Arvostelu: Elvis

 En ole koskaan oikein välittänyt Elviksestä. Kuva, joka minun päähäni on muodostunut, on ollut juuri myöhäisaikojen Elvis, se keski-ikäinen, hikoileva, naurettavassa diskopuvussa Las Vegasissa örveltävä Elvis - tiedä sitten mistä syystä, ehkä koska se Elvis on jäänyt imitoijien ja muoviroskatuotteiden muodossa elämään.

Rakastan 50-luvun crooner-musiikkia. Sinatraa ja Dean Martinia ja Bing Crosbya. Joten minulle Elvis edustaa myös jossain määrin haikeutta, kuinka uusi aikakausi liian nopeasti - kuten aina - pyyhki alleen niin paljon hienoa.

Herran vuonna 2022 on australialainen Baz Luhrmann tarttunut tehtävään ikuistaa Elvis vihdoin valkokankaalle ansaitsemansa elämäkertaelokuvan muodossa. Luhrmann tietysti tunnetaan uraauurtavana musikaalielokuvan visionäärinä, joka on ohjannut sellaisia ikonisia elokuvia kuten Moulin Rouge! 

Luhrmannin tyyli sopiikin kuin nyrkki silmään kuvaamaan Elviksen elämää. Tässä ei olla kaavoihin kangistuttu, vaan ylt ympäri poukkoileva ja syöksyvä kamera pitää elokuvan elinvoimaisena, Luhrmannin tuttu visuaalisuus ilottelee 50-, 60- ja 70-lukujen maailmalla ja musiikki muodostuu elokuvan kannattelevaksi voimaksi. 

Elokuvan aikana sitä hätkähtääkin kuinka moni Elviksen kappale on tuttu, vaikkei hänen uraansa liiemmin seurannut olisikaan. Elviksen vaikutus musiikkiin on kuitenkin ollut niin perustavanlaatuinen. Ja se käy hienosti elokuvan kerronnasta myös ilmi. Kuinka rajoja rikkova hän onkin ollutkaan. 

Mutta elokuvassa nostetaan hienosti hattua myös Elviksen omille vaikuttajille, lähipäässä mustat amerikkalaiset, jotka eivät ole voineet nousta samanlaiseen julkisuuteen kuin Elvis, sillä 1900-luvun puolivälissä Yhdysvallat on ollut kuitenkin vielä hyvin segregoitunut maa. Joku saattaisi uskaltaa jopa väittää, että Elvis olisi hyväksikäyttänyt mustien musiikkia, mutta elokuva ei sentään näin uskaliasta katsantakantaa otakaan. Mutta uskon, että moni kriittinen katsoja voi silti olla tyytyväinen elokuvan tapaan ottaa esille myös tämä aspekti.

Luhrmanilaisen maailman, kuvauksen ja äänen lisäksi, elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee pääosanesittäjä Austin Butlerin roolityö. Butler oli ennen tätä läpimurtorooliaan tehnyt Hollywoodissa jo pitkän uran, aloittaen elokuvien parissa jo teininäyttelijänä. Vaikka hän on yrittänyt koputella suuremman kuuluisuuden ovea jo hyvän aikaa - häntä on nähty ties missä Twilight -kopioviritelmissä (The Shannara Chronicles) tai Sinkkuelämään epäonnistuneissa jatko-osissa (The Carrie Diaries), jotka eivät kuitenkaan sitten ole onnistuneet tekemään suurempaa vaikutusta. Butler saattaakin olla tutumpi yksityiselämänsä vuoksi. 

Mutta nyt viimeistään Hollywoodin taivaalle on syttynyt uusi tähti. Sen verran valovoimainen, peloton ja omistautunut Butler roolissaan on. Eikä pelkästään sitä, mutta hän kaivautuu jopa pelottavan syvälle Elviksen nahkoihin, elokuvan lopussa, jossa kuva huomaamatta vaihtuukin oikean Elviksen arkistomateriaaliin, vaihdosta ei aluksi edes huomaa. Ilmeisesti Butler valmistautui osaansa monen vuoden ajan, jättäen jopa perhesuhteensa tauolle, koska oli niin eläytynyt Elviksen rooliinsa. Omistautumisen kyllä huomaa. 

Sen lisäksi Butlerilla on kyky myös oikeasti näytellä - ei vain imitoida. Hän saa kiinni kompleksisistakin tunnetiloista ja pystyy täsmentämään ne katsojalle - epätoivo, kunnianhimo, traumaksi muodostuva suru, vastuuntunnon taakka - vaikeita tunteita, joiden pureskelussa hän on ilmiömäinen. Häntä jää seuraamaan kiinnostuneena.

Muut elokuvan näyttelijät jäävät auttamattomasti nuoren Butlerin varjoon, jopa Tom Hanks, joka ei tietenkään huono ole - Hanks on tunnetusti yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä, joka tuntuu suvereenilta roolissa kuin roolissa - mutta todella mieleenpainuvaksi jää vain Butlerin pääosa, mikä lienee tietysti ihan oikeutettuakin.

Hyvin on Elvikselle tehty kunniaa, jopa minä näen Elviksen nyt uudessa valossa ja arvostan.

Arvostelu: X-Men: Apocalypse

Professori Xavierin (James McAvoy) kartanossa tapahtuu räjähdys. Kartano, joka toimii yksityisenä oppilaitoksena, on täynnä opiskelijoita - nuoria lapsia ja myös mutantteja. Räjähdys on tuhoamassa heidät kaikki ja koko koulun. Aika pysähtyy juuri kun räjähdys saa sytytyspisteensä. Kamera zoomaa ulos kartanosta ja kuvaa erittäin hitaasti siipiä heiluttavaa mehiläistä. Mehiläisen taakse astuu Quicksilver (Evan Peters), mutantti, joka liikkuu aikaa nopeammin. Hän syö jotain, mikä näyttää leivänkannikalta. Eurythmicsin "Sweet Dreams" lähtee soimaan. Hiljalleen, kun räjähdys leviää pitkin kartanoa, tuhoten kaiken tieltään, Quicksilver juoksee, välillä tanssien moonwalkkia, pitkin kartanon käytäviä keräten kaikki loput turvaan, mukaanlukien pari kultakalaa ja pizzaa syövän koiran. Kun räjähdys viimein saavuttaa kaikki kartanon kolkat, palautuu aika normaaliksi ja kaikki löytyvät turvallisesti hyvän matkan päässä kartanosta täysin ymmällään siitä, mitä juuri tapahtui. Tämä kohtaus on epäilemättä maailman historian siistein kohtaus, mitä on valkokankaalla nähty.

Varoitus juonipaljastuksista, aion niitä tässä arvostelussa viljellä. X-Men: Apocalypse on mielestäni todella onnistunut lisäys X-Men-universumiin, joka muutenkin kuuluu ihan suosikkielokuvasarjoihini. Mutantit ovat vain niin siistejä voiminensa. Yhdeksi parhaista osista tätä elokuvasarjaa tämä mielestäni nousee juuri siksi, että tässä näiden mutanttien on onneksi annettu leikkiä voiminensa ihan vapaasti. Muita X-Men sarjan osia on vaivannut se, että liian monimutkaiset juonikyhäelmät (Days of Future Past) tai liian vakavasti otetut tarinat (First Class, X-Men 1) ovat vähän pilanneet sitä potentiaalia, mikä sarjalla mielestäni on aina ollut. Jotenkin koen vain turhana jonkun Days of Future Pastinkin kaltaisen leffan, jossa on lähdetty liian pitkälle. Jos nämä elokuvat vain pidettäisiin turvallisen yksinkertaisina - ei haettaisi mitään kuuta taivaalta juonenkehityksen kanssa - eikä uhkattaisi koko ajan jollain maailmanlopulla (ongelma, mikä Apocalypsellakin on), niin näitä olisi niin viihdyttävä katsoa.

X-Menin kuuluisikin olla hauskaa, viihdyttävää, jopa humoristista. Apocalypsenkin ehkä suurin virhe oli mennä sille maailmanlopputerritoriolle. Kuinka monta kertaa jaksamme vielä katsoa New Yorkin räjähtävän tuhka tuuliin? Parhaiten Apocalypse toimii juuri silloin, kun mutantit tapaavat toisiaan, ovat toistensa kanssa tekemisissä ja valitsevat puolensa mutanttien ja ihmisten välisessä sodassa. Se on mielenkiintoista ja jopa syvällistä tematiikkaa. Huonoiten Apocalypse toimii, kun Rose Byrne toikkaroi jossain Egyptin hautaholveissa (koska miksi ei?) ja vahingossa pölähtää yhteen mukamas kaikkivoipaisen, ikiaikaisen mutantin (Apocalypse, kuinkas ollakaan) kanssa. Leffan pahiksena Apocalypse on täyttä kuraa. Hän pystyy tuosta noin vain vaihtamaan paikkaa ja muutenkin hänen voimistaan annetaan alkuun todella avokätinen kuva. Sitten elokuvan loppua kohden hän jämähtää yhteen lokaatioon ja voimat häviävät täysin entisestään.

Eikä nyt pilailla - Apocalypse on ihan hemmetin huono elokuva. Käsikirjoittajat eivät ole tienneet, mistä haluavat leffansa kertovan, joten ovat sötköttäneet mukaan vähän kaikkea. Tarinankerronta hyppää milloin Magneton vaiheista pienessä puolalaiskylän tehtaassa, milloin saksalaisessa kehäringissä tappelevaan Quicksilveriin, jonka sieltä pelastaa jostain syystä Jennifer Lawrence. Seuraavassa hetkessä Olivia Munn suuttuu jostain täysin käsittämättömästä syystä ja hynttäytyy yhteen Egyptistä pylähtäneen Apocalypsen kanssa. Samaan aikaan toisaalla Kyklooppi (Tye Sheridan) käy autoajelulla Sansa Starkin kanssa.

Jostain syystä myös vuonna 2016, jolloin elokuva on tehty, on ollut huonommat erikoistehosteet käytössä kuin kymmenen vuotta aiemmin valmistuneessa alkuperäisessä X-Men-trilogiassa. Psylocken miekka oli typerimmän näköinen. Noottia annan myös siitä, että Oscar Isaac roolitettiin leffaan. Olen niin kyllästynyt tässä vaiheessa siihen, että samat näyttelijät risteilee näissä kaikissa leffasarjoissa. Jos se ei ole Johnny Depp sekä Piraateissa sekä Harry Potterissa sekä Monsterit-universumissa, niin sitten se on Oscar Isaac sekä Star Warsissa että X-Menissä tai Jennifer Lawrence sekä Nälkäpelissä että X-Menissä tai Michael Fassbender sekä Assassins' Creedissä että Alienissä että X-Menissä jne. jne.

Kaikkine vikoinensakin, X-Men: Apocalypse on silti ihan hemmetin hyvää viihdettä. Nautin joka sekunnista. Rakastan sitä, että tässä tapahtumat sijoittuvat valoisaan aikaan (toisin kuin jokaikisessä toimintatrillerissä nykypäivänä, joissa tekijät kuvaavat mieluummin leffansa pimeässä säkissä, koska kuka nyt leffasta jotain haluaisi nähdä??) ja ennen kaikkea rakastin sitä, että Hugh Jackman pölähti ruutuun ja seuraavassa sekunnissa hän häippäsikin kohti metsää. Hän ja Wolverine-hahmonsa ovat tosiaan ainoa syy, miksi en ole ollut niin tohkeissani koko X-Men universumista niin paljon kuin olisin halunnut olla. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on keskittyä hahmoon, jolla ei ole käytännössä mitään siistiä supervoimaa. Saman tien voisi pitää niitä kynsiään vain veitsinä käsissään. Ja samaan aikaan kaikki siistit mutantit kuten Storm tai Jean Grey ovat jääneet ihan seinäkoristeiksi, vaikka heidän menoaan seuraisi paljon mieluummin, kun parilla käden liikkeellä tuhoavat kokonaisia kaupunkeja. Pidän myös paljon Quicksilveristä ja Nightcrawlerista - Kodi Smit-McPheen tulkinta etenkin oli loistavaa. Ehkä osittain myös siksi he olivat leffan kohokohta, sillä he eivät ole niin kuluneita näyttelijöitä, joita olisi kierrätetty joka hemmetin rainassa.


Aikaisemmissa leffoissa Kyklooppi on myös ollut täysin turha hahmo, jonka voima on niin geneerinen kuin olla ja voi. Mutta Tye Sheridan toi mielestäni odottamatonta karismaa hahmoonsa, joten odotan innolla tulevia leffoja, joista saadaan toivottavasti enemmän näitä kaikkia kivoja hahmoja, kun Hugh Jackman on kertonut eläköityneensä Wolverinen roolistaan.

 ...=)