Anna (Nicole Kidman) leskeytyy äkillisesti, kun hänen aviomiehensä Sean menehtyy kesken juoksulenkin New Yorkin Central Park-puistossa. Kymmenen vuotta kuluu ja Anna alkaa viimein päästä yli surustaan. Hän on jopa menossa naimisiin (Danny Huston), kun nuori poika ilmoittaakin Annalle olevansa hänen edesmennyt aviomiehensä.Birth on Jonathan Glazerin ohjaama ylistetty taide-elokuva - itse asiassa elokuva on vain kerännyt suosiotaan julkaisun jälkeen ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä 2000-luvun mestariteoksista. Glazer on noussut jumalasta seuraavan ohjaajan asemaan ja jatkanut syvällisten mysteeriensä ohjaamista, katso teos: Under the Skin, vuodelta 2013.
Ja syvälliseksihän tämä meni. Voi olla vain oma tulkinta, mutta itse näin tämän teoksena illuusioista. Miehensä menettänyt leski voi kuvitella rakkaansa kymmenen vuotiaan pojan sisään ja kymmenen vuotias poika voi olla niin hukassa omassa elämässään ja kasvukokemuksessaan, että samaistuu toiseen henkilöön liikaakin. Mutta samalla kun hahmot painivat näiden peilikuvien kanssa, voi leikki käydä myös astetta vakavammaksi - kuinka paljon omasta todellisuudestamme ylipäänsä on kuviteltua?
Voi olla myös, että leimaan oman tulkintani elokuvan kontolle liiaksikin - ehkäpä tämä oli tutkielma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista tai sitten jotain täysin muuta. Ohjaus tässä on niin kliinistä, että se ei vahingossakaan luo itselleen tarttumapintaa, josta katsoja saisi kiinni. Tämä on liukas, puhdas ja pelkistetty kuvaus, jossa elokuvan ja katsojan suhde heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ole ottamassa siitä kiinni.
Siitä tuleekin kritiikkini elokuvaa kohtaan. Arvostan kuinka älykästä elokuvantekemistä tämä on - ja sitä se todella on; kuvakulmat, musiikki, lavastus - kaikki luovat yhdessä hyvin hiotun kokonaisuuden mielenkiintoisen juonen kanssa. Mutta elokuva ei anna minulle mitään syytä tykätä itsestään. Tässä ei ollut yhtäkään sympaattista hahmoa - Kidmanin päähenkilö mukaan lukien. Hän oli monotoninen, yksitahoinen ja suhteellisen ilmeetön läpi elokuvan. Liikaa repliikkejä hänen suuhunsa ei tungettu. Kidman tekee parhaansa tälläisen naisen tulkitsemisessa, mutta elokuva ei taida tajuta, että kun kuvaus itsessää on niin kliininen ja eleetön - ei siihen sovi yhdistään yhtä pahvimaisia hahmoja.
...=)







