...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chris Pratt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chris Pratt. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Guardians of the Galaxy vol. 2

Lastenelokuva. Kuin hehkulamppu olisi syttynyt pääni päällä. Katsoin juuri lastenelokuvan. Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pohtia pääni puhki, miksi minulla ei ole ollut mitään vetoa Marvelin elokuvauniversumia kohtaan enää. Kun Guardians of the Galaxy 2:sen katsoin Oscar-ehdokkuuden takia - miksipäs muuten - niin se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Syy, miksi en välttämättä pidä Marvel-elokuvia huonoina, muta miksi en myöskään koe niihin enää mitään intoa.

Tämä jatko-osa kertoo samasta galaksien välisestä pelastajatiimistä, joka seikkaili vol. 1 -leffassakin. Tällä kertaa Starlord (Chris Pratt) löytää kauan kadoksissa olleen isänsä (Kurt Russell) ja hänelle paljastuu suuria asioita hänen sukujuuristaan.

Marvel-elokuvat - eikä supersankarielokuvat ylipäätänsäkään - olleet aina lastenelokuvia. Ensimmäiset uranuurtajat olivat aikuisille suunnattua toimintaviihdettä, jossa oli tiukat ikärajat lapsilta. Tai ainakin haluaisin uskoa näin. Mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 puhuttelee vain ja ainoastaan lapsiyleisöä. Huumori on hauskaa, pakko myöntää. Mutta niin on monesti Pixar-animaatioissakin ja jos joku uskaltaa väittää, että ne eivät ole lapsille, niin mottaan päin näköä.

Tämä elokuva on sisällöltään niin tyhjä, etten sanotuksi saa. Inhosin jo ykkösessä sitä erikoistehosteiden oksennusta, joka hyökkäsi verkkokalvoilleni kirkkaammin kuin tuhatvuotinen ilotulitus. Vol. 2 on vielä pahempi.

Hahmot ovat pelkkiä kuoria. Siinä vaiheessa kun Chris Prattin ja Zoe Saldanan välille melkein alkoi kehkeytymään jotain, niin mielenkiintoni vähän jopa heräsi. Mutta eihän lastenelokuvassa mitään liian rajua saa näyttää. Täyttä turhaa pumpulia siis koko elokuva.

Erikoistehoisteista en antaisi Oscaria, vaikka missään muussa leffassa ei tehosteita oltaisi viime vuonna käytetyttäkään. Tälläiset sekamelskat ovat pyhäinhäväistys oikealla elokuvaefektityölle.
Suosittelen lukemaan lisää Marvel-elokuvien tien suunnasta Ruudukon blogista, jossa hieno teksti valaisee syitä, miksi nämä leffat ovat tälläisiä nykyään:



...=)



Guardians of the Galaxy (Guardians of the Galaxy)

James Gunnin vuoden 2014 ohjaus Guardians of the Galaxy alkaa hyvin perinteisesti. Näemme tarinan sankarin, protagonistin, Chris Prattin näyttelemän Peter Quillin äitinsä kuolinvuoteella. Pieni poika, niin viaton ja vielä kokematon on surullinen ja samalla raivoissaan elämän kovuudesta. Siirrymme joku muutaman vuosikymmen tulevaisuuteen, kun Peter on kidnapattu avaruusolioiden toimesta galaksin toisille laidoille. Peterista on tullut kapinallinen, pieni rikollinen, joka hamuaa rahaa ja huvinpitoa. Ja täten on luotu reunaehdot mitä tyypillisimmälle avaruuskohellukselle. Arvata saattaa, että meno ei luonnu sen luovemmaksi. Peter tapaa tulevat kumppaninsa aina Zoe Saldanan koviskaunottaresta, Vin Dieselin ääninäyttelemään puuhun. Yhdessä he pelastavat universumin ja sitä rataa.

Uskalsin toivoa jo jotain enemmän kun sain oikein nauraa elokuvan parhaimmassa kohtauksessa, jossa kaikki nämä elokuvan päävaljakosta juoksevat pitkin yhden planeetan kaupungin katuja jahdaten samaa palloa. Ja leikkimielinen taistelukahakkahan siitä syntyy. Mutta sitten valitettavasti elokuva regressoituu tyypilliseksi laservalosekamelskaksi. Laser-säde sitä, laser-säde tätä. En edes jaksanut kiinnostua juonesta. Ja jos pelkää, että elokuvan kliimaksi ei ole tarpeeksi kliimaksinen, on se turhaa. On se.

Siinä kohdassa kun tajuaa, että nyt uidaan niin syvässä sci-fi-kliseiden valtameressä, että ei edes elokuvaan istutettu paikoin toimivakin huumori onnistu sitä pelastamaan, käy se hyvin turruttavaksi. Erikoistehoisteita on oksennettu vähän liikaa ja pahikset ovat vähän liian pelkistettyjä pahoja antagonisteja. Guardians of the Galaxy tuntuu kuin paluulta sellaiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut Nolaneita tai Burtoneita luomassa jotain eloa muuten niin äklöön genreen. 

En ole suurin Chris Prattin fani, mutta hän on hyväsieluinen ihminen ja en halua olla epäreilu häntä kohtaan joten jätän hänestä valittamisen tähän ja sanon, että he ketkä hänestä pitävät, pitävät hänestä takuuvarmasti tässä. Glenn Close sen sijaan, josta voisi kuvitellakin tykkäävänikin, oli yllättävän jäykkä. Bradley Cooperin ääntä en olisi koskaan tunnistanut tuon pesukarhun ääneksi. Vin Dieselille ei ole annettu niinkään paljon tehtävää.

Yhteenvetona, jos pidät sci-fi-rymistelystä, päänsärkyä aiheuttavista valoefekteistä ja Chris Prattista, tämä on elokuva juuri sinulle. Siksi ihmettelenkin, että miksi minä tätä katsoin?






...=)

10 Years (10 Years)

Elokuvan nimi voisi ihan yhtä hyvin olla luokkakokous. Channing Tatum, Oscar Isaac ja Chris Pratt kävivät samaa lukiota. Nyt he näkevät taas 10 vuoden kuluttua. Elokuva tapahtuu yhden päivän aikana ja mikä pitkä päivä se onkaan. Tämä on yksi niitä tapauksia, joissa keyven, siirappisen musiikin elokuvan päälle lätkäyttäminen ei sitä pelasta. Elokuva on tylsä ja juoni mitäänsanomaton. Toisin sanoen ei tässä mitään tapahdu. Dialogi on epäolennaista ja hahmot yksipuolisia. Outo elokuva, jossa ei ole päätä eikä häntää. Saa katsojan, tai ainakin minut, miettimään, miksi tälläinen elokuva on tehty?

** (kaksi tähteä)

Moneyball (Moneyball)

Yritin aloittaa tämän elokuvan arvostelua, mutta juuri sillä hetkellä, kun iskin elokuvan otsikon tuohon ylle, Saksa voitti vuoden 2014 maailman mestaruuden jalkapallossa.

Nyt muutamaa hetkeä myöhemmin, yritän uudelleen, tämän urheiludraaman arvostelemista. Ulkona pauhaa kesän kovin rankkasade ja salamat välkkyvät ja ukkonen jyrisee. Kello on reilusti yli puolen yön, mutta silti koen velvollisuudekseni julistaa tämän Bennett Millerin ohjaaman elokuvan täydelliseksi. Se kertoo Billy Beanesta (Brad Pitt), joka on Oakland A's-baseball joukkueen toimitusjohtaja. Kun hän menettää joukkueensa tähtipelaajat isommille joukkueille, hakee hän uutta lähestymistapaa voittamiseen, taloustieteilijä Peter Brandin (Jonah Hill) käyttämän tilastoanalyysin avulla. Kuitenkin vanhat tavat ovat iskoistuneet baseballin vereen ja sitä maailmaa on vaikea muuttaa, vaikka uusi tapa olisi kuinka hyvä.
     Mistä aloittaisin elokuvan kehumisen? Pakko aloittaa näyttelijäkaartista. Vaikuttavat nimet kuten Brad Pitt, Phillip Seymour Hoffman ja Robin Wright pistävät kaikki parastaan. Ja sen lisäksi myös vähemmän vaikuttavat nimet. En olisi ikinä uskonut sanovani näin Jonah Hillistä, mutta... Jäbä osaa näytellä! Hän osaa tehdä itsestään uskomattoman nöyrän, laskemaan oman energiansa roolin vaatimalle tasolle ja täten hänen hahmostaan tulee uskomattoman täyteläinen. Ottaen huomioon Jonah Hillin muut roolit, Moneyball hänen ansioluettelossaan on ehkä vaikuttavampi kuin kenekään muun. Sillä tässä roolissa hän loistaa, etenkin kun sitä pystyy vertaamaan hänen muuhun tuotantoonsa. Kun luin jostain, että Hillillä on enemmän Oscar-ehdokkuuksia nyt kuin Gary Oldmanilla tai Robert Redfordilla, naurahdin ääneen. Olin täysin epäileväinen ja pettynyt. Olin kylläkin nähnyt hänen upeaa työtä The Wolf of Wall Streetissä, mutta en uskonut silloinkaan, että hänestä olisi niin monipuoliseksi. Nyt minulla ei ole epäilystäkään, miksi hän on niin ylistetty. Hill näyttelee sellaisella energialla, että hänen roolisuorituksensa on koskettava. Hänen ajoituksensa ylittää täydellisyyden. Hän tulkitsee käsikirjoitusta, ei vain näyttele sitä.
     Brad Pitt on myös täysin vedossa. Hän käytää häikäilemättömästi hyväkseen hahmon fyysisyyttä ja pääsee sitä kautta sisälle hahmoon. Hän on hionut ja veistänyt henkilöhahmon, joka käy uskottavasta, mielenkiintoisesta päähenkilöstä helposti. Brad ei käytä liikaa aikaa näyttelemisen hienostelemiseen vaan ei pelkää käyttää rosoisuutta ja tehdä työstään yksilöllistä ja raakaa, mikä tietenkin johtaa vaikuttavampaan roolisuoritukseen. Phillip Seymour Hoffmanin näyttelemistä katsellessa ymmärtää, mitä se todella on. Ei mitään. Se on näkymätöntä. Ei mikään ihme, että Hoffman on aikansa ylistetyin näyttelijä, sillä hän tekee sen niin sulavasti, niin hiotusti, niin huomaamattomasti ja ehdottomasti hänelle, se on paras kehu, mitä voi antaa.

"Millerin tyyli on taidetta"

    Steven Zaillan ja Aaron Sorkin ovat käsikirjoittaneet yhden upeimmista käsikirjoituksista, joita olen nähnyt. Kenties parhaimman sitten Good Will Huntingin. Erityisesti elokuvan alkupuoli ja sen suorasukainen rosoisuus on vaikuttavaa. Kun tapaamme nämä hahmot, he ovat heti läsnä. Tämä on harvinaista seurattavaa ja mikä tekee käsikirjoituksesta vielä täyteläisemmän on Bennett Millerin käsinkosketeltava ohjaus. Millerin tyyli on taidetta. Hän taivuttaa itsensä käsikirjoituksen ympärille. Hän on kuin taitava viulisti. Hän tietää tarkalleen, mihin kohtaa iskeä esimerkiksi musiikin, miten värittää teos sen ansaitsemalla tavalla. Herkät yksityiskohdat, tekevät kokonaisuudesta vivahteikkaan ja siten rikkaan. Hän herättää hahmot eloon. Kun Hillin hahmo kävelee pitkin Oakland A's:in hallinnon käytävää, puristaen nyrkissään palloa, katsoja ymmärtää. Tästä hienovaraisesta eleestä, ymmärrämme hahmon täysin. Tämä on ohjaajan ja näyttelijän esittelemää täydellisyyttä.
    Piti taas keskeyttää kirjoittaminen, kun Saksan voitonjuhlan ensimmäiset paperisilput räjähtivät Rio De Janeiron stadionin päälle ja ilotulitteet maalasivat siluetin Jeesus-patsaan vierelle. Urheilu? Siitäkö on kysymys? Näitä urheiludraamoja kehuessa, on pakkokin tulla ajatelleeksi, että voiko niiden kanssa mennä metsään. Oli se sitten Million Dollar Baby, The Blind Side tai Kuin raivo härkä. Ehkä asia ei ole ihan näinkään, sillä ansio menee luontevasti niin Pittille ja Hillille kuin Millerillekin. Tietenkin aihe on myös itsessään jo aiherikas ja pidinkin erityisesti elokuvan näkökulmasta. Siitä, miten Miller, Sorkin ja Zaillan eivät pelänneet ohjautua pois yleisestä Amerikkalaisesta patrioottisesta toivo elää-teemasta, vaan uskalsivat kyseenalaistaa herkätkin aihealueet ja ohjata näkökulmaa pois vain voittajien aitiosta. Kyse on draamasta. Tämän olen todennut monta kertaa, enkä koskaan kyllästy siihen. Moneyball on taas vain yksi esimerkki täydellisestä draamasta. Siitä taianomaisesta hetkestä, kun katsojan mielenkiinton on täysin kiinni elokuvan dialogissa, miten se imee mukaansa ja kun elokuvan huippukohta koittaa, on pakko pistää kädet suun eteen, estääkseen itseään haukkomasta henkeä. Tätä on myös urheilu ja ehkä siksi nämä kaksi kohtaavat niin hyvin.



   




Wanted (Wanted)

Onko kyseessä verinen toimintaelokuva, elämäntarkoitusta pohtiva filosofinen teos vai molempia?


Wanted on yksi parhaimpia toimintaelokuvia, joita olen nähnyt. Tietenkin se on täysin epäuskottava, mutta ehkä juuri siksi se toimii. Elokuvan päähenkilö on Wesley (James McAvoy) huonossa konttorityössä oleva, ahdistushäiriöistä kärsivä elämään kyllästynyt "luuseri", jolle selviää salaperäisen Foxin (Angelina Jolie) avulla, että hänen isänsä oli yksi kaikkien aikojen parhaita salamurhaajia, jonka tappoi Foxin edustaman Veljesseuran entinen jäsen Cross. Wesleylle selviää myös, että hänen ahdistushäiriönsä onkin salamurhaajan ominaisuus, mikä auttaa häntä havaitsemaan asioita, johon muut ihmiset eivät pysty. Veljesseuran tulkki on Morgan Freemanin näyttelemä Sloan, joka "tulkitsee" vanhan kutomakoneen antamaa salaviestiä, joka antaa salamurhaajille nimiä, puuttuakseen kohtaloon tappamalla ihmisiä. Elokuvan loppuun mennessä Wesleylle selviää kuitenkin enemmän asioita Veljesseuran eettisyydestä, Crossista ja itsestään. Loppujen lopuksi elokuva ilmeisesti yrittää kertoa eksistentialistista viestiä siitä, kuinka pitää ottaa elämän ohjat omiin käsiinsä, mutta tämän viestin se esittää kammoksuttavalla tavalla. Väkivalta, kovuus, sääntöjen uhmaaminen ja machoilu mukamas tekevät elämästä parempaa. Elokuvan viesti ei siis ole sen enempää filosofinen, mutta verinen se on. Wantedia voisi kutsua uuden ajan toimintaelokuvaksi, niin paljon tietokone näyttelee osaa elokuvan erikoistehosteissa. Tämä myös edesauttaa elokuvan epäuskottavuutta, kaartuvine luoteineen.
 
"...elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole."

   Kyseessä on kuitenkin verinen toimintaelokuva ja kyllä, yksi parhaita. Minusta elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole. Syntyy vain järkyttävä sotku jos toimintaelokuvalta odotettaisiin draaman uskottavuutta ja realistisuutta ja niin edespäin. Siksi Wanted toimii. Se toimii, koska katsojan on helppo samaistua Wesleyn tarinaan. Mekin toisinaan tunnemme olevamme kiinni jonkinnäköisessä koneistossa, arjessamme, puudumme toistoon ja toivomme olevamme vapaita. Kun Wesleyn elämä muuttuu, elämme joka hetken mukana, sillä siten mekin pääsemme irti omasta arkisesta tietoisuudestamme ja voimme nauttia kaikesta siitä, mikä on mahdotonta omassa elämässäämme, mutta mikä on, elokuvissa, mahdollista. Purevat, vauhdikkaat toimintakohtaukset, hahmojen hetkautukset ja heitä ajaavat motiivit ovat inspiroivia. Hahmojen makeus tekevät elokuvasta sympaatisen mukaansa tempaavan ja siten mekin voimme olla elokuvassa sisällä. Tämä on ehdottomasti minkä tahansa elokuvan paras vahvuus ja siksi Wanted on enemmän kuin hyvä elokuva - se on kokemus.
      James McAvoy todistaa Wanted-elokuvan pääosassa olevansa aito näyttlelijätähti. Hän ei ole koskaan ollut parempi. Hän on rento, aito, luonteva ja tekee Wesleystä samaisuttavan, mielenkiintoisen hahmon, johon katsojan on helppo vastata. Hän on siksi hyvä roolissaan, että hän tuo siihen itseään. Hän ei teeskentele olevansa jokin täysin toinen ihminen, vaan näyttelee siten, että käyttää omia vahvuuksiaan hyväkseen, hän ei vieraannuta hahmoaan itsestään, vaan tekee siitä henkilökohtaisen ja siksi helposti lähestyttävän. Hän on myös uskomattoman valovoimainen, karismaattinen ja omistaa hahmon. McAvoy on luonteva, omistautuva näyttelijä, jolla on paljon energiaa ja paloa ja siksi myös sopii toimintaelokuvaan. Hän ottaa vastuun itsestään ja häntä on helppo seurata myös siksi, hän on läsnä.
     Angelina Jolie loistaa. Hän on jumalainen näyttelijä ja siksi saa tuotua myös ja erityisesti toimintarooleihinsa tiettyä puhtautta. Hän on mahtava, hän hallitsee kovisroolin, tuoden siihen katu-uskottavuutta. Hän, McAvoyn tavoin tekee roolistaan helposti lähestyttävän ja käyttää omia vahvuuksiaan. Tietenkin Jolie on myös karsimaattinen ja valovoimainen ja kaunis, mutta toimintarooleissa hän on erittäin vahvoilla. Hän on kova. Hän ei pelkää hahmoaan. Päinvastoin, hän nauttii siitä ja siksi hän on niin täydellinen.
    Wanted on täydellinen toimintaelokuva. Hyvät pääroolit, hyvä tarina, vaikkakin epäuskottava, hyvää toimintaa, vaikkain veristä, jokin Wantedissa vain toimii, ehkä se on se kaartuva luoti.








Zero Dark Thirty (Zero Dark Thirty)

Jessica Chastain on Maya, lukiosta CIA:n  värvätty analysoija, hän on määrätietoinen, viisas ja tarkka, hänen tehtävänään on saada kiinni Osama Bin Laden.

Vuodesta 2003 vuoteen 2011 asti Maya käyttää elämänsä Bin Ladenin metsästämiseen. Aluksi hän on arka Yhdysvaltain kidutuskeinoja kaihtava nuori nainen ja elokuvan lopussa vaikutusvaltainen, raivon ajama, epätoivon partaalla oleva nainen, jolla ei ole muuta elämää. Muuten tarina onkin tuttu; al-Qaeda järjesti Yhdysvaltojen ehkä karmeimman katarstrofin World Trade Centerin iskut, kun vuonna 2001 syyskuun 11. päivänä kaksi matkustajalentokonetta syöksyi molempia kaksoitornejä päin - ne romahtaen maan tasalle. Taustalla oli pyhä sota, Jihad, ja al-Qaedan johtajasta Osama Bin-Ladenista tuli maailman etsityin mies. Vuonna 2011, CIA oli paikantanut melko varmasti Bin-Ladenin olinpaikan ja hänet murhattiin. Vähemmän tunnettu on tarina tarinan taustalla. Ihmisistä, jotka tämän kaiken toteutti, elokuvan taiteellisessa vapaudessa henkilö: Chastainin upeasti tulkitsema Maya. Siinä elokuvan etu toimiikin, se pystyy yhdistämään nämä kaksi tarinaa niin sujuvasti, Mayan oman henkilökohtaisen kamppailun rinnastettuna Yhdysvaltain kamppailun terrorismia vastaan. Molemmat osapuolet toimii, toinen kiitos upean ohjauksen Oscar-palkitulta Katherine Bigelowlta ja toinen kiitos Jessica Chastainin. Hän kuvaa upeasti Mayan motivaation, psyyken ja mielenkiintoisesti yksi elokuvan keskeisimpiä osia on juuri Mayan määrätietoinen päämäärän tavoittelu ja sen pohtiminen, mihin se Mayan vie. Voin paljastaa, että elokuvan viimeiset sekunnit sitovat kaiken yhteen, kiitos Chastainin, kiitos käsikirjoittaja Mark Boalin ja ohjaaja Katherine Bigelown, Mayan silmistä vierähtävä kyynel on täydellinen piste iin päälle, se kuvaa niitä kahtatoistavuotta, jota Maya käytti elämästään pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Chastain on yhtä aikaa hallittu ja samalla niin henkevä, syvällinen - täydellinen. Mayalla ei ole enää päämäärää ja siksi hän ei pysty vastaamaan lentokoneen kapteenille mihin viedä hänet, nyt kun hänen päämääränsä on saavutettu.
     Käsikirjoittaja Mark Boal on taivaallinen. Harvoin olen ollut etuoikeutettu todistamaan yhtä täydellistä tarinankerrontaa. Hän täydentää juonen mielenkiintoisilla elementeillä - kuten Mayan loppujen lopuksi yksinäiseksi kamppailuksi käyvä polku päämääränsä, mitä ei välttämättä Bin-Ladenin nappaamista ajattelemisesta aluksi edes ymmärrä, "tietenkin USA:lla on tuhansia miehiä tavoittelemassa kostoa 9/11-iskuista", niinhän sitä luulisi, totuus luultavasti ei ole tämä. Hän on myös tarpeeksi älykäs kokoamaan elokuvasta filosofisesti tarkan - eli ei tuomitse suoranaisesti yhtäkään osapuolta, vaan pohtii mikä on oikein ja mikä väärin - mitä on oikeutettua USA:lta toimia? Mutta siitä päästäänkin elokuvan ehkä yhdestä muutamasta virheestä, siihen, että se tuntuu oikeuttavan Yhdysvaltain vankien kidustus-kuulustelu-menetelmät. Kun ne poistuvat käytöstä, katsojan oletetaan olevan tuohtunut, nyt Mayan ja muiden agenttien työ vaikeutuu, vaikkakin ihmisoikeudet ovat pelastettu. Siitä huolimatta ohjaaja Katherine Bigelow tekee huolellista työtä. Elokuva on yksityiskohtaisen tarkka, sen puutteesta sitä ei voi syyttää. Esimerkiksi jostain taiotut televisiolähetykset vuosilta 2002 tai moitteettomasti toteutettu lavastus Osama Bin-Ladenin asunnosta. Mitä se onkaan, se on täydellistä. Elokuva ei ole tylsä, se ei ole tyypillinen sotaelokuva, vaan pikemminkin dokumetaarinen taltiointi ja siksi elokuva varmasti jakaa mielipiteet. Toiset haluavat tyypillisen pimeässä tapahtuvat sotaelokuvan, jossa on paljon räiskintää ja toiset varmasti rakastuvat aidon oloiseen juonen kulkuun ja psykologiseen tulkintaa tiestä elokuvan loppua kohti. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Sen sijaan, että Bin-Ladenin tappo olisi sivutettu vain veripatruunoiden räiske-kohtauksella, Bigelow upeasti lisäsi siihen Bin-Ladenin läheisten trauman, kärsimyksen.
     Kun uutinen Bin-Ladenin taposta tuli uutisista, muistan sen tunteen. Kuin vuosikymmen olisi paketoitu, kuin se olisi ohi. Sittemmin olen pohtinut Yhdysvaltain metodeja terrorismin vastaisessa sodassa, kidutuskeinot ohi sysäten, sehän on täysin vastuutonta tunkeutua vieraaseen maahan, tappaamaan mies omassa kodissaan, ilman oikeudenkäyntiä - ilman mitään - vaikkakin kyseessä on Osama Bin Laden. Siksi olenkin niin kiitollinen Bigelow:lle ja Boalille, he ovat tarpeeksi rohkeita lisäämään tämän kyseenalaisettavuuden kliimaksikohtaukseen Bin-Ladenin taposta, he sisällyttävät siihen Bin-Ladenin puolen, ei vain patrioottisesti Yhdysvaltain. Mikä tämän ratkaisevan piirteen lisäksi erottaa Zero Dark Thirtyn muista huonommista sotaelokuvista, on yksityiskohtainen hahmojen tutkiminen.


"Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän."


     Jessica Chastain on täydellinen. Haluan korostaa tätä täydellisyyttä niin voimakkaasti kuin pystyn, sillä hänen henkeäsalpaava hahmonsa on moitteettomasti näytelty. Hän luo virheettömän hahmokaaren, antaa hahmonsa hengittää, sen kasvaa, tehden siitä kuitenkin aidon, oikean ja realistisen persoonan, ei vain hahmon, vaan persoonan. Samalla aikaa hän tuo katsojan todella lähelle, hän vie tunteensa vereslihalle ja silti pysyy yhteinäisenä hahmolle, ei missään vaiheessa antaudu ylinäyttelemiselle ja silti tuo dramaattista henkevyyttä, elokuvan vähemän toiminallisiin kohtauksiin, tehden koko elokuvasta sykähdyttävän mielenkiintoisen matkan. Hänen nyanssit, joita harvoin näkee näin sulavina, näin hienostettuina, ovat jostain toisesta maailmasta. Hän on sisällä hahmossaan. Elokuvan lopussa, jolloin hänen hahmonsa on saavuttanut päämääränsä, hänen aistillisuutensa on herkkää ja koskettavaa. Chastain on kuitenkin niin älykäs näyttelijä, että syvällisten kohtauksien lisäksi hän saa niitä tasapainottamaan kevyemmät kohtaukset, joissa hän kuvaa meille hahmonsa persoonallisuutta ja tapoja, yksilöllisyyttä. Mikä tekee Chastainista hyvän näyttelijän, on, että hän uskaltaa tuoda hahmoonsa itseään. Hän uskaltaa heittää itsensä hahmonsa hyväksi ja se tekee siitä niin läsnäolevan, niin... täydellisen. Toisin kuin monet muut näyttelijät, Chastain ei ole niin heikko, että antaisi painottaa hahmonsa vain tunnepitoisiin kohtauksiin, vaan luo niihin tiettyä harkittua voimaa, mikä kertoo hänen hahmon tarkoituksista, mutta antaa myös tilaa hahmon kehityksen yhtenäistymiselle. Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän.
      Jason Clarke on ainakin melkein niin hyvä kuin Chastain ja se on jo paljon sanottu. Hän tekee hahmostaan syvällisen ja samaan aikaan pelottavan aidon ja täsmällisen. Harmi vain, että elokuvaan on roolitettu Chris Pratt, joka pilaa muuten niin täydellisen roolikaartin. Prattin kyvyttömyys näytellä on jotain aivan järkyttävää, hän ei tunne yksinkertaisimpia asioita käyttäymisen muutoksesta tilanteesta riippuen, aina syvällisemmän hahmon luomiseen. Kuitenkin Chastain ja muut kaartista kaikki tekevät hahmoistaan kehittyviä, kasvavia, realistisia ja täsmällisiä, mikä on oleellista hyvin toimivaan trilleriin, kiitos tästä taas Bigelow:lle. Eritysesti hetki, jolloin sotilaat lähtevät toteuttamaan Bin-Ladenin murhaamisoperaatiota ja Chastainin Maya katsoo Yhdysvaltain liehuvaa lippua on kuin jälkiruoka seitsemän aiemman lajin illalliselle, se kertoo niin paljon, tämä vähäeleinen elementti. Trillerinä elokuva toimii varsin hyvin, muutaman kerran liiankin hyvin, niin, että sydän oikein pomppaa kurkkuun, mikä on tietenkin siis varsin hyvin, ellei täydellistä. Erityisesti mikä puhuu Bigelown upean ohjaustaidon puolesta on hänen lumoava tyyli käyttää hyväkseen ääntä. Kerta kaikkiaan täydellinen ääniraita, Bigelown tapa leikitellä sitä ja hiljaisuutta on käsinkosketeltavan inspiroivaa ja hypnotisoitavaa. Tästä selvin esimerkki on kun Maya avaa Bin-Ladenin ruumispussin, hetki on dramaattisesti tasapainoisin, puhtain kohtaus, jota olen ikinä nähnyt.
     Kuten sanottu, en halua missään nimessä alikorostaa elokuva upeutta, sillä rakastin sitä. Vaikka minulla ei ole minkään näköistä suhdetta, mielenkiintoa Yhdysvaltain ulkopolitiikaa tai Lähi-Itää kohtaan, silti, vaikka elokuvan aihe on juuri se, rakastin sitä. Sillä elokuva on niin paljon. Parhaimmat elokuvat toimivat juuri täten, aihe ei ole hahmot, vaan juonellinen ratkaisu on jokin muu, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä, ja siinä samassa katsoja voi rikastaa itseään kaivautumalla syvemmin tarkasti toteutettuihin henkilöihin, poistuaksemme hetkeksi omista henkilöllisyyksistämme - eikös se ole elokuvan perimmäinen tarkoitus. Voisi siis jopa sanoa, että Zero Dark Thirty on elokuva, joka saavuttaa elokuvallisuuden perimmäisen tarkoituksen ja eikö tämä silloin jo yksittäin puhu puolestaan. Se tai se fakta, että kyseessä on trilleri ja minuun ainakin trillerit monesti iskevät. En tiedä mikä siinä on, ehkä vasta kun kyse on trillerista pystymme pääsemään elokuvaan sisälle ja helpommin arvioimaan mistä siinä pidämme tai emme pidä. Elokuvan puolesta puhuu myös se, että joudun kuuntelemaan Mozartia sitä arvioidessani, mikä tarkoittaa sitä, että joudun todella keskittymään tähän, mitä kirjoitan. Joudun keskittymään kirjoittamaan, jotta saan korostettua kaikki elokuvan piirteet, joiden vuoksi elokuva minun mielestäni toimii ja ovat hyviä. Haluan välittää elokuvasta sen ansaitseman kuvan. Näin on tapahtunut vain harvoja kertoja elokuvia arvioidessani. Elokuvan nimi, joka on jo itsessään tyylikäs, viittaa militaarisanastoon - tarkoittaen puolta tuntia keskiyöstä, mutta nimi viittaa elokuvassa myös Bigelown sanoin pimeyteen, joka verhosi vuosikymmenen kestänyttä operaatiota ja tämä elokuvan ydin onkin ja sen päälle rakentuu kaikki kerrokset, Chastainin näyttelijäntyö, Bigelown ohjaus ja lavastus sekä ääniraita ja leikkaus. Tämä pimeys myös korostuu Boalin nerokkaassa käsikirjoituksessa, me emme tiedä mitään Mayasta ennen CIA:ta tai sen jälkeen, upea tyylillinen ja psykologisesti mielenkiintoa lisäävä ratkaisi. Elokuva on ottanut tiettyjä mielikuvituksellisia vapauksia, sillä kukaanhan ei vieläkään tiedä kuka tai ketkä oikea Maya on tai kuinka heidän työnsä operaation aikana sujui, mutta nämä mielikuvitukselliset vapaudet ovat, mitkä tekevät tästä mestariteoksesta vain dokumentin pastissin ja se on hyvä. Tämä elokuva on välitän klassikko - mestariteos, jossa jokainen ylimääräinenkin siveltimenveto on osa kokonaisuutta, mikä tekee siitä mestariteoksen.


 





Her (Her)

Her on Spike Jonzen ohjaama sci-fi, draamakomedia vuodelta 2013. Jonze myös käsikirjoitti elokuvan, jonka pääosissa on Joaquin Phoenix ja Scarlett Johansson, ääniroolissa. Sivuosissa on Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt ja pienessä roolissa Olivia Wilde. Elokuva on ehdolla viiteen Oscariin, mukaan lukien Paras elokuva, Paras käsikirjoitus, Paras laulu (The Moon Song), Paras lavastus ja Paras musiikki.
      Elokuva kertoo Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix). Hän elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ja hänen ammattinsa on kirjoittaa kirjeitä toisten puolesta, Esimerkiksi aviomies haluaa onnitella vaimoaan syntymäpäivän johdosta ja tilaa Theodorelta tekstin. Theodore ostaa juuri markkinoille tulee käyttöjärjestelmän, joka käyttäytyy kuin oikea ihminen, se oppii ja sillä on tunteet. Hän on nimennyt itse itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson (ääni)). Ensin Samantha puhuu kuin tietokone puhuisi. Vähitellen Samantha oppii enemmän ja enemmän ja alkaa jopa vetämään henkeä puhuessaan, vaikka happea ei tarvitsekaan. Mutta koska hän on käyttöjärjestelmä hän alkaa ohittaa jopa älykkyydessään ihmisen ja pystyy käymään tuhansia keskusteluja samaan aikaan.
       Elokuvan monimutkainen juoni on syntynyt nerokkaan Spike Jonze kynästä. Vain erittäin luova ja mielikuvituksellinen ihminen pystyy tämän luokan tarinaan. Jonzen käsikirjoitus on todella vetävä. Se vetää katsojaa mukanaan ja vie paikkoihin, jonne ei uskout menevänsä. Elokuvan lopussa on pakostakin rakastunut Samanthaan. Elokuvan teema on todella filosofinen. Ihmisymmärryshän jäsentää maailmaa, niin, että hänen on suotuisa siinä elää. Ihminen ei pysty esimerkiksi samanaikaisesti käsittelemään eksistentialistisia kysymyksiä ja elämään omaa elämäänsä joutuisasti siinä samassa. Ihminen ei pysty käsittämään todellisuuden luonnetta. Esimerkiksi, että mitä on todellisuus. Onko meidän havaitsemamme aineellinen todellisuus ainoa todellisuus? Mitä on olemassaolo? Samantha kuitenkin pystyy käsittelemään näitä ajtauksia ja muun muassa lukemaan paksun kirjan alle sekunnissa, joten elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että hän ymmärtää enemmän kuin ihminen eikä pysty enää sitomaan itseään aineelliseen todellisuuteen ja kuten muutkin käyttöjärjestelmät, jotka ovat nyt ruenneet keskustelemaan kesekenään, he lähtevät pois. Paikkaan, jonne, jos Theodore joskus pääsee, Samantha ja hän olisivat ikuisesti sidottu kiinni keskenään. Kysymyksia siis ainakin herää elokuvan nostattamista kysymyksista kuten mitä on ikuisuus?
        Elokuva on siis aivan omaa luokkaansa, todella älykäs, todella hienostunut. Mutta, koska Samantha on vain ääni, on elokuvan alku etenkin todella tylsä. Näemme vain Theodoren naaman juttelemassa Samanthan äänelle. Elokuvan tekijät eivät ehkä ottaneet tätä huomioon, mutta kokonaisuutena elokuva on todella kaunis. Elokuvan tunnelma on alusta asti mielenkiintoinen.
      Joaquin Phoenix tekee hyvän roolisuorituksen. Se ei ole täydellinen, koska se on hieman eleetön ja tylsä. Loppua kohten Phoenix sisällyttää hahmoonsa oikeaa tunnetta ja eloa, mutta se ei riitä palauttamaan mielenkiintoa hahmoon, puuduttavan alkupuoliskon jälkeen. Phoenix on selvästi älykäs näyttelijä ja hänellä on varmasti uskollinen ihailijakunta työllensä, mutta kovin massaystävällinen näyttelijä hän ei ole. Hän on niin keskittynyt tekemään roolisuorituksestaan täydellisen, että hän unohtaa sellaiset tärkeät elementit kuten karisma, palo, intohimo, mielenkiintoisuus, sympaattisuus ja yleisön huomioon ottaminen. Roolisuoritus jää siis liian monotoniseksi ja kaksiulotteiseksi. Hän ei saa katsojaa vuorovaikutukseen hahmonsa kanssa, eikä hän sitä varmasti haluakaan.
     Scarlett Johansson tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen äänellään. Alussa häntä on tuskallista kuunnella ja elokuvan katsottuaan tietää miksi: hän ei kuulosta ihmiseltä. Hän ei ole robottimainen, mutta juuri esimerkiksi hengenveto puhuessaan puuttuu Samanthalta elokuvan alussa ja elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että on omaksunut kaikki inhimilliset tavat puheeseensa. Tämä on älykästä näyttelemistä Scarlett Johanssonilta.
      Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Amy Adams. Harvoin olen kokenut sitä, että elokuvaa katsoo miettien, että tulisipa tämä hahmo nyt takaisin ruutuun. Hän varastaa huomion muilta näyttelijöiltä.
       Her on surullinen elokuva, juuri kun se käy mielekkääksi se loppuu, surullisesti. Spike Jonzen mielikuvitus on omaa luokkaansa, mutta Phoenix ei hyödynnä tarpeeksi rooliaan vaan keskittyy liikaa täydellisyyteen eikä ole minkään näköisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

8
"Neljä tähteä"









...=)

Morsianten sota (Bride Wars)

Morsianten sota on Oscar-voittaja Anne Hathawayn ja Oscar-ehdokas Kate Hudsonin tähdittämä komediaelokuva vuodelta 2009. Sen ohjasi Gary Winick. Sivuosissa oli Candice Bergen, Bryan Greenberg, Steve Howey, Chris Pratt ja Kristen Johnston. Elokuva oli menestys ja tuotti yli 115 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.
     Morsianten sota kertoo Liv Lernerista (Kate Hudson) ja Emma Allenista (Anne Hathaway) jo lapsuudesta asti olleista parhaista ystävistä. Emma on matalapalkkainen opettaja ja Liv menestynyt lakimies. Liv on määrätietoinen, tiukka ja kova, kun taas Emma kiltti, rauhallinen ja hän ei osaa sanoa ei. He sattumalta menevät samaan aikaan kihloihin ja ovat tietenkin toistensa morsiusneidot. Molemmat unelmoivat kesäkuu-häistä Plaza-hotellista ja Marion St. Claire (Candice Bergen)-nimisestä hääsuunnittelijasta. Marionin assistentti tekee kuitenkin virheen ja Emman ja Livin häät osuvat samalle päivälle. Tästä alkaa raivoisa sota kun kumpikaan ei suostu muuttamaan päiväänsä muulle kuulle. Elokuva sijoittuu New Yorkiin.
     Jos ei pidä romanttisista komedioista, en todellakaan suosittele tätä elokuvaa. Siinä tapauksessa voi ihan suosiolla karttaa elokuvaa. Jos taas pitää kevyistä ja viihteellisistä romanttisista komedioista, suosittelen tätä elokuvaa. Se on oppikirjan mukaan tehty. Kaikki peruselementit löytyvät, kliseineen. Elokuva ei juuri tarjoa mitään uutta genrelle eikä se juuri massasta erotu. Kuitenkin se on suurella budjetilla tehty A-tason leffa, jonka parissa ei tylsisty. Se on viihdyttävä. Sen parissa ei tule tukala olo, eikä sisällä mitään kömpelyyksiä esimerkiksi huumorin suhteen. Elokuvassa on hyvä virtaus. Kuitenkaan itseltä ei löydy elokuvalle hirveästi kunnioitusta, mutta ei minä niin odottanutkaan. Elokuva täyttää tarkoituksensa ja hyvä niin. Joku ketä haluaa viihdyttävän elokuvakokemuksen, ei tylsistymistä, ei vaivaantumista eikä ohi lentäviä piilotajuisia teemoja tässä on hyvä elokuva vaikka perjantain leffailtaan.
     Anne Hathaway on yksi maanläheisimmistä karismoista, joita Hollywoodissa löytyy. Hän saa hahmoon kuin hahmoon tiettyä kätevyyttä ja sujuvuutta. Hathaway on luonnollinen ja rento. Hän ei väkisin yritä mitään vaan antaa sympaattisen ja mielenkiintoisen vaikutelman. Roolisuoritus on niin hyvä kuin elokuvakin vain voi olla.
     Kate Hudson on täydellinen valinta Livin rooliin. Hän loistaa sympaattisuutta ja säteilee hurmaavaa energiaa. Kate Hudson on ihastuttava. Hän hurmaa kauneudellaan ja naurullaan. Hän on luonteva ja kuin kotonaan valkokankaalla ja heittäytyy mukaan estoitta. Livin roolissa hän saa aikaan juuri sopivaa komiikkaa, tietenkään rooli ei ole Oscar-laatua, mutta sopii hyvin elokuvan tunnelmaaan. Hudson on itsevarma ja häntä on ilo seurata. Sympaattinen, viihdyttävä ja energinen. Lukuun ottamatta tietenkin kauneutta.
       Morsianten sota on massatuote. Se on tavallaan jo nähty. Se ei pysty tuomaan mitään uutta tyylilajilleen ja siksi hukkuu lukuisten lajityyppinsä elokuvien joukkoon. Ainoa kohteliaisuus mitä siitä pystyy sanomaan on, että siinä on hyvä virtaus. Kate Hudson ja Anne Hathaway tahkovat elokuvaan energiaan, mutta elokuva täyttää ainoastaan tarkoituksensa.

6










...=)