Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle

Olen vähän kahden vaiheilla näiden Kingsman-leffojen kanssa. En ole sokea, joten en voi kieltää kuinka hienosti elokuvat on tehty, mutta osa minusta kyllä vähän kavahtaa niin järjetöntä väkivallalla mässäilyä. Ja itsehän siis ajoittain jopa kaipaan tiettyä raakuutta ja uskaliaisuutta elokuviin, mutta sen pitäisi olla perusteltua. Jos sitä käytetään vain viihdearvo tai jokin shokkielementti edellä, niin mielestäni tarpeetonta.

Eniten kuitenkin olen pettynyt siihen, kuinka vähän tässä käytetään hyväksi Taron Egertonia. Käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja tulevaisuuden ehdottomia supertähtiä. Hän huokuu karismaa jokaisessa kohtauksessa, vaikka hänen ei edes anneta tehdä paljoa. Hänestä on yritetty leipoa jotain Tom Cruisea, kun ykkösessä hänen vielä annettiin oikeasti näytellä ja se teki maailmanluokan erotuksen.

Vaikka yksittäiset kohtaukset olivat todella hienoja - Matthew Vaughnin tyyli muistuttaa kuin musikaalia, kuinka tarkkaan hän asettelee jokaisen palan koreografiaansa - mutta elokuvan kokonaisarkki jäi vähän tyhjänpäiväiseksi. Julianne Moore ei toiminut elokuvan pahiksena tippaakaan - oli kuin hän olisi esittänyt itseään. Lisäksi koko pahiksen nerokas pikku suunnitelma oli täysin epärealistinen - mikä on tietysti sinänsä aika tyhjä lausunto ottaen huomioon kuinka uskottava elokuva itsessään on, mutta silti.

Siitä kuitenkin pidin, että tällä kertaa juonittelu maailman kohtaloksi oli itse asiassa jopa vähän filosofinen. Pahan puoli ei välttämättä ollut mustavalkoisesti paha, vaan sille puolelle asettuneet pystyivät jotenkin loogisesti perustelemaan oman kantansa.

Mutta muuten elokuva kyllä hajoaa täysin käsiin. Jotenkin pakka vain levähti, kun ykkösosassa pitkälti Britanniassa liikkunut juoni liikkuukin kakkososassa niin Lontooseen, Glastonburyyn, Teksasiin, New Yorkiin kuin jonnekin Kambodzan sademetsään. Ja hahmot taas vaihtoivat maisemaan niinkuin sormen näpäyttämällä.

Liian paljon painoarvoa annettiin myös Colin Firthille. En usko, että kukaan varsinaisesti kaipasi häntä takaisin kakkososaan eikä varmasti olisi jättänyt leffaan menemistä sen takia. Mutta leffan tekijät ilmeisesti ovat hyvinkin kiintyneitä hänen roolihahmoonsa, sillä valtaosa elokuvan ajasta käytetään hänen hahmonsa ympärillä suremiseen ja vatvomiseen ja tunnelmoimiseen - jolloin katsoja on vähän hämillään, että kukas heppu tämä Firth olikaan ja miksi minun pitäisi hänestä olla kiinnostunut. Tapa, miten hänet herätettiin henkiin on lisäksi täyttä huttua.

Ja puolestaan Halle Berry ja Channing Tatum - kaksi varmasti hintavaa näyttelijää - unohdetaan jonnekin ihan nukkumaan. Jos kerran näin nimekkäät tähdet saadaan leffaan, niin miksi heitä ei voi käyttää hyväksi?

Hienosti tehty, mutta ontoksi jää.

...=)

Hell or High Water (Hell or High Water)

Sanovat, että mikään ei ole pysyvää. Ja kun katsoo Teksasin pölyistä erämaata, joka jatkuu silmän kantamattomiin - ainoa asia, mikä muuttuu on tuulen suunta. Varmasti, kun seisoo keskellä sitä karua, autiota maata, tuntee olevansa maailman keskipisteessä, vain auringonlasku seurana. Siinä ympäristössä on jotain primitiivistä, jotain rehellistä. Kuinka miessukupolvet ovat ruokkineet perheitään kasvattamalla karjaa ja viljelemällä maata. Työllä on tehty tarpeellinen. Siksi Hell or High Water on kalvava kuvaus tästä menneen maailman miljööstä, jonka aika ja muu maailma on jättänyt taakseen.

Howardin veljekset, Toby ja Tanner (Chris Pine, Ben Foster) ovat köyhtyneitä lehmipoikia, jonka omaisuuden ja maan on heiltä kiristänyt velkasaneeraukseen Teksasilainen pankki. Kun veljesten äiti kuolee ja Tanner pääsee vankilasta, muodostavat he suunnitelman, jolla rikkoa sukupolvia kestänyt köyhyys suvustaan ja tarjota parempi elämä Tobyn pojille. He ryöstävät samaisen pankin, joka on ryöstänyt heitä. Jeff Bridges on paikallinen, eläköityvä poliisi, joka on myös kasvanut kiinni arvoihinsa ja tulee elämään lopun elämäänsä pitäen niistä kiinni.

On aina hienoa, kun elokuva on niin vaikuttava, että huomaa saavansa kylmiä väreitä katsoessaan kohtauksia, jossa samaistuu päähenkilöihin ja heidän tilanteeseensa. Vaikka sitä ei sanota suoraan, elokuva on hyvin vahvasti antikuvaus nykymaailmasta. Kuinka korkealiitoinen muutosvirta jättää aina jälkensä. Ei ole mikään salaisuus, kuinka Amerikan takamaat ovat jääneet historian jalkoihin ja pois muutoksen kelkasta. Hell or High Water tuo sen hyytävästi katsojan kasvoille, kuinka mahdotonta tälläisessä paikassa on kasvaa. Ilmapiiri, asenteet ja ihmiset ovat hyvin jämähtäneitä paikoilleinsa. Paikallisen pihviravintolan tarjoilija on valmis sähisemään kuin kalkkarokäärme yhdellekin asiakkaalle, joka uskaltaa tilata jotain muuta kuin T-luupihvin.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että tälläisessä paikassa on mahdotonta menestyä. Ei ainakaan rehellisesti. Mikä on katkeransuloista, sillä tässä miljöössä on niin paljon selkärankaa. Ihmiset seisovat tekojensa takana, sanovat asiat suoraan. He tietävät, millaista on raataa pitkää päivää pellolla leipänsä eteen ja he ovat valmiita tekemään sen. Siitä on vain tullut mahdotonta.

Liikutuin enemmän kuin osasin odottaa elokuvaa katsoessani. Taisi kyynel tai kaksikin vieriä poskeani pitkin. Elokuvasta löytyy loppua kohden kohtaus, jossa Tanner sanoo veljelleen rakastavansa tätä. Sen tietää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä on sanonut sitä toisilleen - mutta mikä tekee tästä kohtauksesta liikuttavan on, että Tanner on valmis seisomaan sanojensa takana ja sitä seuraavat kohtaukset todistavat sen. Sanomattakin lienee selvää, että Ben Fosterin Independent Spirit Award -palkittu roolisuoritus on täydellinen. Ja enempää en siitä edes halua keskustella.

Kaikki elokuvan näyttelijät pääsevät todistamaan luonteensa. Myös siksi, että elokuvan käsikirjoitus on niin sulava, sielukas ja kivuliaan aito. Puhumattakaan siis hauskasta. Nämä hahmot omaavat suuren määrän ironiaa ja tilannetajua. Sen lisäksi, että ovat omilla jaloillaan seisovia henkilöhahmoja. Jeff Bridges on kuin syntynyt poliisin rooliinsa, jossa pääsee viljelemään hetkautuksia ja Chris Pine vetää hyytävän roolin vähäsanaisena miehenä, joka suun avatessaan tarkoittaa, mitä sanoo. Jopa Margaret Bowman yhdessä ainoassa kohtauksessaan nappaa kiinni täysin elokuvan tyylistä ja kohtauksen tunnelmasta ja hioo sen äärimmäisyyksiin.

Hell or High Water on länkkäri. Mutta sanoinkuvaamattoman kaunis sellainen ja jollain oudolla tapaa kuin moderni, päivitetty versio lännenfilmistä. Aika on siirtynyt eteenpäin sitten villin lännen lehmipoikien ja seriffien. Tyylilajilla on termi neo-western. Tässäkin filmissä on cowboyt ja intiaanit, mutta täysin erilaisella pelikentällä. Oli myös syvällistä, miten tässä tuotiin asetaistelu ihmisen omantunnon luo ja annettiin käydä kamppailua keskenään. Elokuvan trailerissa on slogan "oikeus ei ole rikos" ja siitä tämä elokuva syvimmillään kertoo. Tämä on hedelmällinen maaperä erittäin syvälliseen tulkintaan eikä Hell or High Water pölyisestä miljööstään huolimatta, petä. Tämä elokuva seisoo sanojensa takana ja on vaikka valmis kuolemaan niiden puolesta.

 ...=)

The Giver (The Giver)

Tosi kiva elokuva. Tämä tuntuu vähän jääneen Nälkäpelien ja Outolintujen sun muiden jalkoihin, jotka samassa YA-genressä vetivät paljon enemmän suosiota. Itse tykkään tälläisistä dystopia-kuvauksista. Tässäkin oli tosi hauskaa miettiä, että millaista olisi elää maailmassa, jossa valitsee täydellinen tasa-arvo jopa siihen pisteeseen asti, että värit ja tunteet on pitänyt poistaa maailmasta. En ihan ymmärtänyt, miten värit oltiin tarkalleen ottaen ihmisiltä poistettu, mutta elokuvallisesti tälläinen leikittely toimii. Ja sitten tässä on tietysti se Streep. Voisiko joku selittää, miten hän onnistuu aina niin hyvin omaksumaan hahmonsa, ettei niissä näe enää ketään toista näyttelijää? The Giverin suurin vahvuus oli mielestäni todella koskettavakin ote ihmisten perustavanlaatuisiin arvoihin ja oli kaunista, miten tässä puhuttiin ihmisyyden ja aitouden puolesta. Oli koskettavaa, miten tälläinen tulevaisuuden keinotekoinen ihminen kokee meidän maailmamme aitouden. Toivottavasti pystymme ihmisrotuna pitämään omalaatuisuudestamme kiinni.

...=)

Tron: Perintö (Tron: Legacy)

Garrett Hedlund on kuin miespuolinen Angelina Jolie. Tron: Legacy on sci-fi-viihdettä, niille, jotka sellaisesta tykkää. Itselleni puhkesi melkein migreeni elokuvan loppua kohti, kun niin paljon oli jo katsonut noita halogeenivaloja. Loppukohtaus on aika eeppinen. Silti elokuva on helposti unohdettava.

Tilaa rakkaudelle (The Mirror Has Two Faces)

Viimeinkin olen nähnyt romanttisen komedian, joka ei ollut kliseinen, ennalta-arvattava ja siirappinen. Sillä, ketä on yhtä lahjakas kuin Barbra Streisand, on oikeus olla egoistinen.

Ihmiset tykkäävät kritisoida Hollywood-tähtiä. "Miksi heille maksetaan niin paljon palkkaa?" "Miksi he ovat joka elokuvan pääosassa?" "Palkkaisivat enemmän tuntemattomia näyttelijöitä, he eivät olisi niin kalliita!" Nämä väitteet ovat yhtä tyhjän kanssa. Olen vahvasti sitä mieltä, että ne ketkä huipulla ovat ansaitsevat siellä olla. He säteilevät sitä tiettyä karismaa, joka tekee heistä miellyttäviä ja joka saa katsoja menemään elokuviin heitä katsomaan. Lisäksi he osaavat näytellä...
      Barbra Streisand on itseoikeutetusti elokuvan Tilaa rakkaudelle pääosassa ja ohjaksissa - eli siis ohjaaja! Elokuvan miespääosaa esittää Jeff Bridges, tarkkaillessa tätä asetelmaa todella tulee mieleen, että naiset olisivat parempia kuin miehet, eikö niin juuri sanota? Nimittäin Jeff Bridges tekee vain haittaa elokuvalle. Hän on yksin syypää kaikkeen, mikä elokuvassa on vikana. Hänen roolisuorituksensa on ärsyttävää, ja se on minun mittapuuni kaikkein huonommaile näyttelemiselle. En ymmärrä, missä hän meni vikaan, yleensä niin vakaa näyttelijä.

"...elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton."

     Jeff Bridges on Gregory Larkin, matematiikan opettaja Columbian yliopistolla, joka on kyllästynyt siihen, että ei saa suhdetta toimimaan. Hänen mukaansa täydellinen yhtälö toimivalle suhteelle olisi, että nainen olisi ruma, mutta mielenkiintoinen. Hän löytää Rose Morganin, Barbra Streisandin esittämän myöskin Columbian yliopiston opettajan, kirjallisuuden. Rose rakastuu Gregoryyn ja Gregory hurmaantuu Rosen luonteesta. Rose kuitenkin menee naimisiin Gregoryn kanssa haluten enemmän kuin pelkän ystävyys-suhteen. Gregory ei halua tavallista avioliittoa, vaan vain sellaisen, jossa he keskustelevat ja ovat kuin ystäviä. Rose päättää näyttää Gregorylle mistä romanssi on tehty ja laihduttaa ja kokee muodonmuutoksen, jolloin Gregory tajuaa, että onkin ollut rakastunut Roseen koko ajan. Rosen muodonmuutoksen mahdollistaa hänen parantunut suhde äitiinsä (Lauren Bacall). Juoni on jokseenkin nähty ja tavanomainen ja se onkin täynnä tyypillisiä romanttisen komedian piirteitä, mutta elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton. Kaikki on toteutettu sellaisella virkistävyydeltä, että näihin asioihin ei voi olla tykästymättä. Kuten, että Rose syö salaattia tietyllä lailla ja vain, koska pitää salaatinkastikkeesta. Tälläisiä pikkuisia yksityiskohtia on yleensä romanttiset komediat täynnä, mutta Tilaa rakkaudelle tekee niistä, miksi ne on tarkoitettukin - sympaattisiksi ja miellyttäviksi, asioiksi, joihin voi samaistua ja jotka tuovat hahmot lähemmäs katsojaa.
     Miksi, Tilaa rakkaudelle on myöskin hieno elokuva, on Lauren Bacallin roolisuoritus. Bacall tuo ätihahmoon uutta energiaa, syvällistää tulkintaa ja aitoa tunnetta. Hän saa siitä uskottavan ja aidon. Hän osoittaa todellista kokemusta ja syvää tietämystä oikeasta elokuvanäyttelemisestä. Hän on sivuroolista, siitä johtuen osan ajasta pois kamerasta ja yht'äkkia huomaat kaipaavasi häntä. Tämä on elokuvanäytteleminen parhaimmillaan. Jo pelkkä kohtaus, jossa hän ensiksi astuu kameran eteen on ikimuistoinen ja osoittaa hänen vaikuttavan karisman. Barbra Streisand on myös valkokangaslegenda ja syystä. Hän on karismaattinen ja säkenöivä. Juuri, mitä tähden kuuluisikin olla ja se pelkkä suoritus, minkä hän saavuttaa ohjaamalla ja näyttelemällä pääosaa on täydellistä. Hän saa elokuvasta todella miellyttävän, elokuvallisen kokemuksen. Hän saattaa ottaa liikaa harteilleen, kuten joku idiootti saattaisi sanoa, egoistisesti, coveroimalla myös laulun elokuvaan, mutta toivon vain, että hän ei olisi palkannut Jeff Bridgesiä miespääosaan tai ainakin ohjannut häntä paremmin.

...=)

Kova kuin kivi (True Grit)

Kova kuin kivi on Coenin veljesten ohjaama uusintaversion vuoden 1969 elokuvalle Kova kuin kivi, jonka pääosassa on John Wayne. Molemmat elokuvat pohjautuvat Charles Portierin samannimiseen romaaniin. Uusintaversion valmistui vuonna 2010. Sen pääosassa on Matt Damon, Jeff Bridges, Josh Brolin ja Hailee Steinfeld. Elokuva tuotti yli 200 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla kymmeneen Oscariin, mm. Paras miesnäyttelijä (Jeff Bridges), paras naissivuosa (Hailee Steinfeld) ja paras elokuva.

    Kova kuin kivi kertoo nuoresta Mattie Rossista (Hailee Steinfeld), joka palkaa Rooster Cogburnin (Jeff Bridges), palkkionmetsästäjän, hakemaan hänen isänsä murhaajan Tom Chaneyn (Josh Brolin) oikeuden eteen. Mattien isän murhaajaa etsii myös Teksasilainen ranger LoBoeuf (Matt Damon). Mattie ei päästä Roosteria yksin murhaajan-haku-matkalle, joten kaikki kolme päätyvät samoille hevosen jäljille.
     Kova kuin kivi on aivan upea teos. Luultavasti paras western, jonka olen nähnyt. Coenin veljekset ovat täydessä vireessä elokuvaa tehdessään. Elokuvassa ei edes tarvitsisi olla juonta, sillä pelkkä dialogi on niin puhdasta laatua ja viihteellistä elokuvaa, todellista draamaa ja veret-seisauttavaa taidetta. Ja juoni vielä on niin hieno ja koskettava. Katsoja kysyy itseltään elokuvan lopussa, että katsoinko minä edes lännenelokuvaa? Se rakentuu hienovaraisesti hahmojen motiivien varaan ja antaa katsojan itse vetää omat johtopäätökset niistä. Elokuvan aikakausi on kuvattu virheettömästi ja elokuvan sävy on toiveikas ja täydellisesti soinnukas. Coenin veljekset ovat luoneet upean, virheettömän, lajityypin parhaimmistoon kuuluvan, kauniin koskettavan taideteoksen, joka antaa katsojalle upean elokuvakokemuksen ja tuntemuksen siitä, että elokuva on tehty tunteella.
    Jeff Bridges rakentaa hahmonsa upeasti pitkin elokuvaa. Jo heti ensimmäiset sekunnit kertovat Bridgesin kokemuksesta näyttelemisestä ja hänestä näkee, että hän tietää mitä tekee. Hän heittää nurkkaan kaikki virheet ja kuvaa katsojalle persoonallisen hahmon, jonka varaan elokuva nojaa. Bridges ei paljasta kaikkia korttejaan kuitenkaan alkukättelyssä, vaan vasta elokuvan loppuun mennessä katsoja tajuaa, kaikki Bridgesin tekemät ratkaisut. Bridges saa aikaan katsojassa tunteen, tunteen siitä, että ei tarvitse olla täydellinen, ollakseen täydellinen. Hän hahmottaa upeasti hahmon ytimen. Tämä on elokuvanäyttelemistä parhaimmillaan.
    Hailee Steinfeld on täysin väärin asetettu sivunäyttelijän osaan, sillä hän on täysin pääosassa. Ei edes pelkässä naispääosassa vaan elokuvan päähenkilö. Hän pelaa hyvin yhteen Bridgesin kanssa ja antaa vaikutelman itseään huomattavasti kokeneemman. Hän on todella hyvä, mutta hänellä on hienoinen taipumus olla ylidramaattinen ja liian teatraalinen. Hän ei onnistu välttämään hahmon ilmeisiä kliseitä.
    Josh Brolin on hieno näyttelijä. Hän on uskalias, varma ja sulautuva. Hän omaksuu roolin hyvin ja uskoo siihen, vaikka se onkin "pahiksen" rooli. Hän kuitenkin uskottava.
     Matt Damon on myös hieno. Hän osaa painottaa juuri oikein hahmonsa niin, ettei katsoja näe hänen lävitseen liikaa. Hän hioo rooliaan uskottavammaksi, mutta jää kuitenkin pahasti Bridgesin varjoon. Hän näyttelee myös aika kehnosti yhteen vastanäyttelijöidensä kanssa, mutta tekee roolisuorituksesta kuitenkin upeaa jälkeä ja on täysin uskottava osassaan. Ja roolin fyysisyys on virheetöntä...
    Kova kuin kivi on jälkeä jättävä elokuva. Se on koskettava, jopa yllättävä sen suhteen. Se on hyvässä suhteessa parempi loppuun mennessä. Coenin veljesten taika on täysin elokuvallista ja heidän työ vain toimii. He ovat aidot valkokankaan cowboyt. Luotu tekemään elokuvia.

8 1/2

...=)