Arvostelu: Beatriz at Dinner

Beatriz (Salma Hayek) on varakkaan rouvashenkilön (Connie Britton) hieroja, jonka auto hajoaa, kun on tämän luona hierontareissulla. Beatrizia tietysti pyydetään jäämään illalliselle, enemmän tai vähemmän muodollisesti, ja köyhä maahanmuuttaja Beatriz ei pysty välttämään sosioekonomista yhteentörmäystä muiden, varmastikin rikkainta yhtä prosenttia edustavien illallisvieraiden kanssa.

Elokuvan on ohjannut Miguel Arteta ja käsikirjoittanut Mike White. Se sai ensi-iltansa vuonna 2017, jolloin Salma Hayek keräsi myös runsaasti ylistystä pääroolistaan. Elokuvan voi lukea kommentaarina sosiopolitiikasta. Vauraus- ja kulttuurierot kytketään kysymykseen ihmisarvosta. Yhteiskunta solmitaan mukaan kerrontaan esimerkiksi suoraan sitä käsittelevillä keskusteluilla illanvieton lomassa. Mutta myös antamalla osviittaa hahmojen välisistä luokkaeroista, miten niitä ei tiedosteta suoraan, vaikka kaikki kuitenkin tuntuvat ne ymmärtävän.

Loppua pidin jollain lailla maagisrealistisena. En ajatellut, että sitä tuli tulkita puhtaasti realismina. Se ehkä symboloi jonkinlaista puhdistautumista sielun saasteista. Luonnollisuuden arvokkuutta kaiken sen teennäisyyden ja keinotekoisuuden keskellä, jossa Beatriz läpi illallisen rypi.

Pidin elokuvan tunnelmasta. Se oli sliipattu, melkein kliininen ja hengetön. Se heijasti sitä elotonta maailmaa, johon Beatriz sysätään. Kuvaus ja lavastus luovat elokuvalle siis hienot puitteet. Myös valtaosa näyttelijöistä todella onnistuu virittämään hahmonsa äärimmäisen kireiksi, jolloin ilmassa olevat jännitteet suorastaan tirskuvat katsojan verkkokalvoille.

Harmi vain, että niin suuri painoarvo elokuvassa on laskettu Salma Hayekin pääroolille, sillä itse en pitänyt näyttelijää kovinkaan vahvana tässä osassa. En uskonut hänen tulkintaansa. Ehkä koska hahmo on niin erilainen kuin Hayekin oma vahva persoona, Hayek tuntui olevan vähän hukassa hahmonsa nyanssien kanssa. Välillä Beatriz on kuin raivo härkä ja puskemassa tuhatta ja sataa, mutta jatkuvasti elokuvassa kuitenkin alleviivataan Beatrizin hillittyä persoonaa. En siis oikein voinut ajatella hahmoa kovin koheesiksi, sillä en saanut siitä otetta. Osa olisi tarvinnut hienovaraisemman näyttelijän kuin Hayek.

Koska Beatrizin pitäisi olla se hahmo, jota katsoja ymmärtää, jää katsoja Hayekin takia siis elokuvasta vähän etäälle. Monissa kohtauksissa ei tunnu olevan pointtia, sillä ne on luotu Hayekia varten, mutta hän ei ota niistä kaikkea irti. Joten kuvaus muuttuu laahaavaksi ja hortoilevaksi. Näinkin lyhyt elokuva, 82 minuutin kestollaan, tuntuu aivan liian pitkältä.

Elokuvan viesti ei kristallisoidu, vaan se puuroutuu. Jälkimakuna tekotaiteellisuus. Elokuva ottaa aina vain enemmän ja enemmän taiteellisia vapauksia, mitä pidemmälle se etenee, jolloin katsojan on vaikea uskoa sitä enää. Alun hyvinluotu tunnelma vapautetaan liian nopeasti, kun elokuva turvautuu ihmeellisiin kikkoihin kerronnassaan. Esimerkiksi vaihtoehtoisilla todellisuuksilla leikkivät kohtaukset, joissa hahmot käyttäytyvät siten, kuin he ehkä oikeasti haluaisivat käyttäytyä, mutta eivät koskaan käyttäytyisi, koska elämme sivistyneessä yhteiskunnassa, mielestäni haaskaavat elokuvan idean. Emme tarvitsisi hahmojen oikeita tunnetiloja alleviivattavan. Me kyllä ymmärtäisimme lukea niitä myös pinnan alta. Mutta elokuva päättääkin esittää ne, mutta olla kuitenkaan olematta tarpeeksi rohkea, että rakentaisi ne osaksi narratiivia, vaan rakentaa niistä oman haavetodellisuutensa. Jolloin ne olivat mielestäni turhia ja jättivät katsojan hieman ulkopuolelle.

Hyvin epätasaisesti ja hapuilevasti tehty draamaelokuva siis, joka valitettavasti hukkaa potentiaalinsa.

Dirty John, 1. tuotantokausi

Connie Brittonin ja Eric Banan tähdittämä trilleriminisarja nappasi läjän Golden Globe- ja Critics' Choice-ehdokkuuksia ja nousi jonkinmoiseksi yllätyshitiksi. Se kertoo naisesta (Connie Britton), joka rakastuu psykopaattimieheen (Eric Bana) tyttäriensä (Juno Temple ja Julia Garner) vastustuksesta huolimatta.

Sarja on säälittävän lyhyt ja silti siihen on onnistuttu tuuppaamaan kaksikin takaumamuistelojaksoa, joiden tarkoitusperä sarjan kokonaisarkin kannalta jää vähän tuulesta temmatuksi. Ensimmäinen jakso sarjassa on hyvä, sillä se on verhottu mysteeriin. Mutta seuraavat jaksot ovatkin jo lähinnä ärsyttäviä. Eric Banan tönkkö roolisuoritus on se, mikä mielestäni lopulta upottaa sarjan. Jos katsoja uskoisi, että häneen voisi rakastua, niin ehkä hänen hahmonsa psykopaattisuus olisi kylmäävämpi paljastus, mutta ensisekunneista lähtien Bana näyttääkin niin sarjamurhaajalta, että lopputuloksena on vain epäusko kaikkia tapahtumia kohtaan.

Toisaalta Connie Britton näyttelee hahmonsa juuri niin hömeliäällä tavalla, että noin sisältä lahon ihmisen uskoisikin rakastuvan sarjamurhaajaan. Hienoin kohtaus sarjassa tulee hänen taholtaan, kun hän viimein löytää oman selkärankansa ja astuu miestään vastaan vaatekaapissa, juuri kaikista paikoista.

Myös Brittonin tyttäristä pidin. Juno Templen vetovoimaa olen aiemmin ihmetellyt, mutta tämän avulla viimein hokasin hänen jujunsa. Sinänsä siis katsomisen arvoinen sarja, sillä katsellen Templen urakehitystä, ainakin tuntuu siltä, että häntä tulemme jatkossakin vielä katselemaan nimekkäissäkin osissa. Hän oli täysin tulinen ja voimakas roolissaan.

Julia Garner oli ajoittain hieman ärsyttävä, mutta se johtui varmasti vain roolistaan. Se vähän mitä häntä jossain muualla olen nähnyt, niin en usko, että hän on näyttelijänä yhtä väsyttävä, joten sinänsä hienoa työtä, että pystyy epämiellyttävään rooliinkiin uppoamaan.

Sarja oli ihan laadukkaasti tehty. Ja lopussa sai jopa vähän haukkoa henkeään, kun ei tiennyt kenen nirri se lopulta lähtisi. Mutta harmi vain, että uskottavuuteen ei oltu panostettu ihan sillä intensiteetillä, mitä tällaiset psykopaattikuvaukset vaatisivat. Jännä nähdä, miten joku Zac Efron tulee pärjäämään tulevan Ted Bundy-leffansa kanssa. Jos ja kun nämä toimivat, ne ovat todella hyytäviä, mutta huonoimmillaan ne ovat vähän tällaisia Dirty Johnin tapaisia vetisiä pahvinpaloja.

Arvostelu: The Land of Steady Habits

Roisoisen elämänmakuinen ja aidosti hengittävä elokuva. Muistan taas, millaista on katsoa hyvää elokuvaa ja tämä vielä heittämällä vuoden parhaita. Suuresti fanittamani Nicole Holofcener vielä rakentaa materiaalinsa suhteellisen yksinkertaisista aineksista. Mutta kun sen osaa, niin muuta ei tarvita.