Arvostelu: Elvis

 En ole koskaan oikein välittänyt Elviksestä. Kuva, joka minun päähäni on muodostunut, on ollut juuri myöhäisaikojen Elvis, se keski-ikäinen, hikoileva, naurettavassa diskopuvussa Las Vegasissa örveltävä Elvis - tiedä sitten mistä syystä, ehkä koska se Elvis on jäänyt imitoijien ja muoviroskatuotteiden muodossa elämään.

Rakastan 50-luvun crooner-musiikkia. Sinatraa ja Dean Martinia ja Bing Crosbya. Joten minulle Elvis edustaa myös jossain määrin haikeutta, kuinka uusi aikakausi liian nopeasti - kuten aina - pyyhki alleen niin paljon hienoa.

Herran vuonna 2022 on australialainen Baz Luhrmann tarttunut tehtävään ikuistaa Elvis vihdoin valkokankaalle ansaitsemansa elämäkertaelokuvan muodossa. Luhrmann tietysti tunnetaan uraauurtavana musikaalielokuvan visionäärinä, joka on ohjannut sellaisia ikonisia elokuvia kuten Moulin Rouge! 

Luhrmannin tyyli sopiikin kuin nyrkki silmään kuvaamaan Elviksen elämää. Tässä ei olla kaavoihin kangistuttu, vaan ylt ympäri poukkoileva ja syöksyvä kamera pitää elokuvan elinvoimaisena, Luhrmannin tuttu visuaalisuus ilottelee 50-, 60- ja 70-lukujen maailmalla ja musiikki muodostuu elokuvan kannattelevaksi voimaksi. 

Elokuvan aikana sitä hätkähtääkin kuinka moni Elviksen kappale on tuttu, vaikkei hänen uraansa liiemmin seurannut olisikaan. Elviksen vaikutus musiikkiin on kuitenkin ollut niin perustavanlaatuinen. Ja se käy hienosti elokuvan kerronnasta myös ilmi. Kuinka rajoja rikkova hän onkin ollutkaan. 

Mutta elokuvassa nostetaan hienosti hattua myös Elviksen omille vaikuttajille, lähipäässä mustat amerikkalaiset, jotka eivät ole voineet nousta samanlaiseen julkisuuteen kuin Elvis, sillä 1900-luvun puolivälissä Yhdysvallat on ollut kuitenkin vielä hyvin segregoitunut maa. Joku saattaisi uskaltaa jopa väittää, että Elvis olisi hyväksikäyttänyt mustien musiikkia, mutta elokuva ei sentään näin uskaliasta katsantakantaa otakaan. Mutta uskon, että moni kriittinen katsoja voi silti olla tyytyväinen elokuvan tapaan ottaa esille myös tämä aspekti.

Luhrmanilaisen maailman, kuvauksen ja äänen lisäksi, elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee pääosanesittäjä Austin Butlerin roolityö. Butler oli ennen tätä läpimurtorooliaan tehnyt Hollywoodissa jo pitkän uran, aloittaen elokuvien parissa jo teininäyttelijänä. Vaikka hän on yrittänyt koputella suuremman kuuluisuuden ovea jo hyvän aikaa - häntä on nähty ties missä Twilight -kopioviritelmissä (The Shannara Chronicles) tai Sinkkuelämään epäonnistuneissa jatko-osissa (The Carrie Diaries), jotka eivät kuitenkaan sitten ole onnistuneet tekemään suurempaa vaikutusta. Butler saattaakin olla tutumpi yksityiselämänsä vuoksi. 

Mutta nyt viimeistään Hollywoodin taivaalle on syttynyt uusi tähti. Sen verran valovoimainen, peloton ja omistautunut Butler roolissaan on. Eikä pelkästään sitä, mutta hän kaivautuu jopa pelottavan syvälle Elviksen nahkoihin, elokuvan lopussa, jossa kuva huomaamatta vaihtuukin oikean Elviksen arkistomateriaaliin, vaihdosta ei aluksi edes huomaa. Ilmeisesti Butler valmistautui osaansa monen vuoden ajan, jättäen jopa perhesuhteensa tauolle, koska oli niin eläytynyt Elviksen rooliinsa. Omistautumisen kyllä huomaa. 

Sen lisäksi Butlerilla on kyky myös oikeasti näytellä - ei vain imitoida. Hän saa kiinni kompleksisistakin tunnetiloista ja pystyy täsmentämään ne katsojalle - epätoivo, kunnianhimo, traumaksi muodostuva suru, vastuuntunnon taakka - vaikeita tunteita, joiden pureskelussa hän on ilmiömäinen. Häntä jää seuraamaan kiinnostuneena.

Muut elokuvan näyttelijät jäävät auttamattomasti nuoren Butlerin varjoon, jopa Tom Hanks, joka ei tietenkään huono ole - Hanks on tunnetusti yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä, joka tuntuu suvereenilta roolissa kuin roolissa - mutta todella mieleenpainuvaksi jää vain Butlerin pääosa, mikä lienee tietysti ihan oikeutettuakin.

Hyvin on Elvikselle tehty kunniaa, jopa minä näen Elviksen nyt uudessa valossa ja arvostan.

Arvostelu: Once Upon a Time in Hollywood

60-luvun lopun aurinkoisessa Los Angelesissa asuu naapureina vierekkäisissä taloissa elokuvaohjaaja Roman Polanski (Rafał Zawierucha) näyttelijävaimonsa Sharon Taten (Margot Robbie) kanssa sekä 50-luvun näyttelijätähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio). Dalton on jo pidemmän aikaa tuskaillut hiipuvan näyttelijänuransa pystyssä pitämiseksi, kun taas Polanskit ovat kuumimpia nimiä Hollywoodissa.

Kun Daltonin stunt-näyttelijä ja henkilökohtainen assistentti Cliff Booth (Brad Pitt) törmää samaan aikaan Kaliforniassa liikuskelleisiin pahamaineisen Mansonin perheen hippijäseniin, alkaa sitä jännittämään koska he löytävät tiensä, kuten tunnetusti kävi, Polanskien kotiin sinä kohtalokkaana yönä, jona Sharon Tate sai kuin saikin surmansa.

Once Upon a Time in Hollywood on ylistetyn ohjaajan Quentin Tarantinon yhdeksäs, täysin oma ja kokopitkä elokuva ja omien sanojensa mukaan toiseksi viimeinen. Tällainen oman uransa hallinta ja päämäärätietoisuus tuntuu sikäli harvinaiselta, että kaikki on nykyään ostettavissa. Yhä näköjään kuitenkin löytyy taitelijoita, jotka omaavat selkärankaa.

Elokuva on tuottanut maailmanlaajuisilla elokuvateatterien lippuluukuilla jo lähemmäs neljäsataa miljoonaa dollaria. Lisäksi elokuva on kerännyt paljon huhuja Oscar-palkinnoista. Myös kriitikot ovat olleet tykästyneitä, jälleen kerran, Tarantinon kädenjälkeen. Kaiken kaikkiaan tuntuu olleen elokuvan tuotantoyhtiölle, Sony Picturesille varsin hyvä päätös tarjota Tarantinolle huimaa yhteistyösopimusta, kun Tarantino lähti Weinsteinin veljesten yhtiöstä #metoo-liikkeen jälkimainingeissa. Ei sillä, että tästä olisi jotain epäilyksiä edes ollut.

Tarantinolla on tapana ohjata uhmaavan pitkiä elokuvia, rankoista aiheista ja vieläpä todella raskailla siveltimenvedoilla. Yhdellekään katsojalle ei varmasti jää epäselväksi, kuka ohjaajana on tahtipuikoissa ollut. Tarantino tuntuu kuuluvan koulukuntaan, jossa enemmän on enemmän.

Once Upon a Time in Hollywood on isoa elokuvantekemistä. Se sisältää upeita kohtauksia, joissa kameran annetaan liitää laajojen lavastuksien yli, kiinnittää huomiota todella huolellisiin yksityiskohtiin, jotka kuvaavat 60-luvun ajanjaksoa sekä tietysti veripatruunoita säästelemättömiä otoksia.

Vahvan vaikutuksen elokuva tekee siis jo ihan työn laajuudellaan. Rakenteellisesti elokuvassa käytetään myös niin kertojaa, takaumia kuin vaihtoehtoisia aikajanoja, jotka tapahtuvat hahmojen mielessä. Tarantinon työkalupakista löytyy siis välineitä, voisi sanoa. Varsinaista elokuvasäveltäjää ei käsittääkseni Once Upon a Time in Hollywoodissa työskennellyt lainkaan. Sen sijaan ääniraita sisältää muun muassa Neil Diamondia, Simon & Garfunkelia, Deep Purplea, Joe Cockeria, Aretha Franklinia, The Rolling Stonesia, The Mamas and the Papasia ja niin edespäin. Hämmästyttävästi musiikki on kuitenkin ommeltu niin hyvin elokuvan rakenteeseen, että se ei puske elokuvasta ulos häiritsevänä elementtinä, päin vastoin.

Itse tulkitsisin elokuvan olevan analyysi taiteesta. Tiedän, että monelle se ei varmasti sellaisena näyttäydy. Valtaosa katsojista hakeutuu elokuvan luokse nähdäkseen Tarantinon taas tekevän, mitä Tarantino parhaiten tekee. Rakentavan elokuvansa käsinkosketeltavan jännitteen ja sitten finaalissa purkavan sen väkivaltaiseen kliimaksiin, kuin toimintaelokuvista kauneimmat.

Ja tämänkin luennan hyväksyn. Ja sen elokuva tarjoaa. Mutta minä ainakin luin Once Upon a Time in Hollywoodin myös syvällisempänä, monitahoisempana elokuvana.

Vuosi 1969 kuvataan jonkinlaisena kulminaatiopisteenä vanhan Hollywoodin, jota edustaa Dalton sekä uuden Hollywoodin, jota edustaa Polanski ja Tate, välillä. Tarantino tuntuu olevan kiinnostunein vuoden 1969 niin sanotusta zeitgeistista. Hän rakentaa ajankuvaa huolella ja tuntuu, hämmästyttävän hyvin, vanginneen kuvaansa sen tunnelman, joka vallitsi hippien ja elokuvatähtien kohdatessa Vietnamin sodan runnoessa jossain taustatietoisuudessa.

Mitä tällä Mansonin murhaajahippien ja Hollywoodin yhteentörmäyksellä sitten halutaan ilmentää? Kuten todettu, itse ajattelen sen olevan jonkinlainen analyysi taiteesta. Taiteen mahdollisuuksista, rajoista, vaikutuksesta. Taiteen ja tosielämän suhteesta. Mansonin perheen karmeiden murhatekojen motiiviksi annetaan se, että "elokuvat opettivat heidät tappamaan". Siksi elokuvatähtien kuuluu kuolla.

Mielenkiintoisinta tässä on se leikki - tanssi, jonka Tarantino muodostaa historian, vaihtoehtoisen historian, taiteen ja todellisuuden kanssa.

Elokuvan kuluessa myös Dalton oppii omaksumaan uuden Hollywoodin tekniikat - metodinäyttelemisen, katoamisen rooliin - näyttelemisen - ei vain elokuvatähti Rick Daltonina, vaan näyttelijä Rick Daltonina. Olemisen hahmona. Elokuvan lopussa Tarantino tuo läpi elokuvan erillään olleet naapurit Sharon Taten ja Rick Daltonin yhteen. Uusi Hollywood ja vanha Hollywood kohtaavat ja latautunut jännite niiden välillä purkautuu.

Tarantinon poseeraava tyyli jakaa ihmisten mielipiteet. Itse olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä se mahdollistaa. Once Upon a Time in Hollywoodissa se mahdollistaa monitahoisen tulkinnan taiteen muodosta. Kuvitteellisuuden, täyden fiktion suhteesta totuudellisuuteen, melkein dokumentinomaiseen realismiin. Haluaisin ajatella, että Tarantinon johtopäätös on, että fiktiiviselläkin, yliampuvalla, spagettiwesternejä mukailevalla tai fantasiamaisella taiteellakin - sadulla - on jalansijansa. Ja sekin on merkityksellistä. Sekin käy dialogia aidon maailman kanssa. Historian. Todellisuuden. Tulevaisuuden. Taide muokkaa todellisuutta ja todellisuus taidetta. Kumpi on reaktio kumpaan?

DiCaprio on loistava. Elokuvan suurin onnistuja. Ne syvällisyydet, joihin hän sukeltaa hahmonsa kanssa, ovat häkeltäviä. Hän esittää näyttelijää, joka näyttelee roolihahmoa. Ajoittain hän näyttelee näyttelijää, joka näyttelee huonosti ja välillä näyttelijää, joka näyttelee uskomattoman hyvin. Sen lisäksi Rick Daltonin hahmo on mielenkiintoinen metamerkityksiltään. Dalton on hyvin antiteettinen niiden sankarien kanssa, joita hän itse esittää valkokankaalla. Dalton itse ei edes aja omaa autoaan, ei korjaa omaa televisioantenniaan. Nämä tehtävät on sysätty miehekkäämmälle ja siten klassista sankaria enemmän muistuttavalle stuntmiehelleen, joka on muuttunut Daltonin henkilökohtaiseksi assistentiksi, Cliff Boothille.

Brad Pitt on osaansa nappivalinta. Booth on hahmona hyvin spesifi, tietty. Voisin hyvin nähdä hänestä muodostuvan tulevaisuuden kulttihahmo, kuten niin monesta Pittin hahmosta on muodostunutkin. Ja samoin kuin esimerkiksi Fight Clubin Tyler Durden, myös Cliff Boothista nousee jonkinlainen machomaskuliinisuuden vedenjakaja. Elokuvassa kerrotaan, että Booth on saattanut murhata vaimonsa. Sinänsä hahmo käy myös keskustelua tässä ajassa, vaikka onkin vuodesta 1969. Mikä on Boothin suhde siihen toksiseen mieskuvaan, joka Harvey Weinsteinilla ja muilla Hollywoodin saalistajasioilla on ollut itsestään?

Suurimman vaikutuksen tekee DiCaprion ja Pittin välinen kemia. Heidän yhteisissä kohtauksissa on jotain maagista. Antaisin molemmille Oscarit jo pelkästään siitä hyvästä, että tuntui kuin heidän välissään ilma olisi muuttunut raskaaksi alkuaineeksi, aika pysähtynyt ja muu maailma kaikonnut ympäriltään.

Once Upon a Time in Hollywood yllättää. Vaikka Tarantinolta ollaankin totuttu näkemään tasaista laatua, tuntuu se silti hyvältä, että näinkin korkeat odotukset pystytään ylittämään. Elokuva on pitkä, mutta jokainen minuutti tuntuu ansaitulta. Elokuva kestäisi myös useamman katselukerran, sillä tuntuu siltä, kuin ensimmäisen kerran jälkeen vasta pystyisi raaputtamaan sitä jäävuoren huippua elokuvan kerroksellisuudesta. Minua valistuneemmat elokuvankatsojat pystyvät purkamaan elokuvaa varmasti myös osiinsa tarkemmissa kehyksissään siinä dialogissa, jota elokuva käy lännenelokuvien, spagettiwesternien sekä pulp- tai B-luokan elokuvien kanssa.