Arvostelu: Once Upon a Time in Hollywood

60-luvun lopun aurinkoisessa Los Angelesissa asuu naapureina vierekkäisissä taloissa elokuvaohjaaja Roman Polanski (Rafał Zawierucha) näyttelijävaimonsa Sharon Taten (Margot Robbie) kanssa sekä 50-luvun näyttelijätähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio). Dalton on jo pidemmän aikaa tuskaillut hiipuvan näyttelijänuransa pystyssä pitämiseksi, kun taas Polanskit ovat kuumimpia nimiä Hollywoodissa.

Kun Daltonin stunt-näyttelijä ja henkilökohtainen assistentti Cliff Booth (Brad Pitt) törmää samaan aikaan Kaliforniassa liikuskelleisiin pahamaineisen Mansonin perheen hippijäseniin, alkaa sitä jännittämään koska he löytävät tiensä, kuten tunnetusti kävi, Polanskien kotiin sinä kohtalokkaana yönä, jona Sharon Tate sai kuin saikin surmansa.

Once Upon a Time in Hollywood on ylistetyn ohjaajan Quentin Tarantinon yhdeksäs, täysin oma ja kokopitkä elokuva ja omien sanojensa mukaan toiseksi viimeinen. Tällainen oman uransa hallinta ja päämäärätietoisuus tuntuu sikäli harvinaiselta, että kaikki on nykyään ostettavissa. Yhä näköjään kuitenkin löytyy taitelijoita, jotka omaavat selkärankaa.

Elokuva on tuottanut maailmanlaajuisilla elokuvateatterien lippuluukuilla jo lähemmäs neljäsataa miljoonaa dollaria. Lisäksi elokuva on kerännyt paljon huhuja Oscar-palkinnoista. Myös kriitikot ovat olleet tykästyneitä, jälleen kerran, Tarantinon kädenjälkeen. Kaiken kaikkiaan tuntuu olleen elokuvan tuotantoyhtiölle, Sony Picturesille varsin hyvä päätös tarjota Tarantinolle huimaa yhteistyösopimusta, kun Tarantino lähti Weinsteinin veljesten yhtiöstä #metoo-liikkeen jälkimainingeissa. Ei sillä, että tästä olisi jotain epäilyksiä edes ollut.

Tarantinolla on tapana ohjata uhmaavan pitkiä elokuvia, rankoista aiheista ja vieläpä todella raskailla siveltimenvedoilla. Yhdellekään katsojalle ei varmasti jää epäselväksi, kuka ohjaajana on tahtipuikoissa ollut. Tarantino tuntuu kuuluvan koulukuntaan, jossa enemmän on enemmän.

Once Upon a Time in Hollywood on isoa elokuvantekemistä. Se sisältää upeita kohtauksia, joissa kameran annetaan liitää laajojen lavastuksien yli, kiinnittää huomiota todella huolellisiin yksityiskohtiin, jotka kuvaavat 60-luvun ajanjaksoa sekä tietysti veripatruunoita säästelemättömiä otoksia.

Vahvan vaikutuksen elokuva tekee siis jo ihan työn laajuudellaan. Rakenteellisesti elokuvassa käytetään myös niin kertojaa, takaumia kuin vaihtoehtoisia aikajanoja, jotka tapahtuvat hahmojen mielessä. Tarantinon työkalupakista löytyy siis välineitä, voisi sanoa. Varsinaista elokuvasäveltäjää ei käsittääkseni Once Upon a Time in Hollywoodissa työskennellyt lainkaan. Sen sijaan ääniraita sisältää muun muassa Neil Diamondia, Simon & Garfunkelia, Deep Purplea, Joe Cockeria, Aretha Franklinia, The Rolling Stonesia, The Mamas and the Papasia ja niin edespäin. Hämmästyttävästi musiikki on kuitenkin ommeltu niin hyvin elokuvan rakenteeseen, että se ei puske elokuvasta ulos häiritsevänä elementtinä, päin vastoin.

Itse tulkitsisin elokuvan olevan analyysi taiteesta. Tiedän, että monelle se ei varmasti sellaisena näyttäydy. Valtaosa katsojista hakeutuu elokuvan luokse nähdäkseen Tarantinon taas tekevän, mitä Tarantino parhaiten tekee. Rakentavan elokuvansa käsinkosketeltavan jännitteen ja sitten finaalissa purkavan sen väkivaltaiseen kliimaksiin, kuin toimintaelokuvista kauneimmat.

Ja tämänkin luennan hyväksyn. Ja sen elokuva tarjoaa. Mutta minä ainakin luin Once Upon a Time in Hollywoodin myös syvällisempänä, monitahoisempana elokuvana.

Vuosi 1969 kuvataan jonkinlaisena kulminaatiopisteenä vanhan Hollywoodin, jota edustaa Dalton sekä uuden Hollywoodin, jota edustaa Polanski ja Tate, välillä. Tarantino tuntuu olevan kiinnostunein vuoden 1969 niin sanotusta zeitgeistista. Hän rakentaa ajankuvaa huolella ja tuntuu, hämmästyttävän hyvin, vanginneen kuvaansa sen tunnelman, joka vallitsi hippien ja elokuvatähtien kohdatessa Vietnamin sodan runnoessa jossain taustatietoisuudessa.

Mitä tällä Mansonin murhaajahippien ja Hollywoodin yhteentörmäyksellä sitten halutaan ilmentää? Kuten todettu, itse ajattelen sen olevan jonkinlainen analyysi taiteesta. Taiteen mahdollisuuksista, rajoista, vaikutuksesta. Taiteen ja tosielämän suhteesta. Mansonin perheen karmeiden murhatekojen motiiviksi annetaan se, että "elokuvat opettivat heidät tappamaan". Siksi elokuvatähtien kuuluu kuolla.

Mielenkiintoisinta tässä on se leikki - tanssi, jonka Tarantino muodostaa historian, vaihtoehtoisen historian, taiteen ja todellisuuden kanssa.

Elokuvan kuluessa myös Dalton oppii omaksumaan uuden Hollywoodin tekniikat - metodinäyttelemisen, katoamisen rooliin - näyttelemisen - ei vain elokuvatähti Rick Daltonina, vaan näyttelijä Rick Daltonina. Olemisen hahmona. Elokuvan lopussa Tarantino tuo läpi elokuvan erillään olleet naapurit Sharon Taten ja Rick Daltonin yhteen. Uusi Hollywood ja vanha Hollywood kohtaavat ja latautunut jännite niiden välillä purkautuu.

Tarantinon poseeraava tyyli jakaa ihmisten mielipiteet. Itse olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä se mahdollistaa. Once Upon a Time in Hollywoodissa se mahdollistaa monitahoisen tulkinnan taiteen muodosta. Kuvitteellisuuden, täyden fiktion suhteesta totuudellisuuteen, melkein dokumentinomaiseen realismiin. Haluaisin ajatella, että Tarantinon johtopäätös on, että fiktiiviselläkin, yliampuvalla, spagettiwesternejä mukailevalla tai fantasiamaisella taiteellakin - sadulla - on jalansijansa. Ja sekin on merkityksellistä. Sekin käy dialogia aidon maailman kanssa. Historian. Todellisuuden. Tulevaisuuden. Taide muokkaa todellisuutta ja todellisuus taidetta. Kumpi on reaktio kumpaan?

DiCaprio on loistava. Elokuvan suurin onnistuja. Ne syvällisyydet, joihin hän sukeltaa hahmonsa kanssa, ovat häkeltäviä. Hän esittää näyttelijää, joka näyttelee roolihahmoa. Ajoittain hän näyttelee näyttelijää, joka näyttelee huonosti ja välillä näyttelijää, joka näyttelee uskomattoman hyvin. Sen lisäksi Rick Daltonin hahmo on mielenkiintoinen metamerkityksiltään. Dalton on hyvin antiteettinen niiden sankarien kanssa, joita hän itse esittää valkokankaalla. Dalton itse ei edes aja omaa autoaan, ei korjaa omaa televisioantenniaan. Nämä tehtävät on sysätty miehekkäämmälle ja siten klassista sankaria enemmän muistuttavalle stuntmiehelleen, joka on muuttunut Daltonin henkilökohtaiseksi assistentiksi, Cliff Boothille.

Brad Pitt on osaansa nappivalinta. Booth on hahmona hyvin spesifi, tietty. Voisin hyvin nähdä hänestä muodostuvan tulevaisuuden kulttihahmo, kuten niin monesta Pittin hahmosta on muodostunutkin. Ja samoin kuin esimerkiksi Fight Clubin Tyler Durden, myös Cliff Boothista nousee jonkinlainen machomaskuliinisuuden vedenjakaja. Elokuvassa kerrotaan, että Booth on saattanut murhata vaimonsa. Sinänsä hahmo käy myös keskustelua tässä ajassa, vaikka onkin vuodesta 1969. Mikä on Boothin suhde siihen toksiseen mieskuvaan, joka Harvey Weinsteinilla ja muilla Hollywoodin saalistajasioilla on ollut itsestään?

Suurimman vaikutuksen tekee DiCaprion ja Pittin välinen kemia. Heidän yhteisissä kohtauksissa on jotain maagista. Antaisin molemmille Oscarit jo pelkästään siitä hyvästä, että tuntui kuin heidän välissään ilma olisi muuttunut raskaaksi alkuaineeksi, aika pysähtynyt ja muu maailma kaikonnut ympäriltään.

Once Upon a Time in Hollywood yllättää. Vaikka Tarantinolta ollaankin totuttu näkemään tasaista laatua, tuntuu se silti hyvältä, että näinkin korkeat odotukset pystytään ylittämään. Elokuva on pitkä, mutta jokainen minuutti tuntuu ansaitulta. Elokuva kestäisi myös useamman katselukerran, sillä tuntuu siltä, kuin ensimmäisen kerran jälkeen vasta pystyisi raaputtamaan sitä jäävuoren huippua elokuvan kerroksellisuudesta. Minua valistuneemmat elokuvankatsojat pystyvät purkamaan elokuvaa varmasti myös osiinsa tarkemmissa kehyksissään siinä dialogissa, jota elokuva käy lännenelokuvien, spagettiwesternien sekä pulp- tai B-luokan elokuvien kanssa.

Liittoutuneet (Allied)

Viime vuoden Oscar-ehdokkaaksi yltänyt vakoojaleffa kätkee sisäänsä kauniin roolisuorituksen Marion Cotillardilta, mutta mitään muuta kehuttavaa tässä keskinkertaisessa pläjäyksessä ei kyllä ole. Olen aina tuntenut syvää inhoa Robert Zemeckista kohtaan. Hänen sentimentaalisuus, melodramattiika ja patriotismi luovat katsojaa holhoavan kerrontatyylin. Hänen elokuvansa eivät ole monimutkaisia juonikehitykseltään, mutta silti hän kokee pakoksi käyttää takaumia muistuttaakseen katsojaa juuri äsken tapahtuneesta kohtauksesta. Todella ärsyttävää. Lisäksi elokuva näyttää kaamealta. Kuin ylipirteältä aikakausilehden kansikuvalta. Jokainen yksityiskohta on liian siloiteltu. Mukaan lukien Bradin naamavärkki. Tajunnut varmaan jäävänsä täysin Cotillardin karisman alle piiloon, joten käynyt siloittelemassa ryppyjään parilla tuhannella botox-ruiskeella.

...=)

Seitsemän (Seven)

William Somerset (Morgan Freeman) on kokenut rikosetsivä suurkaupungissa, jossa paljastuu sarjamurhien vyyhti. Murhat liittyvät seitsemään kuoleman syntiin ja kukin uhri on syyllinen yhden synnin harjoittamisesta. Apunaan uusi rikosetsivä David Mills (Brad Pitt), pyrkii Somerset löytämään syyllisen ennen kuin hän ehtii toteuttamaan kaikki seitsemän murhaansa ja samalla pohtii tulevaa eläköitymistään ja kamppailee itsensä kanssa asenteellisella tasolla, että pystyykö jättämään kaupungin valvomattomaksi murhaajien leikkikentäksi.

Ohjaaja David Fincher (Fight Club, Benjamin Button, Gone Girl) käyttää elokuvallisen maailmansa luomiseksi vertauskuvallisia tehokeinoja. Koko elokuvan alun ajan sataa erittäin rankasti ja kuva on harmaata, synkkää, mikä entisestään korostaa suurkaupungin rauhattomuutta. Elokuvan lopussa sade lakkaa ja viimeinen kohtauskin sijoittuu aukealle hiekkakentälle. Tämä kuvastaa sitä, että lopussa kuva niin sanotusti selkenee, viimeisetkin juonenpalaset loksahtavat paikalle. Myrsky on tyyntynyt. Samalla se kuvaa myös turvattomuutta. Kaupungin pikkukujat ja pilvenpiirtäjien varjot eivät enää tarjoakaan suojaa. Kaikki on esillä, hyvässä että pahassa.

Seitsemän on paras rikosdraama, jonka olen nähnyt. Vaikka tiesin lopun paljastuksen ja synkän juonenkäänteen, silti katsoin ihmetyksissäni suu auki, miten hienosti tälläinen rikosmysteeri oltiin saatu luotua. Sormiani purren, hermostuneena miettisin viimeiset minuutit, että kumpi tässä saa yliotteen, sadistinen murhaajahullu vai hyvän puolesta työskentelevät rikosetsivät. Oli aivan nerokasta asettaa elokuvan kädenvääntö hyvän ja pahan välillä jopa enemmän ideologiseksi vastakkainasetteluksi, kun elokuvan hyviksetkin joutuvat puntaroimaan, että minkä puolesta taistelevat. Lopussa Somerset toteaakin, että "Hemingway once wrote, 'The world's a fine place and worth fighting for.' I agree with the second part."

Fincher ei myöskään pelkää käyttää varsin raakoja kohtauksia elävöittääkseen muuten varsin ajatuksen tasolla kulkevan draaman synkäksi ja rankaksi kauhu- tai jännityselokuvaksi. Murhat kuvataan jokaista yksityiskohtaa myöden erittäin näkyvästi katsojan verkkokalvoja polttaen, mikä varmasti tekee vaikutuksen ja pitää katsojan huomion elokuvan juonessa.

Joko Brad Pitt on ihan helvetin hieno näyttelijä, tai sitten David Fincher tietää, mitä tekee tai molempia. Hänen roolisuorituksensa on niin hemmetin hieno, että taitaa kyllä hypätä kerta heitolla omien suosikkieni joukkoon. Alussa hänen hahmoansa erehtyy luulemaan vain hyvin yksinkertaiseksi mieheksi, joka ei paljon ajattele asioiden syvempiä merkityksiä. Tämä ei myöskään vaadi näyttelijältä paljoa, naiivin ja hyväuskoisen pojanklopin näytteleminen. Mutta elokuvassa on avainkohtaus. Pittin David Mills ja Freemanin William Somerset istuvat baarissa ja puhuvat työnsä ja elämänsä merkityksestä. William kuvataan kautta elokuvan älykkäämpänä miehenä, joka on selvästi lukenut paljon ja elämänkokemuksensa kautta muodostanut hyvin kyynisen ja lakonisen elämänkuvan. Kun Somerset haastaa Millsin ruusuisen ja hyväuskoisen eläämänkatsomuksen, Mills paljastaakin itsestään toisen puolen. Hän tietää, että vaikuttaa hyväuskoiselta ja naiivilta, mutta on nimenomaan päätynyt tekemään päätöksen, että näkee maailman hyvänä paikkana, joka on taistelemisen arvoinen. Hän on tehnyt päätöksen välittää.

Oli hienoa nähdä loppuun asti ajateltuja henkilöhahmoja, joiden motiivit käyvät myös kädenvääntöä. Tämän kaksikon kautta, myös elokuvan maailma ja sen tapahtumat hakevat muotoaan. Kaiken sitoo yhteen loppuratkaisu, jossa nämä murhat tehnyt ymmärtää myös Millsin hahmon merkityksen elokuvan tapahtumille. Kaiken kaikkiaan käsikirjoitus on täydellinen.

Olin myös todella vaikuttunut, totta kai Morgan Freemanista, mutta Gwyneth Paltrowsta. Hän tekee todella tärkeän roolisuorituksen, koska hänen täytyy saada katsojat puolelleen. Samalla hän on kuitenkin äärimmäisen rento ja luonteva eikä vaikuta yrittävän yhtään liikaa.

Harvoin murhamysteereissä päästään elämän ja kuoleman kysymysten toiselle puolelle. Usein murhat toteutetaan silminnähtävästi hullun toimesta, jolloin teoille ei tarvitsekaan ymmärtää mitään merkitystä. Seven on niin toimiva dekkari, koska se pistää katsojan pohtimaan murhien merkitystä, tarkoitusta ja miestä murhien takana. Kun kysymme itseltämme, että "miksi?" Tulemme välittäneeksi elokuvan tapahtumista, sitoudumme niihin. Haluamme itsekin tietää, että miten pitää maailmankuva koossa todellisuudessa, jossa murhien tarkoituksena onkin nimenomaan horjuttaa sitä. Voittiko murhaaja David Millsin hahmon lisäksi myös meidät katsojat? Olemmeko me syntisiä vai synnittömiä?

...=)

Fight Club (Fight Club)

Koska David Fincherin Fight Club on lävistävän nykyaikainen elokuva, koen, että voin täten hyödyntää seuraavaa erittäin modernia ilmausta; wtf?

Arabikeväänä tunnettu ilmiö alkoi muistaakseni vuonna 2011 Tunisiasta, josta se levisi muihinkin Pohjois-Afrikan maihin. Arabikevät siis ilmaisuna yleistettiin tarkoittamaan usean diktatuurimaan murrosvaihetta, sisällisotia ja kapinaa maiden sotilasjohtoa vastaan. Syy mullistuksiin oli nuorten miesten työttömyydessä ja pahoinvoinnissa. Nimenomaan nuorten miesten hyvinvointi oli avainasemassa levottomuuksiin.

Olin kerran luennolla, jonka nimi oli "Patriarkaatin tuho". Luennoitsija puhui todella asiantuntevasti eritoten Euroopan ulkopolitiikasta ja etenkin tästä tällä hetkellä vallitsevasta pakolaiskriisistä. Hänen mukaansa perussuomalaisten suosio ja heidän ajatuksensa olivat suorassa korrelaatiossa patriarkaaliseen ajatteluun ja etenkin Suomessa vallitsevaan rasistiseen kulttuurin, jossa ulkomaalaiset "barbaarit" jotenkin tunkeutuvat suomalaisen miehen reviirille, keholle, omaisuudelle ja kun tämä ympyrä on vallattu, ongelmia syntyy. Sodat, levottomuudet, lamat, katastrofit kaikki ovat patriarkaalisen yhteiskunnan synnyttämiä. En perusta näitä havaintoja mihinkään feministiseen propagandanäkökulmaan, vaan ne linkittyvät mielestäni hienosti Fight Clubin yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan. Elokuvassa on sitaatti:

Man, I see in fight club the strongest and smartest men who've ever lived. I see all this potential, and I see squandering. God damn it, an entire generation pumping gas, waiting tables; slaves with white collars. Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. We're the middle children of history, man. No purpose or place. We have no Great War. No Great Depression. Our Great War's a spiritual war... our Great Depression is our lives. We've all been raised on television to believe that one day we'd all be millionaires, and movie gods, and rock stars. But we won't. And we're slowly learning that fact. And we're very, very pissed off.

Fight Club on terävän tarkka yhteiskuntakritiikki. Se herättää kysymyksiä eksistentiaalisesta ahdingosta, vastuusta ja identiteetistä. Sen lisäksi elokuvassa on toinen puoli; hahmojen motivaatiota, tulevaisuutta, olemassaoloa perusteellaan mielenkiintoisesti psykologisesti pohtien. Tämän puolen olemassaoloa en edes tajunnut, ennen kuin pyysin kaveria selittämään minulle elokuvan lopun, jota en ymmärtänyt omin voimin ollenkaan.

Elokuvan pääosassa on Edward Norton, materiaalisessa, tarkoituksettomassa kulutusyhteiskunnassa itsensä elämiseen turruttanut Jack, joka Brad Pittin Tyler Durdenin johdolla alkaa purkautumaan yhteiskunnan sosiaalisista normeista, kaavamaisen elämisen muodoista ja alkaa oppimaan arvokkaita oppitunteja vapaudesta ja sen suorasta linkittyneisyydestä elämän merkityksen kanssa. Nimenomaan heidän perustamansa Fight Club, johon nuoret miehet kokoontuvat aiheuttamaan toisilleen kipua. Elokuvassa tärkeässä asemassa on myös Helena Bonham Carterin esittämä Marla Singer, joka edustaa feminiinistä puolta Edward Nortonin päähahmosta, muuten niin maskuliiniseen maailmaan, Tylerin johdolla sysätyssä miehestä.

Psykologinen puoli elokuvassa tosiaan saattaa jäädä huomaamatta, sillä niin vaikeasti tulkittavaksi on jätetty katsojalle se, että mikä on Jackin kuvitelmaa ja mikä ei. Kuitenkin elokuvan syvällisyys syntyy nimenomaan siitä, että vaikka tuntuu, että elokuvan esille nostama eksistentiaalinen ahdinko makaisi laajalla nykyaikaisessa miehisessä identiteetissä, loppujen lopuksi kysymys voikin olla vain yhden ainoan miehen kamppailusta menneisyyden arpia, kuten hylätyksi tulemista, ja tulevaisuuden minuutta vastaan, yhdistettynä siihen ajatukseen, että Jack kärsii vaikeasta minäkuvan hyväksymisen ongelmasta. Jos tämä puoli olisi tullut ilmi suoraviivaisemmin, olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Toki nyt näihin viitattiin keskusteluilla, mutta ennen varsinaista loppuratkaisua, jolloin satunnaisen keskustelun syvempi merkitys ei elokuvaa katsoessa siinä hetkessä avaudu.

Toinen kritiikki tulee näyttelijäsuorituksista. Katsoin koko ajan Brad Pittiä, Edward Nortonia ja Helena Bonham Carteria enkä koskaan uskonut heidän olevan hahmojaan. En päässyt heidän roolitöihinsä sisälle.

Kun ajatellaan elämisen syitä, niitä voi helposti olla monia, mutta pääpiirteittän lisääntyminen; jälkikasvu ja sitä kautta perinnnön jättäminen, hedonismi; puhdas ja äkillinen nautinto eli kivun (kuoleman) poissaolo ja yhteiskunnallinen; halutaan vaikuttaa historiaan. Olin mykistyneen vaikuttunut kuinka hyvin elokuva kattasi nämä kaikki osa-alueet pohdinnassaan yhden miehen halusta elää. Seksi symboloi hedonismia, anarkinen Fight Club-ilmiö, joka leviää terrorismin tavoin yhteiskuntakriittisesti yhteiskuntaa vastaan ja biologis-evolutiivinen näkökulma käsitellään feminismin ja maskuliinisuuden kädenväännössä, joka on läsnä koko ajan nimenomaan tämän Tyler Durden-Marla Singer-kaksikon läsnäololla Nortonin elämässä.

Elokuvassa riittää elementtejä varmasti usealle katselukerralle, ainakaan jos ei ole kaveria selittämässä tärkeitä osa-alueita, jotka siis (painotan) liittyy Marla Singerin ja Tyler Durdenin hahmoihin ja heidän enkeli-demoninomaiseen päänsisäiseen vaikutukseen Nortonin päähahmolle...

Siis onhan tämä mestarillinen elokuva, jos ei vielä tullut selväksi.

...=)

12 Years a Slave (12 Years a Slave)

Valmistusvuosi: 2013
Ohjaaja: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, perustuen Solomon Northupin samannimiseen kirjaan
Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Lupita Nyong'o, Michael Fassbender, Brad Pitt, Sarah Paulson, Alfre Woodard,

Elokuvan pituus on 134 minuuttia. Niistä noin 130 on kärsimystä, kurjuutta - tämä ei ole elokuva herkille. Miksi niin pitkä aika on kärsimystä? Kokeilepa 12 vuotta tai monta sataa vuotta. Orjuus todella on suurin tai ainakin yksi suurimmista ihmiskunnan virheistä. 12 Years a Slave on brutaali, väkivaltainen, raju elokuva ja ansaitusti niin. Kaikki tämä on kuitenkin totta. Nämä ihmiset kärsivät koko elämänsä tästä kurjuudesta. Yrittäen olla kuulostamatta liian saarnaavalta, olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten pitäisi katsoa tämä elokuva. Niin suuri on sen viesti. Niin suurta painolastia se kantaa. Ei ihme, että se palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla. Miten sitä ei olisi voitu palkita? Olisi vastassa ollut mikä tahansa mestariteos, kuten Gravity tavallaan olikin, niin ketään ei voi kieltää, ettäkö 12 Years a Slave ei sitä pystiä ansaitsisi. Emmekä ole nähneet näitä elokuvia läheskään tarpeeksi. Itse en muista tai tiedä toista elokuvaa, lukuun ottamatta Tarantinon Django Unchained-elokuvaa, joka keskittyisi pelkästään orjuuteen. Kyllä Steve McQueen tämän urakan kunnialla kantaakin.
     Minulla kesti kauan katsoa tämä elokuva. No syitä siihen oli monia, mutta en totta puhuen tiennyt mitä odottaa. Tiesin elokuvan olevan raaka ja ehkä siksi osittain se ei kiinnostanut minua niin. Mutta nyt kun olen sen nähnyt, ymmärrän täysin, mitä McQueen halusi kertoa. Hän käyttää viisaasti aikaa kuvatakseen elokuvassa orjuuden vääryyttä, kyllä, mutta vielä hiotummin sen nykyaikaisuutta. 1800-luvusta ei ole niin kauheasti aikaa ja orjuuden merkit näkyvät tähän päivään asti. Siitä hyvä esimerkki on tämän elokuvan asema nykyajan Hollywoodissa. Miten on, että mustien näyttelijöiden on vaikea löytää rooleja, jotka eivät ole A) piikoja B) orjia? Ja miten voi olla, että vieläkään ei ole tummaihoinen ohjaaja voittanut parhaan ohjaajan Oscaria? Halle Berry on vieläkin ainoa parhaan naispääosan Oscar-voittaja. Italiassa, 12 Years a Slave-elokuvajulisteessa oli keskiössä Brad Pitt, jolla on ehkä kaikkein pienin rooli elokuvassa. Rasismi elää vieläkin. Siksi tämä elokuva on parasta, mitä voi parhaan elokuvan Oscar-palkinnolla palkita ja tietysti on elokuva teknisesti hieno myöskin eli kyllä se sen ihan omin avuinkin ansaitsisi. Esimerkiksi McQueen ei koskaan sorru kliseisiin, hän ei tee kohtauksista millään lailla ylidramaattisia, hän ei sorru saarnaamaan orjaamisesta - hän tulkitsee sen; hän esittää sen, niin aidosti kuin pystyy ja tämä on upea saavutus niin ohjaajalta kuin elokuvaltakin.
     Itse elokuvan dialogi ei ole niin puhdasta ja älykästä ja osuvaa, mutta se ei hidasta yhtään vauhtia. McQueen on yksi modernin elokuvataiteen älykkäimmistä ohjaajista, siitä todisteena vuoden 2011 Shame ja tämä, 12 Years a Slave. Hän onnistuu tekemään Solomon Northupin tarinasta sydäntä riipaisevan, koskettava, aidon ja raa'an kuvauksen. Hänen kerronta on erityisen upeaa. Hän rakentaa elokuvan juonen niin upeasti ja iskee katsojan eteen kohtauksen kohtauksen perään, niin että elokuva naulitsee sinut tuoliisi. Vaikka elokuvassa on monia järkyttävän raakoja kohtauksia, jotka repivät sinut emotionaalisesti rikki, ei McQueen tee sitä masokistisistä, makaabereistä syistä ja hän ei käännä niin sanotusti veistä haavasta. Hän on realistinen. Hän olisi voinut viedä Solomonin kohtalon vielä pidemmälle, mutta hän pidättäytyy siinä, minkä katsoo tarpeelliseksi ja siten elokuvasta tulee hieno kokonaisuus, jossa Solomoniin on helpompi samaistua.
      Chiwetel Ejiofor on ilmiselvä teatterin näyttelijä. Hänen energiansa on niin koottua ja yhteinäistä. Hän tavallaan on uskollinen hahmolle ja taivuttaa itsensä sen ympärille, kuten kuka tahansa teatterissa näyttelevä, koska siellä täytyy eläytyä ja pysyä hahmossa, olla hahmo ja esittää se niin, että kuka tahansa ymmärtää kuka hahmo on. Harmi vain, että minä en pidä teatterista ja siksi ei mielestäni teatterinäytteleminen sovi elokuvaan. Ajoittain nimittäin Ejioforin näytteleminen muuntuu ylidramaattiseksi, puiseksi tai tylsäksi. Loppua kohden hän parantaa ja saa hiottua lähinäyttelemiseen harkittuja nyansseja, mutta kuten sanottu,niin. Hänen energiansa on aivan liian matala elokuvaan, hänen näyttelemiseen on vaikea päästä kiinni ja siksi elokuvan päähenkilönä hänen tulkinta jää vajaaksi.
     Lupita Nyong'o on elokuvan selkeä tähti. Hän tekee sydäntä riipaisevan, koskettavan roolisuorituksen ja näyttelee henkeä salpaavasti. Hän nostaa hahmon henkiin, hän hio siitä aidon ja uskottavan ja sen lisäksi sympaattisen, läsnäolevan, monimutkaisen, tunnerikkaan ihmisen. Ei vain hahmon, vaan ihmisen, kaikkine ulottuvuuksineen ja tasoineen. Tämän lisäksi hänen fyysinen näytteleminen on elävää, hän tuo kauhun kasvoilleen ja katsoja joutuu haukkomaan henkeä hänen näytellessä tuskaa, itkemään yhtä aikaa hänen itkunsa kanssa sekä tuntemaan jokaikisen tunteen hänen rinnallaan. Niin voimakasta on Nyong'on näytteleminen.
     Fassbender on uskollinen roolilleen. En kuitenkaan pidä hänen kesäteatterinomaisesta fyysisyydestä enkä hänen tekemistään valinnoista hahmon suhteen. Hän on luotettava näyttelijä, mutta yksinkertaisesti hänen tulkitsemaan rooliin tarvittaisiin joku erilaisempi näyttelijä, sillä rooli on omalla tavallaan vaikea näyteltävä ja siksi se on helppo ylinäytellä tai nojata liikaa rooliin, niin, että oma panos jää valitettavan pieneksi. Näin, valitettavasti Fassbender on tehnyt.
    12 Years a Slave on koskettava, kauhea kuvaus. Tämä on tärkeä elokuva, jolla on tärkeä viesti. Orjuus itsessään on psykologisesti haastava aihe. Miten joku on siihen valmis? Miten joku sietää orjuuden ja miten joku kestää orjuudessa? Millainen on aika, jolloin on orjuutta? Kaikkiin näihin kysymyksiin elokuva vastaa. Erityisen hieno on kohtaus, jossa McQueen käytää aikaa kuvaamaan toukkia, koska: "“Life is dear to every living thing; the worm that crawls upon the ground will struggle for it.” -Solomon Northup

Moneyball (Moneyball)

Yritin aloittaa tämän elokuvan arvostelua, mutta juuri sillä hetkellä, kun iskin elokuvan otsikon tuohon ylle, Saksa voitti vuoden 2014 maailman mestaruuden jalkapallossa.

Nyt muutamaa hetkeä myöhemmin, yritän uudelleen, tämän urheiludraaman arvostelemista. Ulkona pauhaa kesän kovin rankkasade ja salamat välkkyvät ja ukkonen jyrisee. Kello on reilusti yli puolen yön, mutta silti koen velvollisuudekseni julistaa tämän Bennett Millerin ohjaaman elokuvan täydelliseksi. Se kertoo Billy Beanesta (Brad Pitt), joka on Oakland A's-baseball joukkueen toimitusjohtaja. Kun hän menettää joukkueensa tähtipelaajat isommille joukkueille, hakee hän uutta lähestymistapaa voittamiseen, taloustieteilijä Peter Brandin (Jonah Hill) käyttämän tilastoanalyysin avulla. Kuitenkin vanhat tavat ovat iskoistuneet baseballin vereen ja sitä maailmaa on vaikea muuttaa, vaikka uusi tapa olisi kuinka hyvä.
     Mistä aloittaisin elokuvan kehumisen? Pakko aloittaa näyttelijäkaartista. Vaikuttavat nimet kuten Brad Pitt, Phillip Seymour Hoffman ja Robin Wright pistävät kaikki parastaan. Ja sen lisäksi myös vähemmän vaikuttavat nimet. En olisi ikinä uskonut sanovani näin Jonah Hillistä, mutta... Jäbä osaa näytellä! Hän osaa tehdä itsestään uskomattoman nöyrän, laskemaan oman energiansa roolin vaatimalle tasolle ja täten hänen hahmostaan tulee uskomattoman täyteläinen. Ottaen huomioon Jonah Hillin muut roolit, Moneyball hänen ansioluettelossaan on ehkä vaikuttavampi kuin kenekään muun. Sillä tässä roolissa hän loistaa, etenkin kun sitä pystyy vertaamaan hänen muuhun tuotantoonsa. Kun luin jostain, että Hillillä on enemmän Oscar-ehdokkuuksia nyt kuin Gary Oldmanilla tai Robert Redfordilla, naurahdin ääneen. Olin täysin epäileväinen ja pettynyt. Olin kylläkin nähnyt hänen upeaa työtä The Wolf of Wall Streetissä, mutta en uskonut silloinkaan, että hänestä olisi niin monipuoliseksi. Nyt minulla ei ole epäilystäkään, miksi hän on niin ylistetty. Hill näyttelee sellaisella energialla, että hänen roolisuorituksensa on koskettava. Hänen ajoituksensa ylittää täydellisyyden. Hän tulkitsee käsikirjoitusta, ei vain näyttele sitä.
     Brad Pitt on myös täysin vedossa. Hän käytää häikäilemättömästi hyväkseen hahmon fyysisyyttä ja pääsee sitä kautta sisälle hahmoon. Hän on hionut ja veistänyt henkilöhahmon, joka käy uskottavasta, mielenkiintoisesta päähenkilöstä helposti. Brad ei käytä liikaa aikaa näyttelemisen hienostelemiseen vaan ei pelkää käyttää rosoisuutta ja tehdä työstään yksilöllistä ja raakaa, mikä tietenkin johtaa vaikuttavampaan roolisuoritukseen. Phillip Seymour Hoffmanin näyttelemistä katsellessa ymmärtää, mitä se todella on. Ei mitään. Se on näkymätöntä. Ei mikään ihme, että Hoffman on aikansa ylistetyin näyttelijä, sillä hän tekee sen niin sulavasti, niin hiotusti, niin huomaamattomasti ja ehdottomasti hänelle, se on paras kehu, mitä voi antaa.

"Millerin tyyli on taidetta"

    Steven Zaillan ja Aaron Sorkin ovat käsikirjoittaneet yhden upeimmista käsikirjoituksista, joita olen nähnyt. Kenties parhaimman sitten Good Will Huntingin. Erityisesti elokuvan alkupuoli ja sen suorasukainen rosoisuus on vaikuttavaa. Kun tapaamme nämä hahmot, he ovat heti läsnä. Tämä on harvinaista seurattavaa ja mikä tekee käsikirjoituksesta vielä täyteläisemmän on Bennett Millerin käsinkosketeltava ohjaus. Millerin tyyli on taidetta. Hän taivuttaa itsensä käsikirjoituksen ympärille. Hän on kuin taitava viulisti. Hän tietää tarkalleen, mihin kohtaa iskeä esimerkiksi musiikin, miten värittää teos sen ansaitsemalla tavalla. Herkät yksityiskohdat, tekevät kokonaisuudesta vivahteikkaan ja siten rikkaan. Hän herättää hahmot eloon. Kun Hillin hahmo kävelee pitkin Oakland A's:in hallinnon käytävää, puristaen nyrkissään palloa, katsoja ymmärtää. Tästä hienovaraisesta eleestä, ymmärrämme hahmon täysin. Tämä on ohjaajan ja näyttelijän esittelemää täydellisyyttä.
    Piti taas keskeyttää kirjoittaminen, kun Saksan voitonjuhlan ensimmäiset paperisilput räjähtivät Rio De Janeiron stadionin päälle ja ilotulitteet maalasivat siluetin Jeesus-patsaan vierelle. Urheilu? Siitäkö on kysymys? Näitä urheiludraamoja kehuessa, on pakkokin tulla ajatelleeksi, että voiko niiden kanssa mennä metsään. Oli se sitten Million Dollar Baby, The Blind Side tai Kuin raivo härkä. Ehkä asia ei ole ihan näinkään, sillä ansio menee luontevasti niin Pittille ja Hillille kuin Millerillekin. Tietenkin aihe on myös itsessään jo aiherikas ja pidinkin erityisesti elokuvan näkökulmasta. Siitä, miten Miller, Sorkin ja Zaillan eivät pelänneet ohjautua pois yleisestä Amerikkalaisesta patrioottisesta toivo elää-teemasta, vaan uskalsivat kyseenalaistaa herkätkin aihealueet ja ohjata näkökulmaa pois vain voittajien aitiosta. Kyse on draamasta. Tämän olen todennut monta kertaa, enkä koskaan kyllästy siihen. Moneyball on taas vain yksi esimerkki täydellisestä draamasta. Siitä taianomaisesta hetkestä, kun katsojan mielenkiinton on täysin kiinni elokuvan dialogissa, miten se imee mukaansa ja kun elokuvan huippukohta koittaa, on pakko pistää kädet suun eteen, estääkseen itseään haukkomasta henkeä. Tätä on myös urheilu ja ehkä siksi nämä kaksi kohtaavat niin hyvin.

   

World War Z (World War Z)

Resepti: Ota elokuva Päivä jona maailma pysähtyi vuodelta 2008, tee siitä kopio kuitenkin muuttamalla keskeisiä osia niin, että sitä ei tunnista kopioksi ja sekoita joukkoon hieman elokuvaa Tartunta vuodelta 2011. Lopuksi lisää vielä joukkoon zombit.

World War Z on ehdottomasti hyvä elokuva, siitä ei ole kysymystäkään. Tietenkin kysehän siis on Hollywoodin blockbusterista, joten tietyt elementit on vain hyväksyttävä kuten realistisuuden puuttuminen. Sen sanottuani kuitenkin voin todeta, että elokuvan teema oli totetutettu todella uskottavasti. Z-kirjain viittaa siis zombeihin, jos se ei vielä tullut selväksi. Zombius on kuitenkin Brad Pittin tähdittämässä tarinassa epidemia, kansainvälinen pandemia, joka leviää kulovalkean tavoin. Pittin Gerry Lane on entinen YK:n tutkija ja yrittää suojella perhettään lupautumalla mukaan tutkimaan epidemian alkulähdettä ja siten yrittämällä keksiä rokote zombiutta vastaan.

     Ehkä vain pidän trillereistä todella paljon. Joka tapaksessa minuun World War Z iski. Se toimii. Yhtäkään tylsää hetkeä ei tule, heti alkukohtaus on täynnä toimintaa, toisin kuin yleensä. Varmasti kaikki viihdenälkäiset elokuvakatsojat ovat saaneet kaiken irti tästä tykittävästä viihteestä. Ja se on hyvä asia, miksi sen täytyisi olla enempää. Mikä on kylläkin outoa on, että elokuvan alussa se tuntuu aivan kuin katsoisi Steven Soderberghin vuoden 2011 pandemia-elokuvaa Tartunta, kun taas loppu muistuttaa täysin Jennfier Connellyn tähdittämää vuoden 2008 elokuvaa Päivä jona maailma pysähtyi. Elokuvassa on siis paljon tyypillisiä aineksia, mutta se saattaakin toimia elokuvan eduksi, sillä sellainen aihe kuin zombit on niin fantasianomainen, kaukaa haettu, Hollywoodimainen rahanriisto kaikeasta mistä sitä vain voi saada. Siksi olen niin tyytyväinen, että elokuvan taso on tuotu niin maanläheiseksi. Ajoittain tosin zombit vaikuttivat lähinnä surkuhupaisilta kuin pelottavilta.

World War Z on ehdottomasti hyvä elokuva

     Brad Pitt. Mies, joka on Hollywoodin kuningas. Ymmärrän kyllä miksi, laskemalla hänen ulkonäkönsä erilliseksi kappaleeksi, hänhän on tähti! Pitt osaa näytellä, hän johtaa elokuvaa ja tuo siihen vakautta, uskottavuutta, luonnollisuutta ja tasapainoa. Tälläisessä roolissa olisi helppo lähteä tulkitsemaan yli, johtamaan koko showta sirkuksen lailla, mutta Pitt pitää jalat maassa ja pään kylmänä. Hän luottaa omaan karismaansa ja yhdistää elokuvan eri osa-alueita kevyesti. Hän on erittäin miellyttävä näyttelijä, sillä hän on läsnä.
     Pidän myös erityisesti elokuvan käsikirjoituksesta. Mielestäni maailmanlaajuisessa tuhossa on jotain filosofista ja käsikirjoitus ottaa sen huomioon. Se pohtii eikä jää mässäilemään kurjuudella ja tuholla. Erityisesti kohtaukset Israelissa olivat mielenkiintoisia ja kuvasivat hienosti itse olemisen olemusta. Elokuva on siis, kuten sanottu erittäin katsottava, elokuvan tunnelma on myös helposti lähestyttävä ja siksi elokuvan katsominen on nautinto, unohtamatta tietenkään sen tarjoamaa jännitystä, trillerihän se on. Sanoisin, että elokuvan tuottamat 500 miljoonaa dollaria olivat aika lailla ansaittuja.

The Mexican (The Mexican)

"Hollywoodia parhaimmillaan!" Tälläinen amerikkalaisen elokuvateollisuuden "star vehicle" ei sovi kaikille, etenkään kaikkein kyynisimmille katsojille, mutta ne, jotka Hollywoodin pauloihin ovat punoutuneet, pitänevät elokuvaa erittäinkin sympaattisena.

Hollywoodin suurimmat tähdet Oscar-voittaja Julia Roberts ja Oscar-voittaja Brad Pitt ovat pariskunta, joka on avieron partaalla. Pittin hahmo Jerry Walbach on velkaa paikalliselle gangsterille ja hänen vaimonsa Robertsin Samantha on kyllästynyt miehensä kömpelyyteen. Jerry joutuu vielä kerran tekemään palveluksen "pomolleen" ja hakemaan Meksikosta vanhan aseen. Samaan aikaan Samantha siepataan James Gandolfinin esittämän Leroyn toimesta. Paljastuu, että aseen haluaisi joku muukin.
   Julia Roberts, James Gandolfini ja Brad Pitt eivät juuri näyttele The Mexicanissa, he käyttävät jotain järeämpää asetta, nimittäin tähden karismaansa. Joillekin se on juuri, mitä he elokuvasta hakevat, toiset odottavat enemmän. Kuitenkin yhdessä he onnistuvat nostamaan elokuvan yhtä tasoa ylemmäs, mitä se olisi ilman heitä, erityityisesti Roberts ammontaa säteilevää auraansa rooliinsa. Joku voi tietenkin väitellä, että onko yksi taso ylemmäs surkeaa tasoa, niin suuri parannus, joka tapauskessa, The Mexican käy vallan hyvin popcorn-viihteestä ja kukaan ei varmasti arvaa loppuratkaisua.
     Ohjaaja Gore Verbinskin omalaatuinen tyyli ja nimenomaan huumori paistaa myös läpi. Elokuva on tehty taidolla, mutta kun on kyseessä näin huono juoni ja pinnallinen aihe, tarvitaan kaikki aseet käyttöön ja silloin Verbinskin huumorista on jotain hyötyä. Kuitenkaan paraskaan ohjaaja ei varmastikaan pystyisi pelastamaan elokuvaa itseltään. Hahmot ovat köyhän koomisia ilman Verbinskin puhallusta niihin ja mikään osa elokuvasta ei juuri sujuvasti pyöri. En missään nimessä suosittele elokuvaa sellaiselle, joka jo valmiiksi on Hollywoodiin kyllästymässä. Minusta kuitenkin tuntuu, että suurin osa ihmisistä vain rakastaa katsella Bradia ja Juliaa yhdessä valkokankaalla, vaikka he eivät liian monta minuuttia elokuvasta yhdessä vietäkään.
     Omalla laillaan elokuva muistuttaa todella paljon vuoden 2013 elokuvaa 2 Guns, jonka pääosissa on Denzel Washington ja Mark Wahlberg. Molemmat tapahtuvat Meksikossa, molemmat toimintaelokuvia, molemmissa samanlainen tunnelma, huumori ja yhtä paikallaan junnaava juoni. Tietenkin elokuvan myös tunnistaa Verbinskin elokuvaksi ja myös muun muassa animaatioelokuva Rango muistuttaa tätä elokuvaa. Jos siis joku ihailee 2 Gunsia, Rangoa, Verbinskia, Robertsia ja Pittiä silloin suosittelen katsomaan The Mexicanin, mutta suoraan sanottuna, omaan makuun liian Hollywood, vaikka Hollywoodia rakastankin, puhukoon se sitten elokuvaa vastaan tai sen puolesta, en tiedä. Jos joku hyvä puoli vielä pitäisi keksiä on se se, että elokuva ei ota itseään liian vakavasti...

Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds)

Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantion elokuva vuodelta 2009. Sotaelokuva, Tarantinon ohjaama ja käsikirjoittama, jonka pääosissa on Brad Pitt, Christoph Waltz, Melanie Laurent, Diane Kruger, Eli Roth, Michael Fassbender, Til Schweiger ja Daniel Brühl. Elokuva on tuottanut yli 300 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen, parhaan käsikirjoituksen, parhaan kuvauksen, parhaan leikkauksen, parhaan äänitehosteiden sekä parhaan äänityksen Oscar-palkinnon saajaksi ja Christoph Waltz voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon.

     Vuonna 1941 juutalaisten metsästäjänä tunnettu SS-kapteeni Hans Landa (Waltz) tappaa Shosanna Dreyfussin (Melanie Laurent) perheen, Shosannan päästessä pakoon. Vuonna 1944 Shosanna elää Pariisissa uudelle henkilöllisyydellä Emmanuelle Mimieux, elokuvateatterin omistajana. Eräs natsisotilas (Brühl) rakastuu häneen ja Emmanuellelle selviää tämän olevan jopa sotasankari, jolla on vaikutusvaltaa. Hän saa omaan sankaritekoonsa perustuvan elokuvan ensi-illan siirretyksi Emmanuelle elokuvateatteriin, liehitelläkseen tätä, mutta Emmanuelle ei ole hänestä kiinnostunut, sillä hänellä on tummaihoinen poikaystävä, jonka kanssa hyödyntää tilannetta ja suunnittelevat polttavansa elokuvateatterin vaikutusvaltaisten natsiupseerien ollessa ensi-illassa. Samaan aikaan Britit ovat käynnistäneet Operaatio Kinon, jossa natseja tappava sotilasjoukko Basterds, räjäyttäisivät elokuvateatterin. Heidät ensi-iltaan toimittaa kaksoiagenttina toimiva saksalainen elokuvatähti Bridget von Hammersmark (Kruger).

     Quentin Tarantino on persoonallisin elokuvaohjaaja, jota nykypäivänä on ainakin Hollywoodissa. Hänen omalaatuinen,  mielenkiintoinen tyyli on valjastanut hänelle uskollisen faniseurannan ja hän pysyy itselleen ja heille uskollisena jatkaen sarjakuvamaista, räiskyvää ohjaustaan. Kunniattomat paskiaiset on hyvä elokuva. Jo siitä syystä, että se ei ole perinteinen sotaelokuva. Emme näe pitkiä synkkiä pätkiä kuvaa rintamalta asemasodasta, vaan mielenkiintoista juonittelua sodan taustakuvioissa. Tarantino on luova. Hänen käsikirjoituksensa on täyttä mielikuvituksen juhlaa, jossa hän mielekkäästi yhdistää fiktion ja tarkkoihin lähteisiin perustuvan faktatiedon. Hän ainakin jättää joka elokuvaan jälkensä ja tekee jokaisesta elokuvasta poikkeuksellisen. Tätä elokuvaa on mielenkiintoista katsoa, toki muutaman veripatruunan olisi voinut jättää käyttämättä, mutta sekin on vain pieni seikka, loppujen lopuksi. Tarantino on siksi upea elokuvaohjaaja, koska hän osaa yhdistää musiikin, leikkauksen ja käsikirjoituksen yhdeksi upeaksi kokonaisuudeksi, rikkoa rajoja ja luoda oman mielen mukainen taideteos.

      Melanie Laurent on häikäisevä. Hänessä on syvää ranskalaisuutta ja käyttää omaa olemustaan roolissaan hyväkseen. Emmanuelle Mimieux on mysteerinen ja viekas hahmo, johon Laurent on ammentanut upeasti tasapainoa, uskottavuutta, yhtenäisyyttä, kaikkea mitä rooli vaatii toimiakseen. Hän ei jätä aukkoja ja tekee roolisuorituksesta hienon, lankoja yhteen punovan, elokuvan keskiössä olevan huomiopisteen. Laurent on erinomainen näyttelijä.

      Christoph Waltz on tietenkin elokuvan todellinen tähti. Hän tekee mahdottomassa roolissa mahdottoman roolisuorituksen. Waltz tuo hahmoon osuvaa yliampuvuutta, mutta tasapainottaa sitä upeasti vakaalla katseellaan ja silmien takana tapahtuvalla näyttelemisellä. Erittäin onnistunut roolityö pahiksena. Tälläisiä emme usein saa, sillä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että juuri leffojen pahikset ovat pienimuotoisia pettymyksiä. Mutta Waltz ikuistaa itsensä ikimuistoisimpien elokuvapahisten kaanoniin hyytävällä roolityöllään.

      Daniel Brühl tekee yllättävän hyvän roolisuorituksen. Olen ihmeissäni, miten hän ei ollut aivan Waltzin vierellä Oscar-gaalassa, sillä tälläinen hahmo voisi olla vaarassa jäädä kaiken muun alle. Brühl kuitenkin tuo hahmoon jotain häiriintynyttä, jotakin osuvaa, mikä tekee hahmosta entistä syvemmän ja entistä paremman osan kokonaisuutta elokuvan kannalta. Hän ei varasta huomiota, ei hypi nenälle, mutta hänen ajoituksensa; hänen tarkka laskelmoitu terävyytensä on huipussaan.

      Brad Pitt tuo elokuvaan uutta valoa. Hän tekee omaa jälkeään ja tekee roolisuorituksesta erilaisen, mutta silti osuvan. Elokuvan sävy on huumoripainotteinen, kaikesta huolimatta ja tätä edesauttaa Pitt järkyttävällä Italian kielen lausumuksellaan ja rennolla asenteellaan. Hän selvästi osaa luoda hahmon ja saada sen heräämään henkiin. Hän tuo siihen persoonaa ja mielikuvitusta. Hän on estoton ja heittäytyy mukaan, mikä on täydellinen piirre näyttelijässä. Hän ei ota itseään liian vakavasti.

      Diane Kruger on upeasti roolitettu. Hän on kuin ilmetty 1930- ja 1940-luvun saksalainen elokuvatähti, joka vihaa vuorikiipeilyä ja on baarissa kuin kotonaan. Kruger vaihtaa kielestä toiseen sujuvasti ja näyttelee millä tahansa kielellä sitäkin paremmin. Hän tuntee itsensä ja tietää mihin pystyy, mikä edesauttaa häntä yhä joustavampaan ja sulavampaan roolisuoritukseen, joka lisää hahmoon inhimillisyyttä ja siten uskottavuutta. Hän saa hahmon toimimaan niin sujuvasti, ettei hänen näyttelemistään edes erota.

     Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantinon taitojen näyte. Se on mielenkiintoinen, räiskyvä, persoonallinen, mahdottoman elävä sekä upea elokuva. Upea näyttelijäkaarti elävöittää elokuvaa entisestään. Loistava yhteistyön tulos - omalaatuinen.

'

...=)