen johtaja, joka myöhemmin ilmeisesti, mikäli tämä elokuva antaa yhtää osviittaa, muuntautuu aikamoiseksi diktaattoriksi.

Jos Julianne Mooren näytteleminen on liiankin sulavaa omaksi parhaakseen, niin niin on ainakin Donald Sutherlandin. Edellisissä osissa hän pystyi rikkomaan sitä julkisuuspintaa, jonka hahmo antaa itsestään ilmi, ja raottamaan pahan säteitä, mutta tässä hän on ihan joku nukke. Hän ei vaikuta minulle kovin ilkeältä mieheltä, päin vastoin. Outolinnussa sentään Kate Winslet pistää palamaan kaameana ämmänä, jota haluaisi vain läimäyttää poskelle, mutta Presidentti Coin ja Presidentti Snow ovat kuin mitäkin kissanpentuja Winsletiin verrattuna. Ainakin tämä elokuva jättää nämä hahmot jopa yllättävän etäisiksi. Sutherland onnistui paremmin aiemmissa osissa ja elokuvien juonikaari ilmeisesti liikkuukin niin, että vasta viimeisessä elokuvassa, Mooren Coinista paljastetaan jotain enemmän. Silti, olisin halunnut saada tässäkin elokuvassa jo jotain enemmän heistä.

Jennifer Lawrence, sen sijaan, kuten aina, on loistava. En edes jaksa laulaa hänelle taas toista ylistyslaulua. Hän on paras, joo, joo! Sen sijaan voisin ylistää Natalie Dormeria iänikuisuuksiin. Hänellä on uskomaton kyky olla läsnä, uskoa jokaiseen vuorosanaansa ja ilmentää joka sekunti hahmonsa ominaisuutta. Tosin, koen, että hän on hieman väärin käytetty tässä. Hän oli niin loistava psykopaattisena murhaajanerona Holmes NYC:ssa ja juonittelevana kaunottarena Game of Thronesissa ja tässä hän on "vain" apuri Katnissin taustajoukoissa. Mutta hän vetää roolin kuin roolin hyvin. Mutta sanonpahan vain, että hänelle olisi pitänyt antaa Sutherlandin tai Mooren rooli.

En niin välitä liiemmin Josh Hutchersonista tai Liam Hemsworthista. Hutcherson on kovin tavallinen ja Hemsworth vaikuttaa aina vähän vajaalta, kuin hän ei tarkkaan tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joten tämä kolmiodraama kuvio tässä Nälkäpelin ytimessä on minulta lentänyt koko ajan vähän yli. Tosin koen silti, että he kumpikin sopivat omiin rooleihinsa, niin, että esimerkiksi eivät sopisi esittämäänt toistensa rooleja. Näyttelijöinä heissä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä. Jena Malonea käytettiin tässä pätkässä aivan liian vähän, huomioiden sen, mihin hänellä olisi mahdollisuudet, kuten aikaisempi osa näytti. Elizabeth Banks on elokuvan valopilkku. Hän löytää aina "sen jonkin" osan hahmostaan, minkä osaa painottaa eniten ja siten tuoda hahmostaan parhaat irti. Pidin paljon Mahershala Alista House of Cardsissa, mutta tämä rooli on lähes näkymätön, samoin Woody Harrelsonin.

Sam Claflin puolestaan, vetää aika näkyvänkin roolinsa kunnialla. Hänellä on tärkeä kohtaus kohti elokuvan loppua, jossa hänen tulee puhua Panemin kansalle propagandafilmin välityksellä. Hän ilmentää loistavasti määrätietoisuutta, syvää tunnetta ja on suoraan sanottuna vaikuttava. Sen lisäksi hänellä on lukuisia kohtauksia pitkin elokuvaa, jossa hän saa hyvin tuotua hahmon tunteet pinnalle. Hän hengittää kohtausta ja elää täysin hahmon mielialan johdateltavana. Myös Philip Seymor Hoffman, niissä vähäisissä kohtauksissa, joita hänelläkin on, ilmentäävä sujuvaa näyttelemistä, jossa vuorosanat ovat kuin suoraan hänen omasta päästään. Hänellä on, tai oli, uskomaton kyky tuoda hahmo niin paljon alas käsikirjoitetusta henkilöstä, oikeaksi, suunnittelemattomaksi, hetkessä eläväksi ihmiseksi.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (onpa kauhea kirjoittaa tuota nimeä tuohon joka kerta) on väliosa hyvin toimivassa elokuvasarjassa. Sillä on kuitenkin omatkin ansionsa ja pääsee ajoittain jopa todella mielenkiintoiseen pohdintaan yhteiskunnan ja sen ihmisten suhteesta ja niiden välillä muodostuvista säröistä. Tuotanto-arvoltaan laatuluokkaa, elokuva on mielenkiintoista seuravattavaa ja jälleen kerran todistaa Jennifer Lawrencen tähtiloistoa. Kaiken kaikkiaan todella hyvä elokuvakokemus, vaikka vertailussa jääkin aiempien osionsa varjoon, vain hieman, mutta ehdottomasti jää.

...=)

Moneyball (Moneyball)

Yritin aloittaa tämän elokuvan arvostelua, mutta juuri sillä hetkellä, kun iskin elokuvan otsikon tuohon ylle, Saksa voitti vuoden 2014 maailman mestaruuden jalkapallossa.

Nyt muutamaa hetkeä myöhemmin, yritän uudelleen, tämän urheiludraaman arvostelemista. Ulkona pauhaa kesän kovin rankkasade ja salamat välkkyvät ja ukkonen jyrisee. Kello on reilusti yli puolen yön, mutta silti koen velvollisuudekseni julistaa tämän Bennett Millerin ohjaaman elokuvan täydelliseksi. Se kertoo Billy Beanesta (Brad Pitt), joka on Oakland A's-baseball joukkueen toimitusjohtaja. Kun hän menettää joukkueensa tähtipelaajat isommille joukkueille, hakee hän uutta lähestymistapaa voittamiseen, taloustieteilijä Peter Brandin (Jonah Hill) käyttämän tilastoanalyysin avulla. Kuitenkin vanhat tavat ovat iskoistuneet baseballin vereen ja sitä maailmaa on vaikea muuttaa, vaikka uusi tapa olisi kuinka hyvä.
     Mistä aloittaisin elokuvan kehumisen? Pakko aloittaa näyttelijäkaartista. Vaikuttavat nimet kuten Brad Pitt, Phillip Seymour Hoffman ja Robin Wright pistävät kaikki parastaan. Ja sen lisäksi myös vähemmän vaikuttavat nimet. En olisi ikinä uskonut sanovani näin Jonah Hillistä, mutta... Jäbä osaa näytellä! Hän osaa tehdä itsestään uskomattoman nöyrän, laskemaan oman energiansa roolin vaatimalle tasolle ja täten hänen hahmostaan tulee uskomattoman täyteläinen. Ottaen huomioon Jonah Hillin muut roolit, Moneyball hänen ansioluettelossaan on ehkä vaikuttavampi kuin kenekään muun. Sillä tässä roolissa hän loistaa, etenkin kun sitä pystyy vertaamaan hänen muuhun tuotantoonsa. Kun luin jostain, että Hillillä on enemmän Oscar-ehdokkuuksia nyt kuin Gary Oldmanilla tai Robert Redfordilla, naurahdin ääneen. Olin täysin epäileväinen ja pettynyt. Olin kylläkin nähnyt hänen upeaa työtä The Wolf of Wall Streetissä, mutta en uskonut silloinkaan, että hänestä olisi niin monipuoliseksi. Nyt minulla ei ole epäilystäkään, miksi hän on niin ylistetty. Hill näyttelee sellaisella energialla, että hänen roolisuorituksensa on koskettava. Hänen ajoituksensa ylittää täydellisyyden. Hän tulkitsee käsikirjoitusta, ei vain näyttele sitä.
     Brad Pitt on myös täysin vedossa. Hän käytää häikäilemättömästi hyväkseen hahmon fyysisyyttä ja pääsee sitä kautta sisälle hahmoon. Hän on hionut ja veistänyt henkilöhahmon, joka käy uskottavasta, mielenkiintoisesta päähenkilöstä helposti. Brad ei käytä liikaa aikaa näyttelemisen hienostelemiseen vaan ei pelkää käyttää rosoisuutta ja tehdä työstään yksilöllistä ja raakaa, mikä tietenkin johtaa vaikuttavampaan roolisuoritukseen. Phillip Seymour Hoffmanin näyttelemistä katsellessa ymmärtää, mitä se todella on. Ei mitään. Se on näkymätöntä. Ei mikään ihme, että Hoffman on aikansa ylistetyin näyttelijä, sillä hän tekee sen niin sulavasti, niin hiotusti, niin huomaamattomasti ja ehdottomasti hänelle, se on paras kehu, mitä voi antaa.

"Millerin tyyli on taidetta"

    Steven Zaillan ja Aaron Sorkin ovat käsikirjoittaneet yhden upeimmista käsikirjoituksista, joita olen nähnyt. Kenties parhaimman sitten Good Will Huntingin. Erityisesti elokuvan alkupuoli ja sen suorasukainen rosoisuus on vaikuttavaa. Kun tapaamme nämä hahmot, he ovat heti läsnä. Tämä on harvinaista seurattavaa ja mikä tekee käsikirjoituksesta vielä täyteläisemmän on Bennett Millerin käsinkosketeltava ohjaus. Millerin tyyli on taidetta. Hän taivuttaa itsensä käsikirjoituksen ympärille. Hän on kuin taitava viulisti. Hän tietää tarkalleen, mihin kohtaa iskeä esimerkiksi musiikin, miten värittää teos sen ansaitsemalla tavalla. Herkät yksityiskohdat, tekevät kokonaisuudesta vivahteikkaan ja siten rikkaan. Hän herättää hahmot eloon. Kun Hillin hahmo kävelee pitkin Oakland A's:in hallinnon käytävää, puristaen nyrkissään palloa, katsoja ymmärtää. Tästä hienovaraisesta eleestä, ymmärrämme hahmon täysin. Tämä on ohjaajan ja näyttelijän esittelemää täydellisyyttä.
    Piti taas keskeyttää kirjoittaminen, kun Saksan voitonjuhlan ensimmäiset paperisilput räjähtivät Rio De Janeiron stadionin päälle ja ilotulitteet maalasivat siluetin Jeesus-patsaan vierelle. Urheilu? Siitäkö on kysymys? Näitä urheiludraamoja kehuessa, on pakkokin tulla ajatelleeksi, että voiko niiden kanssa mennä metsään. Oli se sitten Million Dollar Baby, The Blind Side tai Kuin raivo härkä. Ehkä asia ei ole ihan näinkään, sillä ansio menee luontevasti niin Pittille ja Hillille kuin Millerillekin. Tietenkin aihe on myös itsessään jo aiherikas ja pidinkin erityisesti elokuvan näkökulmasta. Siitä, miten Miller, Sorkin ja Zaillan eivät pelänneet ohjautua pois yleisestä Amerikkalaisesta patrioottisesta toivo elää-teemasta, vaan uskalsivat kyseenalaistaa herkätkin aihealueet ja ohjata näkökulmaa pois vain voittajien aitiosta. Kyse on draamasta. Tämän olen todennut monta kertaa, enkä koskaan kyllästy siihen. Moneyball on taas vain yksi esimerkki täydellisestä draamasta. Siitä taianomaisesta hetkestä, kun katsojan mielenkiinton on täysin kiinni elokuvan dialogissa, miten se imee mukaansa ja kun elokuvan huippukohta koittaa, on pakko pistää kädet suun eteen, estääkseen itseään haukkomasta henkeä. Tätä on myös urheilu ja ehkä siksi nämä kaksi kohtaavat niin hyvin.

   

Nälkäpeli – Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire)

>Nälkäpeli (elokuvarja)

Nälkäpeli-elokuvasarjan toinen osa Vihan Liekit ilmestyi vuonna 2013, Francis Lawrencen ohjaamana. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Oscar-voittaja Philip Seymour Hoffman, Oscar-ehdokas Stanley Tucci, Donald Sutherland, Sam Claflin, Jena Malone ja Lynn Cohen. Elokuva perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan.

      Vihan liekit jatkaa siitä mihin Nälkäpeli jäi. Katniss ja Peeta ovat voittaneet 74. Nälkäpelin ja aloittavat voittajien kiertueensa. Katnissin kapina Capitolia vastaan on kuitenkin aloittanut mellakat ja Katnissia pidetään inspiraationa. Capitolin johtaja Presidentti Snow uhkaa Katnissia ja tämän perhettä, jos hän uhmaa vielä enemmän ja täten Snow yrittää saada kansaa rauhoittumaan. Vaikka Katniss ja Peeta tekevät kaikkensa, Snow päättää järjestää 75. Nälkäpelin kunniaksi entisten voittajien Nälkäpelin, jossa kilpailijat siis koostuvat pelkästään edellisistä voittajista. Katniss ja Peeta molemmat osallistuvat. Tällä kertaa peli on kuitenkin erilaista ja niin on osallistujien asenteetkin.

    Ei ole helppoa olla seuraajaelokuva edelliselle, niin menestyneelle elokuvalle. Vihan liekit täyttää onneksi kaikki odotukset ja jopa ylittää ne. Elokuva jatkaa upeasti siitä, mihin edellinen osa loppui ja saa vietyä juonta aivan toiseen suuntaan. Käsikirjoitus on mahtava. Olin erittäin yllättynyt sen upeasta tasosta, mielenkiintoisista henkilöhahmoista ja luovasta ideoinnista. Tarkoittaen sitä, että juoni saatiin toimimaan, eikä se jäänyt paikalleen hetkeksikään. Myöskään ylimääräisiä aukkoja ei ole ja sitäkin enemmän syvällistä draamaa ja tunnetta. Vähän elokuva kärsii sen tyylilajista ja pakollisesta kolmiodraama-asetelmasta, mutta se ei elokuvakokemusta haittaa yhtään. Valitettavasti myös ensimmäisen osan tiukka ja vaikuttava ote on jokseenkin tässä elokuvassa hävinnyt, mutta se antaa nimenomaan tilaa hahmojen syvenemiselle ja yksityiskohtaisemmalle draamalle. Francis Lawrence on upea, hyvin on löydetty seuraaja Gary Rossille. Lawrence ottaa täysin oman asenteen elokuvaan ja se saattaa jopa olla toimivampi kuin Rossin. Vihan liekit on monelle tapaa parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta kuitenkin niin erilainen, että niiden paremmuutta on vaikea verrata. Miksi edes pitäisi. Nälkäpeli on elokuvasarjana aivan uraauurtava. Siinä on surua ja naurua ja hyvää asennetta ja realistisuutta ja hyvin toimivaa kerrontaa sekä uskottavaa toimintaa. Mikä minusta on hienointa näissä elokuvissa on, miten aidosti on niiden maailma totetutettu ja miten vapaasti se on luotavissa. Tavallaan näen sen maailman taiteilijan tauluna ja elokuvantekijät maalareina.

     Jennifer Lawrence on monta kertaa todistanut uskomattomat näyttelijäntaitonsa ja jatkaa hän hyvää linjaa tässäkin elokuvassa. Hänellä on vaivaton taito kannatella elokuvaa, saada hahmo uskottavaksi ja ensimmäisen elokuvan tapaan tehdä päähenkilö mielenkiintoiseksi. Hän osaa hyvin tehdä yhtenäisen, vaikuttavan roolisuorituksen, jossa ei ole nähtävissä yhtää epärealistisuutta, ylinäyttelemistä tai teennäisyyttä. Lawrence on kiinni hahmossaan, mikä on kaikilta näyttelijöiltä suotavaa. Hän myös osaa olla syvällinen ja dramaattinen ja koskettaa aidolla tavalla.

      Olen, edelleen, vaikuttunut lopun näyttelijäkaartin luonnehdinnoista. Uudetkin näyttelijät hoitavat homman kotiin, Sam Claflin on hienostunut näyttelijä. Hän persoonallistaa hahmon upeasti ja tekee siitä omansa. Jena Malone seuraa aivan jalan jäljissä, hän on loistava roolissaan, saa tuotua niin paljon vaivattomuutta ja luontevuutta ja samalla mielenkiintoisuutta sekä sympaattisuutta.

     Vihan liekit on upea jatko upeasti alkaneelle elokuvasarjalle. Elokuva on virheetön ja vielä enemmän. Myös antaa upean odotuksen jatkolle sekä viihdyttää katsojaa uskomattomalla tavalla. Tulkitsee edelleen vahvoja teemoja todella luontevasti ja jopa ylittää edeltäjänsä maineen.

9-

...=)

Melkein julkkis (Almost Famous)

Cameron Crowe ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2000 elokuvan nimeltä Melkein Julkkis. Elokuvan näyttelijät ovat Patrick Fugit, Billy Crudup, Kate Hudson, Frances McDormand, Zooey Deschanel, Anna Paquin, Philip Seymour Hoffman, Jimmy Kimmel ja Eric Stonestreet. Vuoden 2001 Oscar-gaalassa Crowe voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin. Kate Hudson hävisi parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Frances McDormand oli ehdolla.
   
Melkein julkkis kertoo lukiolaisesta pojasta, William Millerista, jonka yliopisto-opettaja-äiti laittoi hänet kouluu liian aikaisin. Äiti on myös riitaantunut Williamin isosiskon kanssa. William pääsee Rolling Stonen toimittajaksi ja seuraamaan Stillwater-nimistä bändiä heidän kiertueellaan. William tutustuu erittäin läheisesti bändin kitaristin kanssa ja rakastuu bändin faniin/bändäriin, Penny Laneen.
   
Elokuva on coming-of-age on tarina. Yleensä en ole tälläisten nuorten kasvutarinoiden perään, mutta tässä on jotain poikkeuksellista. Elokuva on suoraan sanottuna virheettömän täydellinen. Crowe on erittäin omaperäinen ja lahjakas ohjaaja. Hänessä on intohimoa ja määrätietoisuutta. Hänellä on näkemystä. Selvästi elokuva on myös kuvaus 1970-luvun rock-kulttuurista ja onnistuu ikuistamaan ajan hengen aukottomasti. Käsikirjoitus on kuin ylistys kyseiselle aikakaudelle. Itse mietin elokuvaa katsoessani, että miten elokuva vastaa täydellisyydessä kyseiseen aikaan, musiikkiin ja henkeen. Vastaus löytyy elokuvan ääniraidalta. Elokuva muodostuu kokonaisuudeksi juuri soundtrackin kautta. Jokainen kappale on tarkkaan harkittu ja ajoitettu. Tietenkin tämä on juuri sopiva ominaisuus elokuvassa, joka kuvaa musiikkikulttuuria. Neil Young sanoi, että Rock'n' roll on täällä jäädäkseen ja niin on Melkin julkkiskin. Crowe ei pyri vangitsemaan levottomuutta ja tai henkeen kuuluvaa angstia vaan pikemminkin juhlistamaan sitä ja se on tämän elokuvan suurin vahvuus; se on kunnianosoitus, tehty nöyryydellä ja tehty palolla.

     
Elokuvan toiseksi suurin vahvuus on Kate Hudson. Olenko koskaan nähnyt yhtä vapaamielistä, sielukasta, henkevää roolisuoritusta kuin Hudsonin tulkinta ikonisesta hahmosta kuten Penny Lane? Hän liikkuu täysin intuition varassa ja saa aikaan puhdasta tunnetta. Jokainen kohtaus, kun hän astuu kameran eteen on kuin rock-legenda jälleen kerran alkaisi laulamaan valokeilassa.  Kuten elokuva, myös Hudson juhlistaa rockia. Hän liikkuu sen ilmapiirissä, hän hengittää sitä. Hänen roolisuoritustaan ei voi vangita. Se on täydellinen. Yhdistelmä tietoa ja taitoa. Hudson on luova. Hän ei ole kangistunut vaan uudistaa hahmoa koko ajan. Hän on läsnä ja hän välittää. Hiottu sympaattisuus, täydellisesti laskelmoitu ajoitus sekä vaistonvarainen tulkinta ovat täydellinen yhdistelmä ja Kate Hudson tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen, mysteerisen, mielenkiintoisen, syvällisen, luontaisen sekä lumoavan. Hudson olisi ansainnut parhaan naissivuosan Oscarin upeasta, ikimuistoisesta osastaan, jossa rikkoo rajoja ja uhkuu voimaa.
   
Patrick Fugit on perusvarma. Valitettavasti hän tekee juuri ja juuri sen mikä vaaditaan. Hän ei tuo hahmoon mitään uutta ja ei pääse hahmonsa yläpuolelle. Roolisuoritus ehdottomasti pidättelee elokuvaa. On harmi, sillä hänellä olisi ollut mahdollisuudet paljon parempaan. Valittamatta liikaa, ehdotan vain, että esimerkiksi joku muu, kuten vaikka Christian Bale olisi saattanut tehdä paljon parempaa työtä.
 
Frances McDormand on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. En ehkä voittoa hänelle soisi, etenkään Hudsonin yli, mutta erityisesti elokuvan alkukohtaukset ovat täydellisiä, McDormandin ansiosta. Hän on uskottava. Ja se on suurin kohteliaisuus, minkä hänelle voin antaa.
   
Philip Seymour Hoffman, jolta olemme tottuneet näkemään monta mullistavaa roolisuoritusta, on tässä elokuvassa valitettavan jäljessä. Hän on suorastaan unettavan tylsä. Hänellä ilmeisesti oli flunssa niiden neljän päivän ajan, mitä hänen tiukka aikataulunsa ilmeisesti antoi hänelle aikaa tehdä tätä pikku projektiaan. Olisi minusta ollut vain parempi vaihtaa näyttelijää, kun Hoffman ei kiireltään mukamas ehtinyt kunnolla valmistautumaan rooliinsa. Sääli.
   
Stillwater-bändin esittäjä esittävät loistavasti muusikoita. Mutta itse näyttelemisessä ja dialogissa olisi parannettavan varaa. Edes Billy Crudup, jolla olisi ollut Fugitin tapaan tuhannen taalan tilaisuus, tuntuu hukkaavan sen. Huonoa roolisuoritusta elokuva ei ole nähnytkään, mutta toivomisen varaa, monet näytteljät jättävät, etenkin kun elokuvan taso on näin hieno.
   
Kate Hudson varastaa koko shown. Cameron Crowe on luja ohjaaja. Elokuva on ikimuistoinen kunnianosoitus 70-luvun rock-kultuurille ja puhtaasti nerokas, sekä ajaton täydellisyys on elokuvassa koko ajan läsnä.

...=)