Viimeinkin olen nähnyt romanttisen komedian, joka ei ollut kliseinen, ennalta-arvattava ja siirappinen. Sillä, ketä on yhtä lahjakas kuin Barbra Streisand, on oikeus olla egoistinen.
Ihmiset tykkäävät kritisoida Hollywood-tähtiä. "Miksi heille maksetaan niin paljon palkkaa?" "Miksi he ovat joka elokuvan pääosassa?" "Palkkaisivat enemmän tuntemattomia näyttelijöitä, he eivät olisi niin kalliita!" Nämä väitteet ovat yhtä tyhjän kanssa. Olen vahvasti sitä mieltä, että ne ketkä huipulla ovat ansaitsevat siellä olla. He säteilevät sitä tiettyä karismaa, joka tekee heistä miellyttäviä ja joka saa katsoja menemään elokuviin heitä katsomaan. Lisäksi he osaavat näytellä...
Barbra Streisand on itseoikeutetusti elokuvan Tilaa rakkaudelle pääosassa ja ohjaksissa - eli siis ohjaaja! Elokuvan miespääosaa esittää Jeff Bridges, tarkkaillessa tätä asetelmaa todella tulee mieleen, että naiset olisivat parempia kuin miehet, eikö niin juuri sanota? Nimittäin Jeff Bridges tekee vain haittaa elokuvalle. Hän on yksin syypää kaikkeen, mikä elokuvassa on vikana. Hänen roolisuorituksensa on ärsyttävää, ja se on minun mittapuuni kaikkein huonommaile näyttelemiselle. En ymmärrä, missä hän meni vikaan, yleensä niin vakaa näyttelijä.
"...elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton."
Jeff Bridges on Gregory Larkin, matematiikan opettaja Columbian yliopistolla, joka on kyllästynyt siihen, että ei saa suhdetta toimimaan. Hänen mukaansa täydellinen yhtälö toimivalle suhteelle olisi, että nainen olisi ruma, mutta mielenkiintoinen. Hän löytää Rose Morganin, Barbra Streisandin esittämän myöskin Columbian yliopiston opettajan, kirjallisuuden. Rose rakastuu Gregoryyn ja Gregory hurmaantuu Rosen luonteesta. Rose kuitenkin menee naimisiin Gregoryn kanssa haluten enemmän kuin pelkän ystävyys-suhteen. Gregory ei halua tavallista avioliittoa, vaan vain sellaisen, jossa he keskustelevat ja ovat kuin ystäviä. Rose päättää näyttää Gregorylle mistä romanssi on tehty ja laihduttaa ja kokee muodonmuutoksen, jolloin Gregory tajuaa, että onkin ollut rakastunut Roseen koko ajan. Rosen muodonmuutoksen mahdollistaa hänen parantunut suhde äitiinsä (Lauren Bacall). Juoni on jokseenkin nähty ja tavanomainen ja se onkin täynnä tyypillisiä romanttisen komedian piirteitä, mutta elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton. Kaikki on toteutettu sellaisella virkistävyydeltä, että näihin asioihin ei voi olla tykästymättä. Kuten, että Rose syö salaattia tietyllä lailla ja vain, koska pitää salaatinkastikkeesta. Tälläisiä pikkuisia yksityiskohtia on yleensä romanttiset komediat täynnä, mutta Tilaa rakkaudelle tekee niistä, miksi ne on tarkoitettukin - sympaattisiksi ja miellyttäviksi, asioiksi, joihin voi samaistua ja jotka tuovat hahmot lähemmäs katsojaa.
Miksi, Tilaa rakkaudelle on myöskin hieno elokuva, on Lauren Bacallin roolisuoritus. Bacall tuo ätihahmoon uutta energiaa, syvällistää tulkintaa ja aitoa tunnetta. Hän saa siitä uskottavan ja aidon. Hän osoittaa todellista kokemusta ja syvää tietämystä oikeasta elokuvanäyttelemisestä. Hän on sivuroolista, siitä johtuen osan ajasta pois kamerasta ja yht'äkkia huomaat kaipaavasi häntä. Tämä on elokuvanäytteleminen parhaimmillaan. Jo pelkkä kohtaus, jossa hän ensiksi astuu kameran eteen on ikimuistoinen ja osoittaa hänen vaikuttavan karisman. Barbra Streisand on myös valkokangaslegenda ja syystä. Hän on karismaattinen ja säkenöivä. Juuri, mitä tähden kuuluisikin olla ja se pelkkä suoritus, minkä hän saavuttaa ohjaamalla ja näyttelemällä pääosaa on täydellistä. Hän saa elokuvasta todella miellyttävän, elokuvallisen kokemuksen. Hän saattaa ottaa liikaa harteilleen, kuten joku idiootti saattaisi sanoa, egoistisesti, coveroimalla myös laulun elokuvaan, mutta toivon vain, että hän ei olisi palkannut Jeff Bridgesiä miespääosaan tai ainakin ohjannut häntä paremmin.
...=)
En ollut koskaan nähnyt tätä klassikkoelokuvaa, pääosissa Barbra Streisand ja Robert Redford, kohtalokkaina rakastajina. Streisand lauloi myös elokuvan tunnuskappaleen, The Way We Were, joka nousi suureksi hitiksi ja voitti Oscarin. Streisand oli myös itse ehdolla parhaasta naispääosasta, mitä en ihmettele yhtään. Hän on samaan aikaan intohimoinen että koskettava. Mielestäni elokuva nappasi hyvin kiinni siitä, millaisista syistä täydelliseltäkin tuntuvat suhteet loppuvat. Kuinka huonoilta syyt lopettaa tuntuvat verrattuna syihin jatkaa - mutta kysymys onkin siitä, että pitäisikö syitä lopettaa olla edes olemassa?
