Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?

Moneyball (Moneyball)

Yritin aloittaa tämän elokuvan arvostelua, mutta juuri sillä hetkellä, kun iskin elokuvan otsikon tuohon ylle, Saksa voitti vuoden 2014 maailman mestaruuden jalkapallossa.

Nyt muutamaa hetkeä myöhemmin, yritän uudelleen, tämän urheiludraaman arvostelemista. Ulkona pauhaa kesän kovin rankkasade ja salamat välkkyvät ja ukkonen jyrisee. Kello on reilusti yli puolen yön, mutta silti koen velvollisuudekseni julistaa tämän Bennett Millerin ohjaaman elokuvan täydelliseksi. Se kertoo Billy Beanesta (Brad Pitt), joka on Oakland A's-baseball joukkueen toimitusjohtaja. Kun hän menettää joukkueensa tähtipelaajat isommille joukkueille, hakee hän uutta lähestymistapaa voittamiseen, taloustieteilijä Peter Brandin (Jonah Hill) käyttämän tilastoanalyysin avulla. Kuitenkin vanhat tavat ovat iskoistuneet baseballin vereen ja sitä maailmaa on vaikea muuttaa, vaikka uusi tapa olisi kuinka hyvä.
     Mistä aloittaisin elokuvan kehumisen? Pakko aloittaa näyttelijäkaartista. Vaikuttavat nimet kuten Brad Pitt, Phillip Seymour Hoffman ja Robin Wright pistävät kaikki parastaan. Ja sen lisäksi myös vähemmän vaikuttavat nimet. En olisi ikinä uskonut sanovani näin Jonah Hillistä, mutta... Jäbä osaa näytellä! Hän osaa tehdä itsestään uskomattoman nöyrän, laskemaan oman energiansa roolin vaatimalle tasolle ja täten hänen hahmostaan tulee uskomattoman täyteläinen. Ottaen huomioon Jonah Hillin muut roolit, Moneyball hänen ansioluettelossaan on ehkä vaikuttavampi kuin kenekään muun. Sillä tässä roolissa hän loistaa, etenkin kun sitä pystyy vertaamaan hänen muuhun tuotantoonsa. Kun luin jostain, että Hillillä on enemmän Oscar-ehdokkuuksia nyt kuin Gary Oldmanilla tai Robert Redfordilla, naurahdin ääneen. Olin täysin epäileväinen ja pettynyt. Olin kylläkin nähnyt hänen upeaa työtä The Wolf of Wall Streetissä, mutta en uskonut silloinkaan, että hänestä olisi niin monipuoliseksi. Nyt minulla ei ole epäilystäkään, miksi hän on niin ylistetty. Hill näyttelee sellaisella energialla, että hänen roolisuorituksensa on koskettava. Hänen ajoituksensa ylittää täydellisyyden. Hän tulkitsee käsikirjoitusta, ei vain näyttele sitä.
     Brad Pitt on myös täysin vedossa. Hän käytää häikäilemättömästi hyväkseen hahmon fyysisyyttä ja pääsee sitä kautta sisälle hahmoon. Hän on hionut ja veistänyt henkilöhahmon, joka käy uskottavasta, mielenkiintoisesta päähenkilöstä helposti. Brad ei käytä liikaa aikaa näyttelemisen hienostelemiseen vaan ei pelkää käyttää rosoisuutta ja tehdä työstään yksilöllistä ja raakaa, mikä tietenkin johtaa vaikuttavampaan roolisuoritukseen. Phillip Seymour Hoffmanin näyttelemistä katsellessa ymmärtää, mitä se todella on. Ei mitään. Se on näkymätöntä. Ei mikään ihme, että Hoffman on aikansa ylistetyin näyttelijä, sillä hän tekee sen niin sulavasti, niin hiotusti, niin huomaamattomasti ja ehdottomasti hänelle, se on paras kehu, mitä voi antaa.

"Millerin tyyli on taidetta"

    Steven Zaillan ja Aaron Sorkin ovat käsikirjoittaneet yhden upeimmista käsikirjoituksista, joita olen nähnyt. Kenties parhaimman sitten Good Will Huntingin. Erityisesti elokuvan alkupuoli ja sen suorasukainen rosoisuus on vaikuttavaa. Kun tapaamme nämä hahmot, he ovat heti läsnä. Tämä on harvinaista seurattavaa ja mikä tekee käsikirjoituksesta vielä täyteläisemmän on Bennett Millerin käsinkosketeltava ohjaus. Millerin tyyli on taidetta. Hän taivuttaa itsensä käsikirjoituksen ympärille. Hän on kuin taitava viulisti. Hän tietää tarkalleen, mihin kohtaa iskeä esimerkiksi musiikin, miten värittää teos sen ansaitsemalla tavalla. Herkät yksityiskohdat, tekevät kokonaisuudesta vivahteikkaan ja siten rikkaan. Hän herättää hahmot eloon. Kun Hillin hahmo kävelee pitkin Oakland A's:in hallinnon käytävää, puristaen nyrkissään palloa, katsoja ymmärtää. Tästä hienovaraisesta eleestä, ymmärrämme hahmon täysin. Tämä on ohjaajan ja näyttelijän esittelemää täydellisyyttä.
    Piti taas keskeyttää kirjoittaminen, kun Saksan voitonjuhlan ensimmäiset paperisilput räjähtivät Rio De Janeiron stadionin päälle ja ilotulitteet maalasivat siluetin Jeesus-patsaan vierelle. Urheilu? Siitäkö on kysymys? Näitä urheiludraamoja kehuessa, on pakkokin tulla ajatelleeksi, että voiko niiden kanssa mennä metsään. Oli se sitten Million Dollar Baby, The Blind Side tai Kuin raivo härkä. Ehkä asia ei ole ihan näinkään, sillä ansio menee luontevasti niin Pittille ja Hillille kuin Millerillekin. Tietenkin aihe on myös itsessään jo aiherikas ja pidinkin erityisesti elokuvan näkökulmasta. Siitä, miten Miller, Sorkin ja Zaillan eivät pelänneet ohjautua pois yleisestä Amerikkalaisesta patrioottisesta toivo elää-teemasta, vaan uskalsivat kyseenalaistaa herkätkin aihealueet ja ohjata näkökulmaa pois vain voittajien aitiosta. Kyse on draamasta. Tämän olen todennut monta kertaa, enkä koskaan kyllästy siihen. Moneyball on taas vain yksi esimerkki täydellisestä draamasta. Siitä taianomaisesta hetkestä, kun katsojan mielenkiinton on täysin kiinni elokuvan dialogissa, miten se imee mukaansa ja kun elokuvan huippukohta koittaa, on pakko pistää kädet suun eteen, estääkseen itseään haukkomasta henkeä. Tätä on myös urheilu ja ehkä siksi nämä kaksi kohtaavat niin hyvin.

   

The Wolf of Wall Street (The Wolf of Wall Street)

Martin Scorsesen ohjaama mustakomedia The Wolf of Wall Street, joka valmistui vuonna 2013, kertoo Jordan Belfortista (Leonardo DiCaprio), pörssimeklarista, joka rikastuu 90-luvulla itse perustamansa yrityksen Stratton Oakmont kanssa, jonka pääsääntöinen tehtävä on ottaa rahat pois tavallisilta sijoittajilta ja pistää ne omaan taskuun. Yhtiö saa kuuluisuutta listattuaan kenkäsuunnittelija Steve Maddenin pörssiin. Belfort kasaa miljoonaomaisuutensa ja samalla kun vastuuttomasti leveilee rahoillaan, huorien, huumeiden ja ökyjahtien muodossa, alkaa myös FBI kiinnostua miehestä. Margot Robbie esittää Belfortin toista vaimoa, Naomi Lapagliaa, Jonah Hill Belfort oikeaa kättä ja yhtiökumppania ja Matthew McConaughey Belfortin uran alkuaikojen opastajaa. Kyle Chandler on Belfortia jahtaava FBI agentti.
     Melkein kolmen tunnin elokuva, joka sekunti loppujen lopuksi käytetty hyödyksi. Ensimmäinen puolisko sujuu luontevasti yritystä luodessa ja rahoja tuhlatessa. Ensimmäisen osan lopussa voi saattaa, toivottavasti jo alkaa ihmetellä, että löytyykö tarinasta filosofista merkitystä ollenkaan. No loppuosaa elokuvaa Scorsese upeasti käyttääkin seurausten kohtaamiseen. Kuten elokuvan sitaatti kuuluu "someday the chickens will come home to roost". Scorsese rakentaa erittäin viisaasti siirtymän rikkauksista ryysyihin. Ensin hän vihjaa siitä hienovaraisesti ja hiljaa hän vaihe vaiheelta istuttaa loppuratkaisun juonikaareen. Käsikirjoitus on täyttä puhtautta. Vaikka aihe ei paperilla kaikkia kiinnostaisikaan, on juoni silti yksi parhaita pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että oikeasti todistaa jotain tapahtuvan. Scorsese ohjaa käsikirjoituksen mestarin tavoin. Hän saa aikaan mielenkiintoista dynaamista ristiriitaa, jota tutkii avoimin mielin. Yleensä en ole kauhean suopea kertojan käyttämiseen, mutta Scorsese tekee sen paremmin kuin ehkä ketään muu. DiCaprio selostaa lähes joka kohtauksen kertojana, mutta siinä Scorsese tekeekin viisaan ratkaisun eli kuvaa elokuvan ikään kuin Belfortin silmin. Tekee siitä oikeasti elämänkerrallisen. Liioitellut tapahtumat ja räävit kohtaukset istuvat upeasti elokuvan tyyliin. Tunnelmasta on saatu irrationaalinen ja saa katsojan kyseenalaistamaan juonta. Elokuvasta löytyy ainakin loppua kohden motiivi ja merkitys. Koko kolme tuntia käytetään viisaimmin kuin ehkä koskaan, vaikkain tietyt suvantovaiheet ovat välttämättömiä, mutta tässä elokuvassa se ei juuri haittaa sillä katsoja saa silloinkin runsaasti mustaa huumoria ja ronskia energiaa. Thelma Schoonmakerin käsittämättömän aistillinen ohjaus saa jopa metarforisia merkityksiä ja rakentuu upeasti elokuvan kanssa yhteen.

     The Wolf of Wall Street on täynnä ikimuistoisia kohtauksia, joista on vaikea valita suosikkinsa. Kokonaisuus toimii. Elokuvan tyyli on ehkä näkyvimmässä osassa. Scorsese saavutta melkein jopa fantasianomaiset, henkeä salpaavat otokset New Yorkin maisemista ja sisällyttää joka kohtaukseen upeaa draamaa ja upeaa tunneskaalaa, jota tulkitsee virheettömästi Leonardo DiCaprio elokuvan pääosassa. DiCaprio on uransa parhaassa roolissa. Hän omii roolin aukottomasti ja sisällyttää hahmoon niin paljon inhimillisyyttä, että näinkin yliampuvaa hahmoa on pakko uskoa. DiCaprio suoranaisesti elävöittää roolin ja saa siitä realistisen ja uskottavan. Hän saa kohtaukseen kuin kohtaukseen tasapainoa ja karismaa. Mikä on ehkä vaikuttavinta, jos yhtä vaikuttavinta osa-aluetta edes tästä henkeäsalpaavasta roolisuorituksesta pystyy nimeämään, on DiCaprion tulkitsema uskomattoman laaja tunneskaala. Elokuvan aikana hän vie Belfortin vaatimattomasta Wall Streetin keltanokasta kovan luokan liikemieheksi, jolle räjähtävät juhlat täynnä huumeita ja kovaa musiikkia eivät ole mikään uutinen. Ja kaikkeen tähän hän saa luotua yhtenäisyyttä. Katsoja ymmärtää, että elokuvan lopussa on sama mies kuin elokuvan alussa, vaikkakin DiCaprio luo myös kehitystarinaa hahmolleen. Elokuvan lopussa on oikeasti henkisesti kasvanut Jordan Belfort. Tämä on niin mestarillista näyttelemistä, että DiCaprio on unohtumaton. Hän tekee roolista aidon. Niin syvällinen on hänen tulkitsema hahmo, että sitä on liian vaikea arvioida. Jopa DiCaprion tapa sanoa hahmon nimi kuulostaa niin uskottavalta, että jo se vakuuttaa. Hienovaraiset sävyt, joita DiCaprio hahmoonsa on tuonut ovat jo itsessään täyttä mestarillista luokkaa. Virheistä ei ole tietoakaan ja hän saa lukuisiin kohtauksiin tuotua niin psykologista tarkkuutta, että jokaisesta vuorosanasta tulee lisää kerroksia upeasti rakennettuun hahmoon. En osaa kehua roolisuoritusta tarpeeksi, turha edes sanoakaan, että DiCaprio on kuin toinen ihminen, aivan kuten jokaikisessä roolisuorituksessaan.
      Jonah Hill on sivuroolissa kyltymätön. Hän saa aikaan valkokankaalla todella mielenkiintoista tulkintaa ja räjäyttävää energiaa. Silti hän onnistuu löytämään kohtaukset, jossa viedä katsoja syvemmälle hahmonsa mielenmaailmaan. Kohtaus, jossa hän huutaa akvaariota siivoavalle miehelle on sekä koomisesti täydellinen että draamallisesti syvällinen. Se kiteyttää hahmon olemuksen täydellisesti. Vähän alemmalla tasolla näyttelee Margot Robbie, vaikkakaan surkeammasta roolisuorituksesta kuin kiitettävä ei tästä elokuvasta voi puhuakaan. Robbie istuu luontevasti hahmonsa taakse, mutta loppua kohden häneltä odottaisi vähän enemmän kuin kaksiulotteista esittämistä. Jean Dujardin ei tuo paljoa roolinsa, mutta sen minkä pystyy ja siksi onkin hyvin roolitettu, koska tuo juuri sen rooliin, minkä se vaatii. Kyle Chandler saa rooliinsa yllättävää vastavuoroisuutta ja oikeaa tulkintaa. Kohtaus, jossa hän istuu metron penkillä, matkalla kotiin vaimonsa luo, aivan kuten Belfort elokuvassa hänelle naljaili, Chandler näyttelee liikuttavasti. Siinä, missä DiCaprio sisäistää Scorsesen näkemyksen elokuvasta, muut näyttelijät ovat hieman hakoteillä, ei se sinänsä haittaa, sillä DiCaprion taidonnäyte elokuva lopulta onkin. Lukuun ottamatta Matthew McConaugheyn upeaa pientä sivuroolia, johon hän saa ammennettua todella paljon energiaa, läsnäoloa ja karismaa. McConaughey tekee yllättävästi yhden parhaimmista roolisuorituksistaan. Hän on ajaton. Kuitenkin se on Scorsese ja DiCaprio, jotka ovat ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista yhteistyökumppaneista.
      The Wolf of Wall Street on spektaakkeli. Scorsese on ohjannut elokuvan sujuvaksi, luontevaksi, tunnelmaltaan dynaamiseksi ja samalla ajattoman puhuttelevaksi. DiCaprio tekee pääroolissa puhtaan, henkeäsalpaavan roolisuorituksen ja kokonaisuutena elokuva on aito. Scorsese onnistuu käyttämään koko elokuvan ajan hienovaraiseen tulkintaan ja luo upean tyylin elokuvalle, jonka kaikkia kerroksia, ei syvällisinkään pysty tulkitsemaan. Tämä on upeaa elokuvantekoa. Tietty ristiriitaisuus on elokuvan suola ja kiinnostava tunnelma vie katsojan mukanaan. Elokuvan ehdottomasti kulkee mukana seuraavat päivät katsomisesta. Ja sitä on elokuva parhaimmillaan

9 1/2

...=)