Arvostelu: Downton Abbey (elokuva)

Paluu Downton Abbeyyn oli juuri niin ihana kuin vain saattoi odottaa. Se tuntui kuin sarjan tekijöiden viimeiseltä kiitokselta uskollisille faneille, jotka ovat tehneet Downton Abbeysta niin suositun ja rakastetun. Itsekin pelkäsin, että pystyykö elokuva enää saamaan kiinni siitä televisiosarjan taiasta ja tutusta hengestä. Osaltaan elokuva tuntuu kuin vain uudelta jaksolta televisiosarjan jatkeeksi, mutta osaltaan elokuva tuntuu jopa vielä maagisemmalta. Kuin kaikki se, mikä teki televisiosarjasta niin hyvän, olisi koottu tiivistettyyn kahden tunnin elokuvaelämykseen.

Kaikki tutut hahmot tekevät paluun, Dowton Abbeyn eläkkeelle jäänyttä hovimestaria, herra Carsonia (Jim Carter) myöden. Britannian kuningasperhe ilmoittaa tulevansa Downton Abbeyyn ja se pakottaa kaikkien tulevan yhteen vielä yhtä ikimuistoista ja tärkeää iltaa varten, mutta myös vanhat tutut juonittelut pakostakin pursuilevat rakojen välistä, kun tunnelma tiivistyy kartanon ollessa taas täynnä vilskettä, kuin ennen vanhaan. Kaiken näkevä ja kaikesta huolta pitävä perheen isoäiti Violet (Maggie Smith) suunnittelee taas omia metkujaan perheen siunaukseksi ja kiroukseksi. Lady Mary (Michelle Dockery) toimii nyt jonkinlaisena Downton Abbeyn hallitsevana valtijattarena ja pohtii Downton Abbeyn merkitystä tulevaisuudessa. Sarjan puolella leskeksi jäänyt Tom Branson (Allen Leech) on ehkä viimeinkin valmis löytämään uutta rakkautta. Markiisitar Edith (Laura Carmichael) tuskailee oman perheen perustamisen kanssa viereisessä kartanossa ja Downton Abbeyn palvelusväki (mm. Joanne Froggart, Lesley Nicol, Rob James-Collier) kehittävät suunnitelman, jotta saisivat itsekin jotain osaa kuningasperheen palvelemisessa heidän paikalle lähettämien omien palvelijoiden sijaan.

Ainoastaan elokuva voisi tuottaa pettymyksen niille, jotka odottivat elokuvan ylittävän sarjan lainalaisuudet. Mutta en usko, että kovin moni olisi niin pettynyt sarjaan että toivoisi elokuvalta jotain enemmän tai jos tällaisia henkilöitä löytyy, niin epäilen heidän etsiytyvän elokuvankaan pariin. Jos joku miettii, että tarviiko sarja olla katsottuna ennen elokuvan katsomista, niin sanoisin että ei tarvitse, mutta miksi ihmeessä et katsoisi sarjaa? Kyllä se lisää elokuvan katsomisellekin antaa, kun tietää kaikki hahmot ja heidän historiansa.

Mutta kaikille muille, meille sarjan faneille, elokuva antaa niin paljon ja vielä enemmän. Sen parissa sai kunnolla nauraa ja myös kunnolla itkeä. Eiköhän meistä jokainen tiennyt sen väjäämättömän tulevan. En paljasta enempää, mutta sanon vain sen, että elokuva pitää päätään asian suhteen korkealla niin elegantisti kuin vain yläluokkaiset englantiset osaavat. Ylipäänsä koko käsikirjoitus ja elokuvan tarina ja tarinallisuus sekä sukeltelu taas Crawleyn perheen kiemuroissa oli toteutettu niin kovin loistokkaasti.

Pakko antaa myös paljon taputuksia elokuvan teknisten osaajien puoleen. Jokainen hienon hieno yksityiskohta elokuvan lavaisteissa, kuvauksessa, puvustuksessa ja niin edespäin, on pieteetillä mietitty ja paikalleen asetettu. Tässä elokuva onnistuu nostamaan sarjan tuotantoarvon aivan uusiin korkeuksiin. Katsoja suorastaan syöstään tähän Downton Abbeyn historialliseen maailmaan. Ehkä osansa näyttelee myös laajentunut medium, valkokangas. Ihan jo senkin näyn takia suosittelen elokuvateatterissa käymistä.

Ei enempää, ei vähempää kuin sitä täyteläistä, rikasta, pulppuavaa, jännittävää, sykähdyttävää, mielenkiintoista, hauskaa, surullista, tunteellista Downton Abbeyta, jota me olemme niin kaivanneet. Oli hienoa nähdä hahmot vielä kerran ja todeta, että sama taika on onnistuttu säilyttämään myös elokuvan puolella.

Elokuva sai sinänsä paljonkin lisäsyvyyttä, sillä hahmot olivat tulleet tutuiksi sarjan kuuden tuotantokauden ajan. Ja jos on vielä tällainen Downton Abbey fanittaja kuin itse olen, niin on saattanut nähdä tuotantokaudet useampaan kertaan. Hahmot ovat kuin vanhoja tuttuja, joiden pariin palata viettämään aikaa kerrasta toiseen.

Sarjasta kirjoittamani arvostelu on noussut yhdeksi blogin suosituimmista teksteistä, joten en liene yksin rakkauteni kanssa Downton Abbeya kohtaan. Jos tämä jää viimeiseksi kerraksi kun pääsemme palaamaan Downton Abbeyyn, niin en tule olemaan surullinen. Sillä tämä oli hienompi encore kuin olisin osannut toivoakaan. Mutta jos jatkoa on vielä joku päivä luvassa, minut löytää ensimmäisten joukossa istumasta eturivistä.

Maleficent - Pahatar (Maleficent)

Kaikki tietävät Prinsessa Ruususen, tämä vuoden 2014 näytelty elokuva on uusi Disney-versio sadusta, tällä kertaa Pahattaren näkökulmasta.

Itse asiassa Maleficent-Pahatar on ollut tänä vuonna niin suuri menestys, että jos googlaa kuvahaussa sanan "maleficent" - saa tulokseksi enemmän kuvia Angelina Joliesta kuin alkuperäisestä piirretystä Pahattaresta, jopa oikeutetusti niin.

Robert Strombergin ohjaama elokuvaa valottaa Pahattaren (Angelina Jolie) lapsuutta ja taustaa ja antaa hänen pahuudelleen motiivit. Ehkä ei voi enää puhua edes roistosta tai pahiksesta, sillä tässä elokuvassa pahis on kyllä ihan joku toinen kuin Pahatar. Tietenkin mukana on myös Prinsessa Ruusunen, Elle Fanningin pirteästi tulkitsien.

Rakastin sitä! Pidin paljon kaikista ratkaisuista esimerkiksi rakentaa elokuva täysin kronologisesti, klassisesti käyttäen kertojaa, lisäten elokuvan visuaalisuutta, häikäisevillä erikoistehoisteilla. Erityisesti sydämeni valloitti pienet, mutaa heittelevät kärsämäiset oliot. Maleficent - Pahatar on siis Disneya puhtaimmillaan, piirettyjen taika on onnistuttu siirtämään loistavasti näyteltyyn versioon, jopa niin hyvin, että tämä versio päihittää piirretyt mennen tullen - toki tämä on vain minun subjektiivinen näkemykseni, sillä en ole mikään suuri piirrettyjen ystävä, sillä minusta elokuvista tekee juuri hyvät näyttelijät. Joten siksi Maleficent ylitti kaikki odotukseni. Pidin erityisesti Pahattaren ja Prinsessa Ruususen - Elle Fanningin ja Angelina Jolien - suhteesta ja miten se oli kuvattu. Sydämeni suli erityisesti vauva Ruususelle, joka jo tuolloin oli huoleton unelmoija ja pirteä auringonsäde.

Huoh, kuuntele nyt minua. Tätä nämä lastenelokuvat teettävät... Siitä muuten puheen ollen, onko tämä lasten elokuva? Osittain kohtaukset äityvät pelottaviksi ja väkivalta on yllättävän graafista, ei se nyt aikuisille missään tunnu, mutta pistää vain ihmettelemään elokuvan kohdeyleisöä... Siitä huolimatta, en voi kuin ylistää elokuvaa.

"Ketään ei varmaan arvannut, että Disney-leffa saa onnellisen lopun!"

Kuten sanottu, huomasi pitäväni elokuvan tiukasta kronologisuudesta. Elokuva etenee järkevästi, luontevasti, klassisen varmasti. Ehkä jossain vaiheessa siitä tuli liian kliseistä ja sen jälkeen mikään elokuva ei enää edennyt lapsuudesta aikuisuuteen järjestyksessä, vaan tulivat erilaiset takaumien tyylikeinot, joita on, suoraan sanottuna ajoittain raskasta seurata. Siksi Maleficent - Pahatar on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kerrankin käsikirjoittajat eivät ole pelänneet käyttää perinteistä juoniarkkia, jossa ensin esitellään hahmot, sitten tulee alkusysäys, joka saa asiat liikkeelle ja lopussa suuri kliimaksi, jonka jälkeen oi, ihana onnellinen loppu! Voi Apua! Spoilasin nyt täysin elokuvan lopun! Ketään ei varmaan arvannut, että Disney-leffa saa onnellisen lopun! OMG! Mutta huomauttaisin kuitenkin, että Maleficent - Pahatar ei ole mikään suora versio Prinsessa Ruususesta, vaan ehkä, hmmm.. miten sanoisin, muunneltu (omasta mielestäni paranneltu versio) alkuperäisestä kertomuksesta, eli juonenkäänteitäkin siis riittää, toisin kuin itse luulin elokuvaa katsoessani!

Tietenkin loogisesti ajateltuna, elokuva on siksi niin klassinen, koska se on lapsille suunnattu, mutta kuten huomata saattaa toimii myös aikuisille. Kerrankin elokuva, jossa ei tarvitse pelätä kliseitä ja kuorruttuneisuutta, sillä mitä muuta odottaa?

Niin, elokuvan jälkeen, voin luvata, että sinulla ei ole kuin lämpimiä tunteita Pahatarta kohtaan. ...ja Angelina Jolieta. Hän on upea, häikäisevä, lahjakas, aito näyttelijä ja ainutlaatuinen, unohtumaton karisma, persoona ja legenda. Hän on lahjojensa huipulla näytellessään Pahatarta sujuvammin, kuin olen ehkä nähnyt ketään missään roolissa. Hän suorastaa leikittelee hahmossaan ja saa hänet heräämään henkiin, hän täydentää tämän persoonan ja ei sorru niin yhteenkään kliseeseen, ylinäyttelemiseen tai ennalta-arvattavuuteen. Hän tuo raakaa tunnetta, aitoa tulkintaa ja koskettavaa läsnäolevuutta.

Pahatar on siis visuaalisuuden, klassisuuden, taianomaisuuden ja Angelina Jolien juhlaa. Eikö tässä ole jo syitä riittämiin nähdä tämä elokuva? Yllättäen löysin myös paljon Harry Pottermaisuutta elokuvasta. Ei tietenkään mikään elokuva tule koskaan pääsemään lähellekään Harry Potterin maailmaa, mutta tässä on jo yritystä. Ehkä tästä tekee vielä hämäävämpää, että Imelda Staunton, joka esitti läpensä pahaa Harry Potterissa, onkin nyt hyvä haltija Pahattaressa, sanonpahan vain, että eipä ole uskottava roolivalinta! Näin hänessä vain pahan Punurmion. Voi Imelda-parka, hän on varmasti kokon elämänsä vain Punurmio.

Jolie oman tyttärensä vastanäytteljänä,
joka esittää elokuvassa nuorta Prinsessa Ruususta