The Morning Show, 1. tuotantokausi

Steve Jobs perusti Applen vuonna 1976 (yhdessä Steve Wozniakin ja Ronald Waynen kanssa). Ensin tulivat tietokoneet, sitten matkapuhelimet, sitten tabletit, mp3-soittimet ja viime vuonna Apple lanseerasi oman suoratoistopalvelunsa, nimeltään Apple TV +. Voi vain kuvitella, mitä yhtiön tulevaisuuteen vielä kuuluukaan.

Apple on bisneskirjojen jonkinmoinen puolijumala. Sen markkinointikikat, liiketoiminta ja yrityskaari käyvät validina esimerkkinä tyyliin jokaiseen teoriaan. Voisi helposti sanoa, että Apple on yksi maailman vaikutusvaltaisimpia yrityksiä.

Luonnollisesti Apple TV + -palvelun lanseeraustilaisuus muistutti kuin jotain antiikin aikaista jumalanpalvontarituaalia, kun Steve Jobs -teatterin lavalle Apple Parkissa kärrättiin maailman vaikutusvaltaisimpia kasvoja Jennifer Anistonista aina Oprah Winfreyyn asti.

Odotukset palvelun lippulaivaohjelmaa, The Morning Showta kohtaan olivat siis valtavat. Reese Witherspoon on todistanut itsensä yhdeksi aikamme upeimmista televisiotuottajista ja tekijöistä sekä kaiken lisäksi The Morning Show merkkasi jonkinlaista suurta comebackia Jennifer Anistonille televisiosarjoihin.

The Morning Shown aiheena on #MeToo -liikkeen jälkimainingit. Asetelma on tuttu esimerkiksi oikean elämän amerikkalaisesta aamuohjelma Today Showsta, jonka pitkäaikainen juontaja Matt Lauer sai lähteä amerikkalaisten herättäjän pallilta, kun kävi ilmi hänen seksuaalisesti ahdistelleen nuoria, naispuolisia työntekijöitään.

Mitch Kessler (Steve Carell) on The Morning Show -nimisen aamu-uutisohjelman juontaja yhdessä pitkäaikaisen juontoparinsa Alex Levyn (Jennifer Aniston) kanssa. Yhdessä heistä on muodostunut jonkinlainen äiti-isä-parivaljakko amerikkalaisille televisionkatsojille. Kun Mitch saa #MeToo-liikkeen seurauksena potkut, jättää hän Alexin yksin selviämään kohun jälkimainingeissa, sekä uuden ja arvaamattoman juontoparin Bradley Jacksonin (Reese Witherspoon) kanssa. Myös kameran takana kuohuu, kun loput työntekijät aina tuotantoassistenteista (mm. Gugu Mbatha-Raw, Bel Powley, Mark Duplass) televisioyhtiön omistajiin (Billy Crudup, Tom Irwin) asti taistelevat omasta asemastaan. Marcia Gay-Harden on televisiokanavan kohun ympärillä sohiva toimittaja.

Sarjan tuotantoarvo on äärimmäisen korkea. Tähän kaadetun raha näkee, kuulee ja haistaa. Kuvaus, lavastus, puvustus, näyttelijät kaikki ovat korkeaa laatua. Samasta laadusta tulee valitettavasti myös vähän noottia. Sarjan ilme on tummansininen, tummanharmaa, sävyltään monotoninen. Tämä on sinänsä ihan kivan näköistä, mutta kun sarjaa joutuu katsomaan suoratoistopalvelusta, jota itse ainakin käytin läppäriltäni. Se tarkoitti sitä, että läppärin näyttö peitti valtaosan kohtauksista niin, ettei siinä nähnyt täysin, mitä tapahtui. Tällaiseen suoratoistopalveluun olisi sopinut siis jonkun muun värinen sarja.

Myöskään Apple TV+:n käyttöliittymä ei ollut mieluisa. Edellisestä jaksosta ei päässyt kätevästi seuraavaan, vaan se seuraava jakso piti aina klikkailla lukuisan valikon kautta päälle. Itse painikkeet sivustolla olivat hivenen pieniä ja piilotettuja. Toista -näppäin pitäisi olla mielestäni mahdollisimman näkyvillä ja isolla, ettei sitä joutuisi kissojen ja koirien kanssa etsimään.

En myöskään pitänyt sarjan tunnari-introsta. Se kesti aivan julmetun pitkään, eikä siinä ollut mitään mielekästä katsottavaa. Animoidut värikkäät pallot pomppivat tekijänimien vierellä. Kuin jossain lasten ohjelman introssa. Eikä se sopinut sarjan vakavaan ja dramaattiseen tyyliin lainkaan.

No lunastiko sarja odotukset? Ensimmäinen jakso on vaikuttava. Se imee sarjaan mukaan ja tuuttaa sarjan rytmin, hahmot ja tapahtumat katsojalle ryminällä. Sarjan premissi on mielenkiintoinen. #MeToo-liikkeestä on kyllä viime vuosina puhuttu paljon. Joku saattaisi sanoa jopa liikaa. Nyt alkaa näitä #MeToo-sarjoja ja elokuviakin olla iso liuta tehtynä. Mutta The Morning Show ottaa siihen mielenkiintoisen kulman. Se melkein kuin sirpalemaisesti käsittelee aiheen jokaisen puolen. Jokainen sarjan hahmo edustaa vähän omaa näkökulmaa ja mielipidettä koko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeseen.

Löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota noitavainona, löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota tärkeänä ja tavoiteltavana. Ja löytyy hahmoja myös niille, jotka katsovat koko liikettä vähän kauempaa ja pohtivat #MeToon suhteellisuutta laajempana yhteiskunnallisena asiana. Aiheesta käydään tietysti myös sarjan mittaan keskustelua ja siitä käytävä dialogi on yllättävänkin kattavaa.

Hieman sarja jää kuitenkin aiheen painon alle. Monellakin tapaa. Hahmot ei mielestäni oikein ehdi kehittyä ihmisiksi #MeToo-aiheen ulkopuolella. Ne muodostuvat jollain lailla liikaakin vain välineiksi käsitellä aihetta, ja siksi hahmot tuntuvat ajoittain vähän keinotekoisilta. Myöskään sitä ei käsitellä ollenkaan, mitä tulee #MeToo-liikkeen jälkeen.

Ja huomaan, että tämä sama eteenpäin pääsemisen ongelma on vaivanut sarjan tekijöitä. Nimittäin sarjassa ei oikein päästä eteenpäin. Toinen tuotantokausi on tulossa, mutta miten asiat jäivät ensimmäisen kauden finaalissa, niin pahalta näyttää, että toisellakaan kaudella päästäisiin yhtään sen pidemmälle, kun tässä lopussa nyt avattiin sama aihe tavallaan uudelleen auki.

Enkä sano, ettei aiheesta saisi tehdä sarjoja tai elokuvia eikä sitä saisi käsitellä. Totta kai. Se on ajan ilmiö ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ja The Morning Showkin käsittelee sitä monipuolisesti. Mutta hirveästi vastauksia tässä ei saatu. Sen syvällisemmäksi mielestäni meno ei käynyt. Päin vastoin, sarja oli ajoittain jopa hämäävän pinnallinen. Kiinnitti liikaa huomiota dramaattistakin dramaattisemmin aamuohjelman kulissien pienimuotoisiin kähminkeihin, ikään kuin katsoja pitäisi niitä vähänkään tärkeänä tai oleellisina. Siksi sarja tuupertui pahasti, mitä pidemmälle se kulki.

Paremmin The Morning Show käsitteleekin ihmisiä kriisinjälkeisessä tilassaan. Siitä syntyy purevampaa draamaa, kuin The Morning Shown yhteiskunnallisempi analyysi. Ja tällä hahmovetoisemmalla puolella näyttelijät pääsevät revittelemään täysillä.

Jennifer Aniston on heti sarjan ensimmäisistä hetkistä lähtien aivan tulessa. On jopa vaikea katsoa häntä tällaisessa roolissa, kun tämä on niin uusi aluevaltaus hänelle. Mutta hän todistaa, että hänessä löytyy monipuolisuutta ja laajaa tulkinnan repertuaaria. Hämmästyttävintä on, miten hyvin hän pystyy pitämään koossa tulkintansa jopa aivan teatraalisimmissa ja melodramaattisimmissa kohdissa. Ja roolihan on vaikea. Hän joutuu sekä kantamaan päähenkilön vastuun harteillaan, että viemään hahmoaan äärimmäisistä tunnetiloista toisiin yrittäessään selvityä vaikean tilanteen ja vaikeiden ihmisten keskiössä. Upea roolisuoritus.

Minun huomioni varasti silti sivuosan Billy Crudup. Hän oli aivan loistava. Olen ennenkin äkkäillyt häntä ties milloin mistä leffojen ja sarjojen sivuosista varastamassa helposti shown päätähdiltä, mutta tässä hän on aivan ennennäkemättömän hyvä. Olisin halunnut seurata hänen hahmoaan paljon enemmän. Hänen viekas hymynsä, salaperäinen luonne ja oudon innostunut asenne olivat maagista seurattavaa. Hän sai jopa aivan mitättömiltä tuntuvat vuorosanat sykkimään elinvoimaa. Hän olisi varmaan yksi niistä näyttelijöistä, joille voisi antaa puhelinluettelon luettavaksi ja se olisi mestarin oppitunti näyttelemisestä.

Myös Marcia Gay Harden vakuutti ja vaikutti. Hänen elämää nähnyt ja sen varrella ehkä kovettunutkin toimittaja oli hyytävä. Steve Carell teki mielestäni hyvin stevecarellmaisen roolisuorituksen. Jos sellaisesta pitää, niin varmasti tykkää tästäkin. Minä en oikein osaa sanoa hänen dramaattisista suorituksistaan. Komedioissa tykkään.

 En puolestaan pitänyt Reese Witherspoonista, Mark Duplassista enkä Gugu Mbatha-Rawista.

Witherspoonin hahmo jäi täysin yksiulotteiseksi. Hiukset eivät sopineet päähänsä ja se hämäsi koko sarjan ajan. Lisäksi hänen haastattelu-kuunteluilmeensä oli suorastaan typerä. Sitä seuratessa tuli mieleen Rachel McAdamsin upea roolityö Spotlight- nimisessä elokuvassa, jossa hän esitti haastattelijareportteria upean uskottavasti. Witherspoon ei. En tiedä, miksi hän oli tässä niin puinen, kun Big Little Liesissa hän oli kuitenkin niin eloisa. Witherspoon on ehkä aina ollut vähän epätasainen. Välillä todella hyvä ja välillä sitten vähän vähemmän hyvä.

Duplassia olen tainnut aikaisemminkin verrata sormien läpi valuvaksi vedeksi ja sitä hän oli tässäkin. Mikä oli suuri pettymys, sillä hänen hahmonsa on melko keskeinen osa sarjaa ja hänen mitättömät näyttelijänlahjansa vähän vesittivät sitä draamaa, mikä muuteen olisi sykkinyt paljon paremmin.

Mbatha-Raw revitteli liikaa. Toisin kuin Aniston, hän ei onnistunut pitämään hahmoaan uskottavana, tasapainossa eikä hallittuna. Sen sijaan hän on epäuskottava, ylidramaattinen ja teatraalinen. Jossain kohtaa olisi voinut vetää iisimminkin, jotta olisi vetänyt katsojaa enemmän mukaan hahmon mielen sisään. Nyt minäkin ainakin jäin vain seuraamaan vierestä, että aha, siinä taas se hermoraunio pimahtaa.

The Morning Show on laadukasta televisiota. Draamaa, johon on panostettu näin paljon, katsoo mielellään. Ja sarjan katsoi mielellään loppuun asti. Löytäisipä siitä jopa toisellekin kerralle tarpeeksi materiaalia katsomiseen. Mutta valitettavasti sarja lässähtää hieman, mitä pidemmälle kuljetaan. Huonoin jakso oli numero kolme, joka kulki täysin paikallaan. Takaumajakson kelailin suoraan läpi, se oli suorastaan turha. Hyvätkään näyttelijät eivät pysty pitämään sarjaa täysin pinnalla, vaan se muuttuu hieman yliteatraaliseksi ja melodramaattiseksi, vaikka mielenkiintoista ilmiötä pyrkiikin käsittelemään monipuolisesti. Lopulta sarjasta jäi vaikutelma hienoisesta varman päälle pelaamisesta. Kuin ei olisi uskallettu tehdä enempää. Aina ei tietysti tarvitsekaan, hyvien näyttelijöiden tulkitsemaa televisio-ohjelmaa katsoo silti. Mutta ei tämä ihan miksikään mestariteokseksi vain nouse.

Arvostelu: Tully

Jason Reitman kuuluu amerikkalaisessa viihdekentässä eniten arvostamiini ohjaajiin. Syy, miksi en ole häntä listannut suosikkiohjaajakseni on se, että häneltä kuitenkin löytyy joukosta niitä mädäntyneitäkin omenia. Pahimmillaan hän on keskinkertainen. Mutta nimenomaan hän erottuu edukseen tavallisten kadun tallaajien tulkitsijana, ja kun onnistuu siinä, on jälki yleensä kaikkea muuta kuin tavallista, kuten oli esimerkiksi tapaus Young Adultin tai Up in the Airin kohdalla. Diablo Codya olen alkanut arvostaa ehkä Reitmaniakin enemmän. esikoisensa Junon jällkeen, on laatu häneltä ollut vain ja ainoastaan kiitettävää, kuten oli tapaus Young Adultin ja Ricki and the Flashin kanssa.

Young Adultista kun nyt aloitin puhumaan, niin sanottakoon sen verran, että teos lukeutuu ihan suosikkileffojeni kärkikastiin. Se oli siis Reitmanin ja Codyn sekä Charlize Theronin edellinen yhteistyöproggis. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotukset Tullya kohtaan olivat sanalla sanoen päätähuimaavan korkeat.

Tully kertoo Theronin tulkitsemasta Marlo-äidistä, joka on raskaana kolmannen lapsensa kanssa. Erityistä päänvaivaa tuottaa edellinen maailmaan putkautettu mukula Jona, jolla on erityistarpeita. Aviomiesvätyksestä (Ron Livingston) ei ole paljon iloa, joten Marlon veli (Mark Duplass) palkkaa perheelle yölastenhoitajan, eli ammattilaisen, joka tulee hoitamaan vastasyntynyttä vauvaa öisin, jotta vanhemmat saavat kunnon yöunet ja ehkä päivällä on taas energiaa pitää huolta sekä vauvasta että niistä muista lapsista. Oven takana pian kolkutteleekin elämänmyönteinen, pirtsakka ilopilleri Tully (Mackenzie Davis), joka tuo taas auringon säteet risukasaan.

Yksinkertaisista palasista siis nousee maasta ilmaan mahtaviin korkeuksiin asti jylhä ja tornimainen juonikokonaisuus. Elokuvan alkupuolisko on hyytävintä kauhukuvausta, mitä olen itse elokuvien saralla vähään aikaan nähnyt. Jos olette kyllästyneet kauhufilmienne monstereihin ja örkkeihin, niin haastanpa teidän katsomaan parikymmentä minuuttia kotiäidin arkea. Ihan leukoja kiristi ja happi meinasi loppua sitä menoa vain ruudun toiselta puolelta seuratessa. Kaoottinen, sekava ja hapeton tunnelma on kyllä hyvin saatu vangittua valkokankaalle. Siitä jo ensimmäinen krediitti tekijäjoukon suuntaan.

Laittaisin myös jokaisen teini-ikäisen tytön ja miksei -pojankin katsomaan Tullyn ensimmäiset 45 minuuttia. Sen verran hyvin käy ehkäisyvälineestä tällainen kuvaus. Hyvä muistutus myös siitä, miksi itse jaksaa nauttia omasta, lapsettomasta vapaudesta. Siitä puheen ollen, voisin suositella elokuvaa myös kaikille Antti "synnytystalkoot" Rinteille, että ei se lasten kaitseminen ihan mikään kiva pikku harrastus ole.

Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että jo sanomalla, että elokuvan voi spoilata, tulee spoilanneeksi elokuvan. Siksi tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kirjoitan arvosteluun lauseen: "Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin." Halusin sillä nyt tässä tilanteessa demonstroida, että kylläpäs noin sanomalla vaan tulee spoilanneeksi juonta. Eli jos todella välittäisit siitä, ettei kukaan spoilaa juonta, et puhuisit mistään spoilereista yhtään mitään.

Syy, miksi tituleeraan elokuvaa suureksi pieneksi elokuvaksi on siinä, että tämä on selvästi jonkinlainen ylistyslaulu, triumfi, serenaadi kaikille pienten lasten vanhemmille - ja ihan ansaitusti. Voisin melkein verrata tätä johonkin vanhan kunnon länkkäripätkään. Tässä pyssysankarit ja lehmipojat on vain vaihdettu imettäviin äiteihin ja tiskivuoren ääressä ahertaviin isiin. Ja pakko sanoa, että aivan loistava veto. Aivan liian vähän elokuvissa käsitellään arkisuutta - jokaisen ihmisen omia pieniä vuorenhuipun valloituksia. Se, että jaksat marraskuisessa illassa raahata Prisman muovikasseja ruuhkabussissa kotiin, vain ahertaaksesi lieden ääressä loppuillan ja viimein sänkyyn kaatuessa tajuat, että huomenna samat uudestaan.

Se on oikeaa sankaruutta. Se vaatii oikeaa voimaa ja vahvuutta.

Siinä mielessä tämä on melkein kuin sylkäisy muiden elokuvien naamaan. Siinäs satuilette fantasioistanne, mutta tämä elokuvan vaikutus on pysyvämpi. Se on vaikuttavampi. Se on aidompi.

Melkein uskaltaisin luvata, että Charlize Theronia Oscareissa nähtäisiin, mutta niin olisin varmasti sanonut jo Young Adultin tulisesta vedosta ja rannalle jäi silloinkin nyyhkyttämään, joten kuka siitä sitten ottaa selvää. Lisäksi Tully sai ensi-iltansa jo keväällä, joten liekö pysyä äänestäjien mielessä niin kauan. Mutta vavisuttavan psykologisen realistinen veto Theronilta. Pitkästä aikaa muistuttaa mihin syvyyksiin pystyykään pureutumaan kiinni ja kuinka monitahoiseksi saa tulkinsa syvennettyä. Saa sen vielä vaikuttamaan niin helpolta. Tämä oli mielestäni lähellä jo Monsterin (2003) asteen ulottuvuuksia.

Myös Mackenzie Davis vetää harvinaisen sielukkaasti. Hänen hahmoaan olisi helppo näytellä vähän ärsyttävästi ja kliseisesti. Hahmo on suhteellisen stereotyyppinen, mutta Davisin tulkinnassa, katsoja ei ihan osaa painaa sormeaan hahmon päälle, että mistäs suunnasta sitä veto tuleekaan.

Hienointa näissä Diablo Cody / Jason Reitman / Charlize Theron -avauksissa on se, että ne ovat niin hätkähdyttävän realistisia, että samaistuminen niihin on todella helppoa. Kuten sanoin, heidän vahvuutensa makaa arkisessa maagisuudessa - sen jokaisen värin täsmentämisessä katsojalle. Itselle tämä lapsiperhearki -teema on about niin kaukana omasta elämästä kuin mahdollista, joten siksi myönnän, että täysin subjektiivisista syistä tipahtaa tähtönen pois pisteytyksestä. Toisin kuin Young Adultin kohdalla - johon samaistuin enemmän kuin osasin uskoakaan, tässä oma samaistuminen jää vain ihailemisen asteelle.

...=)

Blue Jay (Blue Jay)

Viime yö oli outo. Menin jo aikaisin illalla nukkumaan kun silmät eivät meinanneet pysyä auki ja sitten tasan puoli yhdeltä säpsähdin hereille ja tuntui kuin olisi ollut keskipäivä. Muutaman tunnin siinä pyörittyäni nousin ylös ja laitoin televisiosta Netflixin päälle. Ensimmäinen nimike, joka eteeni viskoutui oli "Blue Jay" ja sitä enempää ajattelematta, napsautuin sen päälle. Elokuva oli tunnelmaltaan juuri, mitä siihen kohtaan tarvitsinkin. Pikkukaupungin rauhalliset kadut, mustavalkoinen kuva ja elokuvan keskiössä vain kaksi ihmistä, juttelemassa.

Jos olet nähnyt toisen Mark Duplass'n tähdittämän elokuvan "Your Sister's Sister":in, niin tämä on kuin jatko-osa sille. Oudolla lailla näissä kahdessa elokuvassa on ihan samanlainen rakenne. Ensin ensimmäisen tunnin verran näemme kahden tai maksimissaan kolmen henkilön keskustelua ja sitten loppumetreillä esitellään joku uusi juonikuvio, mikä siinä vaiheessa tuntuu auttamattoman myöhäiseltä. Your Sister's Sisterissa tämä juonipaljastus oli se, että Mark Duplass'sta tulisi oman lapsensa isä sekä setä. Blue Jayssa juonipaljastus liittyy myös lapseen, mutta enemmänkin sen lapsen kohtaloon kaksikymmentä vuotta sitten.

On todella sääli, että molemmat elokuvat on pilattu tälläisillä turhilla melodramaattisilla juonitwisteillä, sillä aina siihen asti, pidin molemmista elokuvista. Blue Jaykin osuu todella hyvin kaikkiin oikeisiin nuotteihin kun kaksi ystävää nostalgian humussa pohtii, mitä elämällään tekivät. Se on todella koskettavaa ja aitoa draamaa. Jos elokuva olisi vain pitäytynyt siinä viestissä, niin hyvä - erittäin tunnelmallinen, rauhallinen draama. Mutta - se typerä juonitwisti tekemässä koko elokuvasta täyden vitsin, jonka ainoa päämäärä tuntuu vain olevan sen juonitwistin piilottaminen tai jotain.

Sarah Paulson on ihan kiva. En ole vielä hokannut, mikä tekee tästä naikkosesta kaiken ylistyksensä arvoisen, mutta ihan kelpo roolisuorituksen tässä tekee. Enkä usko, että se oli edes kauhean helppoa, sillä tämä elokuva keskittyy kuitenkin niin paljon kahden näyttelijän taitoihin kannatella elokuvaa. Olemme koko ajan kuin kiinni heidän kasvoissaa, katsomassa jokaista pientä elettä. Tälläisessä näyttelemisessä aitouden ja spontaaniuden säilyttäminen on varmasti vaikeaa, mutta Paulson siihen pystyy.

Mark Duplass on kuin sormien läpi valuvaa vettä.

#elokuvahaaste2016 (23. Mustavalkoinen elokuva)

...=)

Your Sister's Sister (Your Sister's Sister)

Varmaan lyhin katsomani elokuva ikinä.

Elokuvan teho perustuu siihen, että siinä ei tapahdu mitään. Yhtäkään ylimääräistä hahmoa ei esitellä. Elokuva koostuu periaatteessa vain muutamista keskusteluista Emily Bluntin, hänen siskon Rosemarie DeWittin sekä parhaan ystävänsä Mark Duplassin välillä. Valitettavasti käsikirjoittajan ratkaisu tuoda elokuvaan joku ristiriita ratkaistavaksi, kuten yleensä elokuvissa täytyy olla, on se, että hän pistää nämä kolme hahmoa pyörimään pienessä piirissä ja lopulta käy niin, että Duplass voisi olla tulevalle lapselleen sekä isä, että setä! Siis hyi, yäk! Kamala loppu pilaa täysin, muuten erikoisella tavalla kiehtovan elokuvan!

Pakko myös tuoda esille kuinka samanlainen on erään toisen
elokuvan juliste! Sehän on ihan täysi kopio!

...=)