Huomaan itseni turhautuvan nykyään aina vain enemmän ja enemmän siihen, että elokuvantekijät tarjoavat minulle hahmojensa ääriviivoja. Ja minä olen vain, että "Miksi ajattelet, että minä olen kiinnostunut tikku-ukkojen katsomisesta?", mutta Drake Doremus. Hän aloittaa hahmojensa sisimmästä ja rakentaa elokuvansa sen mukaan. Se on... en ymmärrä, miten hän sen tekee.Hänen elokuviaan katsoessa tuntuu, että raja katsojan ja elokuvan välillä diffusioituu. Siitä tulee jopa enemmän kuin dokumentti, jota katsoessa on aina välissä ruutu. Drake Doremuksen teoksia katsoessa tulee mieleen oikea elämä. Hänen elokuvansa ja hahmonsa ovat niin lävistävän aitoja. Mikä on hienoa siinä, on että katsojan ei odoteta tuntevan yhtään mitään. Yleensä elokuvat lähtevät hakemaan katsojalta joko ihailua tai sääliä hahmojaan kohtaan. Doremus sanoo, että katsojalla ei ole mitään väliä. Tämä elokuva ei ole tehty katsojaa varten. Vain elokuvan hahmoilla on väliä. Mutta koska katsoja joka tapauksessa löytää osan itseään hahmoista, sitä pakostakin alkaa tuntemaan samoin kuin elokuvan henkilöt. Vaikka et edes haluaisi. Etkä välttämättä tiedä, mitä tunnet - sillä elokuvan hahmotkaan ei tiedä. Elämä, tunteet ja kokemus itsestä on monimutkaisia eikä niistä mitään ole typistetty helposti sulatettavaan muotoon - stereotypioihin, karikatyyreihin tai kliseisiin.
Kun elokuva ei lokeroi itseään, tulee sen ilmaisuvoimasta paljon vapaampaa. Elokuva onnistuu olemaan moniulotteinen tematiikassaan. Ihmissuhteet, läpinäkyvyys, rehellisyys, illuusiot onnesta, rakkaus ja viha sulautuvat kaikki yhdeksi hienoksi tutkielmaksi hetkistä. Hetkistä, jotka määrittävät meidät. Me tunnemme syvästi nämä hahmot, joita elokuva kuvaa. Tuntuu, kuin itsekin rutistuisimme kasaan villinä vyöryvistä tunteista, joita he yrittävät prosessoida.
Eräs viisas kirjoittamisen opettaja sanoi minulle kerran, että hyvässä tekstissä ei tarvitse käyttää kursiivia eikä huutomerkkejä eikä mitään ylimääräisiä tehokeinoja. Hyvä teksti välittyy kyllä sellaisenaan lukijalle. Saman analyysin voi kyllä laajentaa elokuvankin puolelle. Kaiken ei tarvitse olla niin loppuunpureskeltua. On paljon syvällisempää katsoa elokuva, joka on sielukas.
Newnessista haluaisi pitää kiinni. Siihen haluaisi takertua, jäädä elämään niihin hetkiin, joissa tuntuu, että aika pysähtyy. Kamera löytää valosta aina pehmeimmän kirkkauden ja näyttelijät ovat eläväiset. Laia Costa on hätkähdyttävän raaka ja tekee yhden vuoden parhaista roolisuorituksista, mutta silti Nicholas Hoult näyttelee valovuosia hänen edellään. Täydellisen luonnollinen roolisuoritus, jossa tulee täysin epäselväksi, missä hän itse loppuu ja missä hänen roolihahmonsa alkaa.
...=)




Ei kommentteja:
Lähetä kommentti