Arvostelu: Birth

Anna (Nicole Kidman) leskeytyy äkillisesti, kun hänen aviomiehensä Sean menehtyy kesken juoksulenkin New Yorkin Central Park-puistossa. Kymmenen vuotta kuluu ja Anna alkaa viimein päästä yli surustaan. Hän on jopa menossa naimisiin (Danny Huston), kun nuori poika ilmoittaakin Annalle olevansa hänen edesmennyt aviomiehensä.

Birth on Jonathan Glazerin ohjaama ylistetty taide-elokuva - itse asiassa elokuva on vain kerännyt suosiotaan julkaisun jälkeen ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä 2000-luvun mestariteoksista. Glazer on noussut jumalasta seuraavan ohjaajan asemaan ja jatkanut syvällisten mysteeriensä ohjaamista, katso teos: Under the Skin, vuodelta 2013.

Ja syvälliseksihän tämä meni. Voi olla vain oma tulkinta, mutta itse näin tämän teoksena illuusioista. Miehensä menettänyt leski voi kuvitella rakkaansa kymmenen vuotiaan pojan sisään ja kymmenen vuotias poika voi olla niin hukassa omassa elämässään ja kasvukokemuksessaan, että samaistuu toiseen henkilöön liikaakin. Mutta samalla kun hahmot painivat näiden peilikuvien kanssa, voi leikki käydä myös astetta vakavammaksi - kuinka paljon omasta todellisuudestamme ylipäänsä on kuviteltua?

Voi olla myös, että leimaan oman tulkintani elokuvan kontolle liiaksikin - ehkäpä tämä oli tutkielma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista tai sitten jotain täysin muuta. Ohjaus tässä on niin kliinistä, että se ei vahingossakaan luo itselleen tarttumapintaa, josta katsoja saisi kiinni. Tämä on liukas, puhdas ja pelkistetty kuvaus, jossa elokuvan ja katsojan suhde heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ole ottamassa siitä kiinni.

Siitä tuleekin kritiikkini elokuvaa kohtaan. Arvostan kuinka älykästä elokuvantekemistä tämä on - ja sitä se todella on; kuvakulmat, musiikki, lavastus - kaikki luovat yhdessä hyvin hiotun kokonaisuuden mielenkiintoisen juonen kanssa. Mutta elokuva ei anna minulle mitään syytä tykätä itsestään. Tässä ei ollut yhtäkään sympaattista hahmoa - Kidmanin päähenkilö mukaan lukien. Hän oli monotoninen, yksitahoinen ja suhteellisen ilmeetön läpi elokuvan. Liikaa repliikkejä hänen suuhunsa ei tungettu. Kidman tekee parhaansa tälläisen naisen tulkitsemisessa, mutta elokuva ei taida tajuta, että kun kuvaus itsessää on niin kliininen ja eleetön - ei siihen sovi yhdistään yhtä pahvimaisia hahmoja.

Joten en tykännyt elokuvasta. Tai tarkemmin sanottuna en tykännyt elokuvasta, enkä en en tykännyt elokuvasta. Se piti hienosti otteessaan ja kokemus on ehdottomasti tavallista massaelokuvaa parempi sillä tässä tekijöillä on jonkunlainen käsitys omasta taiteellisesta arvostaan. Teoksen teemat ovat syvälliset - vaikkakin aavistuksen verran liian suoraviivaiset - olisin kaivannut jopa enemmän hulluutta, vinksahtaneisuutta, outoilua, enemmän kierroksia ja hulabaluuta. Mutta ei tämä minulle mieleen jäänyt miksikään pakkomielteeksi. Mikä on harmi, sillä kirjoittamalla mielenkiintoisemmat hahmot ja heittäytymällä elokuvan jo hyvin alkaneeseen voukkoiluun, olisi tästä saanut todella hyvän. Nyt tämä jäi aika suoraksi, pelkistetyksi ja kliinisen tyhjäksi elokuvaksi.

...=)

Arvostelu: Newness

Huomaan itseni turhautuvan nykyään aina vain enemmän ja enemmän siihen, että elokuvantekijät tarjoavat minulle hahmojensa ääriviivoja. Ja minä olen vain, että "Miksi ajattelet, että minä olen kiinnostunut tikku-ukkojen katsomisesta?", mutta Drake Doremus. Hän aloittaa hahmojensa sisimmästä ja rakentaa elokuvansa sen mukaan. Se on... en ymmärrä, miten hän sen tekee.

Hänen elokuviaan katsoessa tuntuu, että raja katsojan ja elokuvan välillä diffusioituu. Siitä tulee jopa enemmän kuin dokumentti, jota katsoessa on aina välissä ruutu. Drake Doremuksen teoksia katsoessa tulee mieleen oikea elämä. Hänen elokuvansa ja hahmonsa ovat niin lävistävän aitoja. Mikä on hienoa siinä, on että katsojan ei odoteta tuntevan yhtään mitään. Yleensä elokuvat lähtevät hakemaan katsojalta joko ihailua tai sääliä hahmojaan kohtaan. Doremus sanoo, että katsojalla ei ole mitään väliä. Tämä elokuva ei ole tehty katsojaa varten. Vain elokuvan hahmoilla on väliä. Mutta koska katsoja joka tapauksessa löytää osan itseään hahmoista, sitä pakostakin alkaa tuntemaan samoin kuin elokuvan henkilöt. Vaikka et edes haluaisi. Etkä välttämättä tiedä, mitä tunnet - sillä elokuvan hahmotkaan ei tiedä. Elämä, tunteet ja kokemus itsestä on monimutkaisia eikä niistä mitään ole typistetty helposti sulatettavaan muotoon - stereotypioihin, karikatyyreihin tai kliseisiin.

Kun elokuva ei lokeroi itseään, tulee sen ilmaisuvoimasta paljon vapaampaa. Elokuva onnistuu olemaan moniulotteinen tematiikassaan. Ihmissuhteet, läpinäkyvyys, rehellisyys, illuusiot onnesta, rakkaus ja viha sulautuvat kaikki yhdeksi hienoksi tutkielmaksi hetkistä. Hetkistä, jotka määrittävät meidät. Me tunnemme syvästi nämä hahmot, joita elokuva kuvaa. Tuntuu, kuin itsekin rutistuisimme kasaan villinä vyöryvistä tunteista, joita he yrittävät prosessoida.

Liian monet elokuvat yrittävät tekaista itselleen kunniakkaan loppukaneetin, joka jollain tavalla paketoi juuri nähdyn elokuvan helpommin sisäistettävään muotoon. Mutta samalla se typistää elokuvan tarjoaman kokemuksen. Tekee siitä triviaalista - jotain, minkä voi kehystää jääkaappimagneettiin. Paljon voimakkaampana pidän elokuvia, jotka eivät pyri ylianalysoimaan itseään. Jotka antavat katsojan päättää itse tunnereaktiostaan ja analysoida näkemäänsä oman viitekehyksensä sisältä.

Eräs viisas kirjoittamisen opettaja sanoi minulle kerran, että hyvässä tekstissä ei tarvitse käyttää kursiivia eikä huutomerkkejä eikä mitään ylimääräisiä tehokeinoja. Hyvä teksti välittyy kyllä sellaisenaan lukijalle. Saman analyysin voi kyllä laajentaa elokuvankin puolelle. Kaiken ei tarvitse olla niin loppuunpureskeltua. On paljon syvällisempää katsoa elokuva, joka on sielukas.

Newnessin loppu oli kaikessa antiklimaattisuudessaan täydellinen. Heijasti sitä samaa otetta, joka elokuvantekijöillä on ollut koko keston ajan. Näytetään raa'asti kaksi pelkistettyä, kuorittua ja paljasta ihmistä, jotka antavat itsestään kaiken - mukaan lukien virheet - ja annetaan katsojan eläytyä elokuvaan heidän kauttaan. On mielenkiintoista, miksi niin monet elokuvat tuntuvat tyytyvän teeskenneltyjen hahmojen esittämiseen, kun oikeasti haluamme vain oppia tuntemaan toisen ihmisen. Ihmissuhteetkin toimivat vain, jos olet aito toisen kanssa. Niin myös elokuvat toimivat vain, jos ne nappaavat kiinni jostain aidosta.

Newnessista haluaisi pitää kiinni. Siihen haluaisi takertua, jäädä elämään niihin hetkiin, joissa tuntuu, että aika pysähtyy. Kamera löytää valosta aina pehmeimmän kirkkauden ja näyttelijät ovat eläväiset. Laia Costa on hätkähdyttävän raaka ja tekee yhden vuoden parhaista roolisuorituksista, mutta silti Nicholas Hoult näyttelee valovuosia hänen edellään. Täydellisen luonnollinen roolisuoritus, jossa tulee täysin epäselväksi, missä hän itse loppuu ja missä hänen roolihahmonsa alkaa.

Tämä on henkilökohtaisinta elokuvantekemistä, mitä olen nähnyt. Tavallaan haluaisin, että olisin ainut ihminen, joka on nähnyt elokuvan. Se on jotain, mitä et haluaisi välttämättä jakaa kenenkään kanssa, mutta silti olisit valmis vaikka kävelemään maailman loppuun asti, jotta löytäisit jonkun, jolle näyttää tämä taideteos.

 ...=)