Arvostelu: Downton Abbey (elokuva)

Paluu Downton Abbeyyn oli juuri niin ihana kuin vain saattoi odottaa. Se tuntui kuin sarjan tekijöiden viimeiseltä kiitokselta uskollisille faneille, jotka ovat tehneet Downton Abbeysta niin suositun ja rakastetun. Itsekin pelkäsin, että pystyykö elokuva enää saamaan kiinni siitä televisiosarjan taiasta ja tutusta hengestä. Osaltaan elokuva tuntuu kuin vain uudelta jaksolta televisiosarjan jatkeeksi, mutta osaltaan elokuva tuntuu jopa vielä maagisemmalta. Kuin kaikki se, mikä teki televisiosarjasta niin hyvän, olisi koottu tiivistettyyn kahden tunnin elokuvaelämykseen.

Kaikki tutut hahmot tekevät paluun, Dowton Abbeyn eläkkeelle jäänyttä hovimestaria, herra Carsonia (Jim Carter) myöden. Britannian kuningasperhe ilmoittaa tulevansa Downton Abbeyyn ja se pakottaa kaikkien tulevan yhteen vielä yhtä ikimuistoista ja tärkeää iltaa varten, mutta myös vanhat tutut juonittelut pakostakin pursuilevat rakojen välistä, kun tunnelma tiivistyy kartanon ollessa taas täynnä vilskettä, kuin ennen vanhaan. Kaiken näkevä ja kaikesta huolta pitävä perheen isoäiti Violet (Maggie Smith) suunnittelee taas omia metkujaan perheen siunaukseksi ja kiroukseksi. Lady Mary (Michelle Dockery) toimii nyt jonkinlaisena Downton Abbeyn hallitsevana valtijattarena ja pohtii Downton Abbeyn merkitystä tulevaisuudessa. Sarjan puolella leskeksi jäänyt Tom Branson (Allen Leech) on ehkä viimeinkin valmis löytämään uutta rakkautta. Markiisitar Edith (Laura Carmichael) tuskailee oman perheen perustamisen kanssa viereisessä kartanossa ja Downton Abbeyn palvelusväki (mm. Joanne Froggart, Lesley Nicol, Rob James-Collier) kehittävät suunnitelman, jotta saisivat itsekin jotain osaa kuningasperheen palvelemisessa heidän paikalle lähettämien omien palvelijoiden sijaan.

Ainoastaan elokuva voisi tuottaa pettymyksen niille, jotka odottivat elokuvan ylittävän sarjan lainalaisuudet. Mutta en usko, että kovin moni olisi niin pettynyt sarjaan että toivoisi elokuvalta jotain enemmän tai jos tällaisia henkilöitä löytyy, niin epäilen heidän etsiytyvän elokuvankaan pariin. Jos joku miettii, että tarviiko sarja olla katsottuna ennen elokuvan katsomista, niin sanoisin että ei tarvitse, mutta miksi ihmeessä et katsoisi sarjaa? Kyllä se lisää elokuvan katsomisellekin antaa, kun tietää kaikki hahmot ja heidän historiansa.

Mutta kaikille muille, meille sarjan faneille, elokuva antaa niin paljon ja vielä enemmän. Sen parissa sai kunnolla nauraa ja myös kunnolla itkeä. Eiköhän meistä jokainen tiennyt sen väjäämättömän tulevan. En paljasta enempää, mutta sanon vain sen, että elokuva pitää päätään asian suhteen korkealla niin elegantisti kuin vain yläluokkaiset englantiset osaavat. Ylipäänsä koko käsikirjoitus ja elokuvan tarina ja tarinallisuus sekä sukeltelu taas Crawleyn perheen kiemuroissa oli toteutettu niin kovin loistokkaasti.

Pakko antaa myös paljon taputuksia elokuvan teknisten osaajien puoleen. Jokainen hienon hieno yksityiskohta elokuvan lavaisteissa, kuvauksessa, puvustuksessa ja niin edespäin, on pieteetillä mietitty ja paikalleen asetettu. Tässä elokuva onnistuu nostamaan sarjan tuotantoarvon aivan uusiin korkeuksiin. Katsoja suorastaan syöstään tähän Downton Abbeyn historialliseen maailmaan. Ehkä osansa näyttelee myös laajentunut medium, valkokangas. Ihan jo senkin näyn takia suosittelen elokuvateatterissa käymistä.

Ei enempää, ei vähempää kuin sitä täyteläistä, rikasta, pulppuavaa, jännittävää, sykähdyttävää, mielenkiintoista, hauskaa, surullista, tunteellista Downton Abbeyta, jota me olemme niin kaivanneet. Oli hienoa nähdä hahmot vielä kerran ja todeta, että sama taika on onnistuttu säilyttämään myös elokuvan puolella.

Elokuva sai sinänsä paljonkin lisäsyvyyttä, sillä hahmot olivat tulleet tutuiksi sarjan kuuden tuotantokauden ajan. Ja jos on vielä tällainen Downton Abbey fanittaja kuin itse olen, niin on saattanut nähdä tuotantokaudet useampaan kertaan. Hahmot ovat kuin vanhoja tuttuja, joiden pariin palata viettämään aikaa kerrasta toiseen.

Sarjasta kirjoittamani arvostelu on noussut yhdeksi blogin suosituimmista teksteistä, joten en liene yksin rakkauteni kanssa Downton Abbeya kohtaan. Jos tämä jää viimeiseksi kerraksi kun pääsemme palaamaan Downton Abbeyyn, niin en tule olemaan surullinen. Sillä tämä oli hienompi encore kuin olisin osannut toivoakaan. Mutta jos jatkoa on vielä joku päivä luvassa, minut löytää ensimmäisten joukossa istumasta eturivistä.

Liittoutuneet (Allied)

Viime vuoden Oscar-ehdokkaaksi yltänyt vakoojaleffa kätkee sisäänsä kauniin roolisuorituksen Marion Cotillardilta, mutta mitään muuta kehuttavaa tässä keskinkertaisessa pläjäyksessä ei kyllä ole. Olen aina tuntenut syvää inhoa Robert Zemeckista kohtaan. Hänen sentimentaalisuus, melodramattiika ja patriotismi luovat katsojaa holhoavan kerrontatyylin. Hänen elokuvansa eivät ole monimutkaisia juonikehitykseltään, mutta silti hän kokee pakoksi käyttää takaumia muistuttaakseen katsojaa juuri äsken tapahtuneesta kohtauksesta. Todella ärsyttävää. Lisäksi elokuva näyttää kaamealta. Kuin ylipirteältä aikakausilehden kansikuvalta. Jokainen yksityiskohta on liian siloiteltu. Mukaan lukien Bradin naamavärkki. Tajunnut varmaan jäävänsä täysin Cotillardin karisman alle piiloon, joten käynyt siloittelemassa ryppyjään parilla tuhannella botox-ruiskeella.

...=)

A Single Man (A Single Man)

Muotisuunnittelijana leipätyönsä tekevän Tom Fordin esikoisohjaus alkaa fantastisella sisäisellä monologilla, jossa Colin Firthin esittämä George Falconer kuvailee herättyään, millaista on valmistautua alkavaan päivään. Hän tietää, että häneltä odotetaan tietynlaista roolia, millainen hänen täytyy olla, miltä hänen täytyy näyttää ja miten hänen tulee käyttäytyä. Joka aamu hänen täytyy valmistautua tullakseen täydelliseksi. Moni varmasti pystyy samaistumaan tähän, mutta näin puhuu erityisesti mies, joka ei voi olla oma itsensä. A Single Man on intiimi kuvaus tämän miehen elämästä.

Hän on englannin ja kirjallisuuden professori Los Angelesilaisessa yliopistossa. Aiemmin hänen miesystävänsä (Matthew Goode) on kuollut ja se viimeinenkin osa Georgea, joka oli aito, kuoli tämän mukana. Georgen elämässä on yhä ystäviä (Julianne Moore) ja elämään valoon tuovia tekijöitä (Nicholas Hoult, Jon Kortajarena), mutta hän on silti aikeissa toteuttaa itsemurhan.

Meidän päähenkilömme käy elokuvan aikana kaksintaistelua elämän ja kuoleman kanssa. Hän pohtii, mikä tekee hänen elämästään elämisen arvoisen. Hänen rakkautensa on kuollut. Hän ei ole koskaan voinut olla oma itsensä. Hän on aina kahlittu piinaavan ajatusten verhon taakse. Hän ei pysty heittäytymään hetkeen eikä niin ollen elämäänsä. Hän ei pysty yksinkertaisesti tuntemaan asioita, koska jokaista hetkeä hänen päivästään varjostaa hänen esittämänsä rooli - hän pelkää. Läpi elokuvan värimaailma kuitenkin muuttuu hetkittäin. Varsin harmaan ja sieluttoman värin sijaan saamme hetkeksi nauttia lämpimista, raikkaista värikkäistä väreistä. Tämä symboloi elämän ohimenevää kauneutta. Hetken verran, pystymme Georgen tavoin irtautumaan itsestämme ja vaan nauttimaan hetkestä. En kuollaksenikaan ymmärrä, miten tämä on Tom Fordin esikoisohjaus.

Ne elokuvalliset elementit, joita hän käyttää, henkivät vuosien kokemuksesta. Hän osoittaa äärimmäistä taituruutta heittäessään meidät päähenkilönsä silmien taakse. En muista koska viimeksi olisin näin imaistu elokuvaan ja yhden henkilön maailmaan. Sen lisäksi, Ford leikittelee elokuvan visuaalisuudella elämän syvempien kysymysten kanssa. Ja niin tehdessään, uskon, että saavuttaa jotain ennennäkemätöntä. Samaistuin enemmän kuin koskaan osaisin uskoa, siihen elämän ahdingon ja kauneuden väliseen kädenvääntöön. Kuinka me emme koskaan tule saamaan mitään vastauksia. Mutta aina välillä, hetkeksi, voimme unohtaa kysymykset.

Colin Firth tekee hienon roolisuorituksen. En halua latistaa sitä paseeksi heittämällä kehiin liudan tyhjiä adjektiivejä. Yksi hetki kuitenkin hänen roolityössään vakuutti minut. Hän saa puhelun, jossa hänelle kerrotaan hänen rakkautensa kuolemasta. Kun hän vastaa puheluun, hän odottaa kuulevansa linjan toisessa päässä henkilön, joka tuntee hänet aidosti. Kun hän tajuaa soittajan olevan joku muu, hänen äänensävynsä muuttuu sekunninsadasosassa kylmäksi ja etäiseksi.

Koko sivuosakaarti kaikki antavat parastaan, Nicholas Hoult, Matthew Goode ja Julianne Moore. Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin kuvaus yhdestä miehestä, hänen elämästään ja hänen kuolemastaan. "You know that only thing that has made the whole thing worthwhile has been those few times that I was able to truly connect with another person." Ainakin yhden elokuvan verran, elämämme on ollut aikamme arvoista.

...=)

Amor yllättää (Imagine Me & You)

Piper Perabo menee naimisiin Matthew Gooden kanssa, mutta häissään rakastuukin floristiin (Lena Headey) - no arvata saattaa kuinka siinä käy. Ja siinä kestää valitettavan kauan ennen kuin sinne päästään. Todella paikallaan junnaava, naurattamaton brittiläinen komedian pätkä, joka kyllä unohtuu mielestä ennen kuin se ehtii edes loppumaan.

...=)