Arvostelu: The Greatest Showman

P.T. Barnum (Hugh Jackman) on 1800-luvulla sirkuksen keksinyt viihdyttäjä. Hänen tarinansa lähtee surkeista oloista liikkeelle ja rehkittyään töitä tehdäkseen itsestään menestyksen, Barnum riskeeraa kaiken saavuttaakseen unelmansa. Hän keksii koota yhteen joukon kummajaisia ja yhteiskunnan hyljeksimiä yksilöitä ja tehdä heistä shownsa tähtiä. Vielä sirkuksen tuomasta menestyksestä huolimatta Barnumia kuitenkin vaivaa taustansa ja pohtii jatkuvasti mihin asti hänen tulee mennä saavuttaakseen eheän olon, arvostusta häntä hylkimiltä ihmisiltä ja oikeutta hänen perheensä tahratulle maineelle. Michelle Williams esittää vaimoa, Zac Efron viihdetuottajaa ja liikekumppania, Zendaya trapetsitaitelijaa, Keala Settle parrakasta naista ja Rebecca Ferguson ruotsalaista oopperalaulajaa, joka voisi olla mahdollisuus tuoda korkeampaa arvostusta hylkiöiden rahvaanomaiselle sirkustaiteelle.

The Greatest Showman on täsmälleen, mitä se lupaakin olevansa. Puhtaasti viihdyttävää, elokuvallista ilotulitusta. Viihdyin elokuvateatterin penkissäni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin paljon, että elokuvan kesto tuntui liian lyhyeltä. Sen sanottuani elokuva kuitenkin muodosti kauniin arkin, P.T. Barnumin tarina oikein huutaa elokuvallisuutta ja vaati kameran huomiota. Hänen nousunsa New Yorkin laidalta kadulta orvosta leipävarkaasta, rikkaaksi viihdetaiteilijaksi muodostaa oikein juhlallisen tarinan, jonka lomassa käsitellään hyvin erilaisuuden hyväksymistä ja sitä, mikä on tärkeää elämässä.

Musikaalinumerot olivat yksinkertaisesti hulppeat. Usein musikaalit, vaikka ovatkin hyvin tehtyjä, omaavat aika latteita kappaleita, joiden mukana ei juuri innostu hytkymään. Mutta The Greatest Showmanin jokainen kappale antaa kokemuksen, kuin tekisi mieli nousta penkistä ylös tanssimaan. Harvoin jokainen kappale musikaalissa on yhtä osuva. Ja niitä on vielä suhteellisen runsaasti The Greatest Showmanissa - paljon ei hiljaisia hetkiä tule, mutta silti katsoja ei turru musiikkinumeroihin vaan niitä jää haluamaan lisää. This Is Me on tietysti aivan mahtava voima-anthemi, mutta parhaimman maun suuhun jättää Rewrite the Stars, joka on visuaalisestikin mahtava numero elokuvassa.

Hugh Jackman on löytänyt ehkä ainoan roolin maan päällä, jossa hänen teatraalinen karismansa oikeasti sulautuu osaksi elokuvaa, eikä anna teennäistä vaikutelmaa. Jopa hänen lauluunsa on joku ohjaaja osannut neuvoa lisää vivahdetta. Hänet uskoi sirkustirehtöörin roolissa, rooli, joka vaatii näyttelijän, jolla on ylipursuavaa karismaa jopa siihen pisteeseen asti, että ihmiset olisivat oikeasti valmiita maksamaan lipusta nähdäkseen hänen luotsaamansa shown. Lisäksi Jackmanilla on aina ollut taito huokua hyvyyttä, joten katsoja on luontaisesti hänen hahmonsa puolella, vaikka hänen päätöksensä ajavatkin hänen lähimmäiset kuilun partaalle, mutta silti me ymmärrämme, miksi hänen rinnallaan pysytään ja häntä kannustetaan ja hänen menestystä toivotaan.

Zac Efronin karismaa toivoo aina näkevänsä elokuvissa enemmän. Hänen äänensä on kaunis ja jättää vain arvailemaan kuinka hyvin se voisi vaikka myydä miljoonia levymyynneissä, jos Efron ei olisi päättänyt omistaa huomattavia lahjojaan elokuvataiteen pariin. Hänellä on harvinainen lahja olla energinen, eläväinen ja karismaattinen, olematta siirappinen, kliseinen tai korni. Hän on uskottava.

Keala Settle on vakuuttava. Hänen ääntänsä toivoisi puolestaan kuulevan enemmän, kun sekin hukutetaan ajoittain kuoron sekaan ja ison taustaorkesterin äänen alle. Hänessä on potkua, mutta eniten vaikutti kuinka hyvin hän tuntui omaksuneen elokuvan viestin erilaisten ihmisten hyväksymisestä. Hän tekee elokuvan anthemista sen mitä se on.

The Greatest Showman on elokuva, jota toivoo aina elokuvateatterissa käydessään katsovansa. Mahdottoman elokuvallinen, mahdottoman viihdyttävä, koskettava, hauska, mielenkiintoinen, hulppea - kaikkea, mitä elokuvantaialta haluaisikin saada. Elokuvan lavastus on todella hienoa, samoin kuvaus. Musikaalinumerot ovat aivan kuolemisen arvoisia ja tähtivälkettä säihkyvä näyttelijäkaarti huimassa vireessä. Lisäksi elokuva ampuu räävittömän huolettomasti täysin yli. Silkkaa fantasiaspektaakkelia.

Elokuvien arvostelijanakin, sinulla on käsissäsi hirveä taakka totuuden kantamisesta. Sitä joutuu aina painimaan, millaisen arvostelun elokuvasta kirjoittaa - mikä totuus on paras esittää; missä valossa elokuva on lukijalle paras kertoa. The Greatest Showmanin kanssa totuudesta tulee ongelmallinen siinä vaiheessa, kun periaatteessa se on täydellisen viihdyttävä, elokuvallinen spektaakkeli, josta ei haluaisi valittaa valituksen valitusta. Mutta jos haluan totuuden selventää, niin elokuva on ehkä hitusen ennalta-arvattava ja aavistuksen verran pintakorea. Musikaalinumerot ja hienot showt pitävät huomion kuoressa, eikä sisälle päästä juuri P.T. Barnumin hahmoa pidemmälle. Haluan silti antaa sanoa, että omassa tyylilajissaan elokuva on täydellinen ja en voi olla painottamatta kuinka paljon nautin elokuvakokemuksestani, pitkästä aikaa, katsoessani sellaista elokuvaa, jota lapsuudessani ajattelin kaikkien elokuvien olevan.

 ...=)